Oli pitkälti sattumaa, että eräs salaperäinen kulkija käveli samoilla paikoilla. Se ei sen sijaan ollut sattumaa, että kyseessä oli saman suvun jäsen, joka oli taas kerran kuin pakon ajamana katsomaan entistä sukunsa tilaa, jossa hän oli viettänyt nuoruutensa ja lapsuutensa kaikki vapaa-ajat. Yksinäisyys ja menneisyyden paino pakotti kävelemään lapsuuden tuttuja paikkoja läpi. Piti käydä katsomassa kuivasta, johon oli 15-vuotiaana kerran kaivertanut nimikirjaimensa. Ne olivat vieläkin pinnassa, vaikka jo kovin lahonneina ja hatarina. Metsä peitti kaiken alleen, muistotkin. Kuitenkin se teki sen luvattoman hitaasti ja vielä kovin kirkkaana pystyi muistamaan, minkälaista elämä täällä kerran oli. Aivan kuin tänne menneisyyteen olisi jäänyt itsekseen asumaan, ilman mahdollisuutta jatkaa tai unohtaa. Ketään ei enää kiinnostanut suvun entinen kotipaikka, siltä ainakin tuntui. Mies käveli eteenpäin metsäautotien pohjaa ja ohitti aivan vierestä keväisen hirventappopaikan. Tietämättään hän ohitti sukulaisensa tekemän hirvenkaadon, eipä edes tiennyt, oliko tuo sukulainen elossakaan. Risukasan alle oli ilmestynyt monttu ja hirven jalkaluita oli levitelty laajalle alalle metsässä. Niistäkin suurin osa peittyi heinien alle ja luut painuisivat muutamassa vuodessa sammalten peittoon.

Tullessaan Riihimäen päälle ja kiivetessään kalliolle, hän näki saman näkymän, kuin lapsuudessaan. Riihimäeltä näkyi koko tila, samoin kuin puro ja Päijänteestä osa Kinisselkää, Rampsinkärki ja oikealla pala Taipaleenpohjaa. Näky aivan kuin vei menneisyyteen, ihan kuin olisi sukeltanut tunneliin, jossa vuosikymmenet yhtäkkiä huuhtoutuivat pois ja miehen tilalle oli yhtäkkiä ilmestynyt pikkupojan hahmo saappaat jalassa ja ilmakivääri hartioilla. Kuin kaikki paha ja hyvä, mitä hän oli kokenut 30 vuoden aikana, ei olisi ollut olemassakaan. Aivan kuin olisi kuullut vieläkin mummon huutavan syömään talolle. Menneisyys toi kaukaisia kaikuja, unholaan vaipuneita ihmisiä ja näkymiä taas näkyväksi. Eivät ne kokemukset olleet pelottavia, ne olivat helpottavia. Kun katsoi pienen lähteen reunaan laskeutuneita sinisiipiä, tuntui aivan kuin mikään ei olisi todella muuttunut.

- Miksi ihmiset unohtavat, mitä he haluavat saavuttaa sillä? Jos se olisi edes jotain parempaa tai pysyvämpää... Mutta kaikki muut ovat lähteneet kokonaan täältä, eivätkä he koskaan palaa. Heidät on elämä vienyt mennessään, vain minä seison samalla paikalla, kuin 30 vuotta sitten, kun ensi kerran katsoin Riihimäestä kohti tilan pihaa yksinäni, alle kymmenvuotiaana. Silloin oli ilmakivääri olkapäillä. Miten paljon kuolemaa ja surua mahtuikaan niihin vuosiin. Ja miten paljon iloa ja riemua, miten paljon ystäviä ja hauskoja hetkiä. Ne olivat menneet Unholaan.

- Papan kuolema, mummon kuolema, tilan myynti, ystävien kuolemat... Omat heikkoudet ja turha pyristely työelämän hampaissa. Jos minulla olisi kerran ollut ylimääräinen 300 000 markkaa, olisin voinut ostaa tämän paikan isän kanssa puoliksi. Mutta mitäpä pennitön mies tekee sellaisen summan edessä muuta, kuin nöyrtyy ja häipyy paikalta. Nyt sen hinta on karannut johonkin taivaisiin, koskaan en saa sellaista rahaa kokoon. Ja mitäpä uudempi polvi sillä tilalla tekisikään. Sen historia on omaa historiaani, omaa menneisyyttäni. Ei heillä ole kosketusta näihin aikoihin ja tapahtumiin täällä. Vanhojen sukulaisten kuolema on tehnyt railon väliin ja jättänyt uuden polven kasvattamaan omia juuriaan toisaalle. Vain hajanaiset tarinat mielessä, ne hauskat ja hurjatkin, on siirrettävissä tulevalle polvelle, joka tuskin niistä välittää. Miksi niitä edes pitäisi kertoa kenellekään?

Silti mies ei koskaan häipynyt paikalta koskaan kokonaan. Joka ilta, vähän ennen nukahtamista, miehen muistoihin palasivat ne kesän hetket, kun hän kahlasi aamuauringossa pelkissä shortseissa ja kumisaappaissa Päijänteen rantaa, haavi olalla ja koetti ottaa kiinni pikkukaloja. Hieman ennen unta kuvat palasivat, auringon lämpimät säteet mäntyjen välistä lämmittivät selkää ja kylkeä osuessaan. Vielä olisi elämässä aikaa nauttia isän kotipaikasta. Vesi hieman loiskui saappaiden ympärillä, kivet näkyivät kirkkaina Päijänteen pohjassa. Mäntyjä kasvavassa rinteessä peipponen lauloi täyttä kurkkua oksalla istuen, rastaat säksättivät vadelmapusikoissa. Kun pysähtyi paikalleen puronsuussa hetkeksi lämmittelemään aurinkoon, voi kokea, miten pienestä asiasta ihminen saattoi olla onnellinen. Lapsena jotenkin odotti sitä suurta ja onnekasta aikuisuutta, kun kaikki oli mahdollista. Kuitenkin onnellisuus väheni sitä mukaa, mitä enemmän ikää tuli. Aikuisuus merkitsi vastuuta, kipeitä päätöksiä, päihdeongelmia, köyhyyttä, kurjuutta, työttömyyttä ja pettymyksiä toisensa jälkeen.

Siksi joka ilta, vähän ennen nukahtamista, hän näki unta aurinkoisesta Päijänteen rannasta ja pikkukaloista. Kuinka niiden välähtelevät parvet yhtäkkiä täyttivät rannan, palatakseen taas muutamia sekunteja myöhemmin syvemmälle järven turvaan. Kuinka aurinko lämmitti ihoa. Kuinka talolta kuului, että pitäisi tulla aamukahville, kello oli kohta jo yhdeksän. Miltä kävely lämpimän männikön läpi tuntui, kun edellisvuoden kuivat heinät hipaisivat kasvoja. Miltä tuntui, kun heinikosta astui yhtäkkiä leikatulle nurmelle ja voi aistia sen tuoksun. Kuinka aurinkoinen puoli talosta oli kovan kuuma ja kuiva ja kuinka viileältä sen jälkeen tuntuikaan lattia jalkojen alla, kun meni eteiseen. Lopulta kuitenkin uni armahti miehen mustaan unholaansa, eivätkä muistot enää juosseet silmien editse muistuttamassa onnellisista lapsuuden päivistä. Uni ja väsymys se oli, joka useimmiten armahti, eivät muistot.

Välillä öisin mies näki unia, jotka nousivat jostain menneisyydestä silmien eteen. Sellaisten öiden jälkeen hän oli tavallista vaisumpi, katseli aurinkoista kevätpäivää ja odotti hetkeä, kun pääsisi takaisin Päijänteen rantaan. Saattoi kulua monia vuosia ilman käyntiä tilalla, mutta joka ilta hän toivoi pääsevänsä taas matkaan, matkalle unien maahan. Josta kaikki muut olivat jo poistuneet, jonka kaikki muut olivat unohtaneet. Kulkemaan aurinkoista rantaa ja katsomaan Päijänteen pientä ristiaallokkoa, joka heitteli takaisin auringon säteitä, kimalsi paisteessa. Heittämään vanhan puuongen puronsuussa veteen. Laittamaan ahvenia ämpäriin, kaukana maailman huolista ja murheista. Poissa kaikkien tieltä, tärkeämpien ihmisten haittoina olemasta. Ja vaikka sen sisimmässään tunsi, että tilalle ei koskaan voisi palata, silti sitä odotti ja toivoi enemmän päivä päivältä. Joka vuosi paino hartioilla kävi niin raskaaksi, että sitä ei voinut enää kestää. Silloin oli taas pakko palata, sillä surua ei pystynyt unohtamaan.

Silti paikka oli muuttunut lapsuudesta. Aukkohakkuut ja uusi talo vanhan paikalla kertoivat ajan kulumisesta. Kuitenkin oman lapsuuden merkkejä vielä näkyi pihassa ja metsissä. Ensimmäinen rakennettu maja oli vieläkin jäljellä Riihikallion laella. Kolme naavaista ja jäkälää kasvavaa riukua olivat vieläkin olemassa, vaikka jo kovasti lahonneena. Mummon haluama kivi talon vieressä kukkapenkissä oli vieläkin samalla paikalla. Purossa oli vieläkin jäljellä joskus lapsuudessa tehdyt pienet leikkipurot, joiden rannat tehtiin kivistä ja savesta. Vanhat onkipaikat kuhisivat vieläkin kalaa, sitä oli aivan parvissa puron suvannoissa. Salakkaa, ahvenia, siikaakin.

Nykyajan tahti on edetessään sellainen, ettei se halua jäädä odottelemaan yhtä miestä. Eivätkä ihmiset saa enää pysähtyä tai muistaa. Ei ole tarinoita, ei ole aikaa kuunnella tarinaa. Ihmisten elämän sykli on nopeutunut neljännesvuosiin, kvartaaleihin. Vielä 1980-luvun lopussa kvartaalit olivat tuntematon käsite. Aika oli ja kulki omaa rataansa, eikä silloin tullut kysymykseenkään, etteikö olisi voinut joskus istua alas ja ottaa onkea käteensä, vaikka iltapäiväksi. Ämpäri täyttyi ahvenista sitä tahtia kuin niitä tuli, eikä kukaan soittanut perään, oliko onkimies istumassa purolla vai luodolla. Aika oli ja kului, ongella istuessa oli rauhallista. Elämä sai mennä eteenpäin jossakin muualla, ongen koho kertoi tilanteen kaikkein tärkeimmän asian. Kala söi, vaikkakaan ei millään hirmusyönnillä voinutkaan kehua. Elämässä pystyi unohtamaan huolet ja murheet ja tuli toimeen päivän, sillä kalansaaliilla, joka purosta nousi. Ihmiset eivät olleet kateissa oltuaan kotoa muutaman tunnin poissa. He olivat kalassa, metsällä, verkoilla, metsätöissä...

Nyt tilalle oli astunut aina mukana kulkeva laite, puhelin. Se kertoi jo kahden tunnin jälkeen sen, että pitäisi palata kotiin. Tekemistä olisi taas ja huomenna työpäivä. Pitäisi yrittää, pitäisi päteä, pitäisi tehdä enemmän ja paremmin. Pitäisi pärjätä. Pitäisi tehdä nopeammin ja paremmin kuin muut. Pitäisi saada valmista aikaan, tehdä.

Kun puhelinsoitosta oli kulunut varttitunti, mies palasi autolleen. Käveli nyt aukoksi muuttuneen Riihikallion alta ja katseli Hietakurjenpolvien kasvustoja. Ehkä vielä joskus tulisin takaisin tänne. Ehkä sittenkin saisin sen rahan, jolla paikan ostaisin takaisin. Sen unen olisi riitettävä taas moneksi vuodeksi eteenpäin, sillä unelmistaan ihminen saa sen voiman, jolla jaksaa elää. Unelmat olivat ainoa asia, joka kantoi elämää eteenpäin.

Riihikallio jäi auton lähdön jälkeen hiljaisuuteen, pieni tuulenviri heilutti huhtakurjenpolvia ja nousi sitten Riihikallion päällekin asti. Tuuli heilutti kallion päällä mäntyjen alaoksia saamatta kuitenkaan niiden latvuksia liikkumaan. Riihikalliolta Päijänteelle päin katsoen näkyi vielä häivähdys kirkkaita säteitä, kun aurinko laski, niin kuin se oli tehnyt jo vuosituhansien ajan. Rampsin kärki näkyi mustana vastarannalla ja se kuvastui veteen kirkkaana varjona. Rampsin kärjen lähellä vesilintupoikue meni kaislikon rajaa pitkin eteenpäin, jättäen pienen aallokon jälkeensä. Päijänteellä, luodon kohdalla muikkuparvet nousivat taas pintaan syömään. Niiden nousua ei kuitenkaan enää kukaan seurannut, eikä kukaan nähnyt, miten taimen heitti korkean hypyn luodon yllä, aivan kuin riemusta pomppien. Tilan ranta oli autio, samoin koko Taipaleenpohja. Illalla selälle nousi maatuuli, joka viilensi venerannan. Hämärässä rantaa kulki rusakonpoika, joka pysähtyi syömään heinää rantaniitylle. Se sai jatkaa syöntiään rauhassa pihamaalla, eikä kukaan sitä enää häirinnyt. Mitäpä rusakko tiesikään paikan historiasta ja siitä, miten kerran uuden saunan paikalla olleessa saunassa oli tapahtunut vuoden 1948 jälkeen. Ihmisen muistot hautautuivat historian alle ja kuolema korjaisi viimeisenkin kertojan.