No sanotaan näin, että varmasti paras puoli tässä (pohjimmiltaan johonkin 30:n ikäkriisiin perustuvassa) projektissa on se, että päävikaisen päämäärän/tavoitteen jahtaaminen on muuttunut aika selkeäksi ja määrätietoiseksi 24/7 jumppa-addiktioksi; elämäntapa remontti tästä siis vähintään jää käteen. Olen kyllä aina treenannut - silloin tällöin salitreeni putki, toisinaan lenkki intoilua - mutta nyt olen kehittänyt järjestelmän(kuullostaapa suurelliselta), joka tähtää tiettyyn asiaan ja tämä pitkän tähtäimen suunnitelma on ikään kuin sitonut treeniin kiinni erilailla. Nautin siis treenaamisesta _vaikka_ jokunen kerta on sessiot vähän vastentahtoisesti alkaneetkin.Kari Aittomäki kirjoitti:Potkunyrkkeily ON nastempaa, thaikkurähjäys voi olla hyvinkin tuskastuttavaa. Vähä niinku brassijutsun senttipeli.
Potkis on kunnon rummutusta, erittäin kivaa treenata.
Joka tottakai on subjektiivinen näkemys, onhan thainyrkkeily helvetin lujaa hommaa.
Ota toki ihmeessä varovaisesti sen ranteen kanssa, pikkuluitten murtuma ei ole niin dramaattinen tuntemus kuin isommat ratkeamiset. Hiusmurtuman kuormitus voi muuttaa särön läpimurtumaksi. Kipu ei itsessään kerro aina kaikkea, moni matsi on otettu loppuun murtunein käsiluin.
Oletko saanut arjen tasapainoon treenaamisen kanssa vai joudutko pakottautumaan jumpalle?
Se piste jossa treenistä tulee itsestäänselvyys kun on aikas vaikea koneeseen ohjelmoida.
Olen käyttänyt (paremman puutteessa) kunnon mittarina cooperin testiä. Tarvitsen jostain syystä tämän tyyppisiä suoria mittareita joista näen kehityksen motivaatiokseni. Onko jollain parempia ideoita mittariksi/kommentoitavaa nykyisestä?