Joo googlasin samat videot sillon kun tuo keskustelu alkoi. Ja en niistä huolimatta pysty mitenkään näkemään Jean-Lucissa kovaa kamppailijaa. Ja oppimateriaaliksi tuosta Jianwu-videosta ei ole oikein missään mielessä.

Jianwussa tulisi näkyä kaikki se, mitä henkilö osaa ja on oppinut. Vähän samalla tavalla kuin varjonyrkkeily; vaikka senkin tekisi "höntsäillen" niin teknisesti sen tulisi silti olla varsin puhdasta (ja tämän voi nähdä ulospäin).

Ihan sama mitä tuolla ajetaan takaa niin mun mielestä se ei ilmennä oikein minkäänlaista taitoa. Kyseisestä videosta käytiin yhdessä facebookryhmässä varsin värikäs keskustelu, ja tässä yksi vastaus, jonka sain kritisoituani videolla esiintyvän henkilön tekemistä ja taitotasoa:

"Jean Luc is a very good fighter, and this is the crucial point for a martial art. So, my advice is : look very well at Jean Luc Jian Wu : you can only learn."

Siis mitä ihmettä? Andy jossakin ketjussa totesi, että kykenee erottamaan uudella salilla ulkoisesta habituksesta varsin luotettavasti sellaiset kaverit, jotka on "tekijämiehiä". Tää kyky on varmaan varmaan jokasella, joka on kamppailua harrastanu vähän pidempään. Joten kertokaa kokeneemmat nyt mulle, että näkyykö tuossa jotakin kamppailullisesti arvokasta? Minä en näe. Ja Yiquanin näkökulmastakin tuon ukon liikehdintä on korkeintaan keskinkertaista, jos oikein ruusunpunaisilla laseilla katselee.

Tuosta tohtorismiehen viimeisestä viestistä heräsi kysymys: miten te (yiquanin harrastajat) treenaatte omatoimisesti? Millainen teidän omatoimitreenirakenteenne on ja miksi? Kuinka usein treenaatte, millaisia ovat treenien kestot? Oletteko havainneet hyväksi joitain treenitottumuksia tai päinvastoin?

Yiquan on lajina sellainen, että ilman omatoimitreeniä kehitystä ei kyllä hevin tapahdu. Asioita pitää kokeilla, hioa, toistaa toistamistaan, välillä epäonnistua ja sitten taas onnistua.

No nyt sain kiinni mitä ajoit takaa, termipohjainen ongelma. Itse käsitän tekniikkaharjoittelun juuri normitettuina liikekokoelmina, jotka siirretään sukupolvelta toiselle identtisenä. Se ei mielestäni kuulu Yiquanin opetusmalliin, vaikka jotkut sitäkin tekevät. Tuollainen kuvailemasi "case based" tai "workshop" tyylinen harjoittelu on ollut käsitykseni mukaan Yiquanille tyypillistä jo Wangin aikana.

Mutta eikö juuri tekniikan opettaminen ole sitä kiveen hakkaamista? Kuka määrittää, mikä tekniikka on oikea, mikä väärä, miten paljon ja mitä tulisi harjoitella? Muodostatko todella oman tiesi opiskelemalla tekniikkaa, jonka joku toinen sinulle sanelee? Luulen, että juuri tuollaisista syistä Wangin metodit eivät sisältäneet varsinaista tekniikkaharjoittelua. Wang pyrki löytämään kamppailutaidon "essence":n (kehon/mielen liike syntyprosesseineen), eikä niinkään keskittynyt yksittäisiin sovelluksiin. Kaikki Wangin kanssa treenanneet tekivät ZZ:tä, shiliä, falia jne. ja ne ovatkin Yiquanissa säilyneet nykypäivään saakka. Tekniikkaharjoittelu ei puolestaan ole, koska se on Yiquanin tavoitteiden kannalta toisarvoista (kuten loppupeleissä myös itse kamppailutaito). Ja sehän sitä omaa ajattelua juuri kehittääkin, kun pitäisi kamppailla mutta kukaan ei varsinaisesti opeta, että miten; vastuu selvittämisestä jää jokaiselle yksilölle itselleen. Siksi myös lopputulokset eroavat toisistaan.

Spekulointiahan tää kaikki on, mutta ihan ajattelun arvoista. En missään nimessä väitä, että oma näkemykseni olisi millään tavoin oikea. Se on vaan rakentunut treenailun ja lähdemateriaaliin perehtymisen ohessa.

Hyviä pointteja, etenkin tuo vaivattomuuden ideaali (tähänhän fali-treenillä pyritään). Tekninen puoli Yiquanissa ei vaan koskaan ollut mitenkään linjattu edes Wangin toimesta ja jokainen oppilas sai erilaista opetusta. Tästä saattaa osin johtua se, että nykyisin Yiquanin kamppailuopetuksesta on olemassa hyvin montaa eri näkemystä. Osan mielestä tekniikkaopetus on pakollinen ja olennainen osa harjoittelua, toisen mielestä se on suurin synti. Hitto, antoihan Wang itsekin asian suhteen ihan ristiriitaisia kommentteja. Toisaalla hän kirjoitti kuinka pitää liikkua ja lyödä ja toisaalla hän haukku moisen turhuuden huipuksi. Jokainen on vapaa tekemään omat johtopäätöksensä tästä, mitään "oikeaa" vastausta Yiquanin kamppailuopetukseen tullaan tuskin koskaan saamaan.

EDIT:

Tuossa ylempänä olikin yksi lainaus Yao Zongxunilta, joka liippaa aihetta:

“The approach Mr. Wang had to the truth of martial art was not that of the partial learning of specific skills and minor success. He devoted all his energy during his entire life to this pursuit: exploring and researching the very essence that lies within the complex exterior phenomena of the whole realm of martial art science."

Wang kyllä kannusti Yaoa kehittämään Yiquania teknisempään suuntaan ja Yao nimenomaan oli se, joka lainasi Yiquaniin monia länsimaisen nyrkkeilyn treenimenetelmiä ja tekniikoita.

Ristiriidat on Yiquanin suola ja sokeri.

oskar kirjoitti:

... Kamppailuharjoittelu kun on Yiquanissa ymmärretty jo lähtökohtaisesti väärin. Ja painotan vielä, että edellinen on täysin mun subjektiivinen mielipide. Yiquanin tarkoitus on opettaa vaistonvaraista reagointikykyä ympäristössä tapahtuviin muutoksiin, eikä niinkään minkäänlaista tekniikkaa. Tärkeintä on, etä ihminen reagoi puolustautumalla vaaratilanteeseen; tapa, millä se tapahtuu, on toissijainen. Toinen juoksee karkuun, yksi väistää ja kolmas (joka osaa lyödä aikaisempien oppiensa ansiosta) lyö suoran tai koukun. Nurkkaan ahdistettuna kaikkea kehonkäyttöä leimaa räjähtävyys, jonka avulla tilanne pyritään lopettamaan mahdollisimman äkäseen. Tätä räjähtävyyttä (ja siihen liittyviä kehonominaisuuksia, kuten rakenne, tasapaino jne.) pitäisi treenata tuishoussa ja sanshoussa (vrt. esim Systema). Kunkin treenarin Yiquan siis näyttää aivan omanlaiseltaan, ei ole olemassa mitään ulkoisten merkkien (tekniikka, asennot) määrittämää Yiquania. Siihen en ota kantaa, miten hyvä tai realistinen tällainen tapa on kamppailla; kehähommiin se ei ainakaan istu.

Tämä sama ajatus on oikeastaan myös taijissa, baguassa ja varmaan myös xingyissä. Tekniikat on toissijaisia. Tärkeämpää on juuri miten pystyy reagoimaan sponttaanisti/vaistonvaraisesti eri tilanteisiin, tekniikalla ei niin väliä. Toisaalta miten olen ymmärtänyt on että tohon vaiheeseen pääsemiseen joutuu treenaamaan myös ihan tekniikoita, kamppailua ym ja sitten jossain vaiheessa tekniikoiden merkitys katoaa, kun on tarpeeksi kovalla tasolla. Kaikki kamppailutreeni seuraa kolmea vaihetta: 1. quanfa eli itse tappelemaan oppiminen ja tekniikat, 2. shenfa, kehonkäyttö, 3. gongfa eli itse gongfu, tässä kohtaa edelliset muuttuu merkityksettömiksi, ne on jo täysin integroitu. Tässä me puhutaan juuri noista gongfa tason jutuista, mutta niihin pääsemiseen on pakko oppia myös quanfa ja shenfa, niiden yli ei voi hypätä. Todellisuudessa kehitys ei kuitenkaan mene noin lineaarisesti ja nämä lomittuvat päällekkäin.

Luulen kyllä saavani kiinni siitä, mitä ajat takaa. Hyviä ajatuksia.

Tuohon viimeisimpään kappaleeseen mulla on kuitenkin yksi huomio. Mainitsemasi progressio on täysin järkeenkäypä ja monet kamppailulajit noudattavat nimenomaan tätä kaavaa. Meistä moni tunnistaa tämän prosessin ihan arkielämästä, se on tavallaan universaali taidon oppimisen kaava (vrt. esim polkupyörällä tai autolla ajaminen). Tämä ei kuitenkaan ole ainoa olemassaoleva vaihtoehto. Ihminen kykenee puolustautumaan myös ilman erillistä tekniikkaharjoittelua, samalla tavoin kuin eläimet tekevät taistellessaan henkensä puolesta. Se tulee eläimiltä vaistonvaraisesti selkärangasta, ilman, että sitä varten tarvitsee harjoitella keinotekoisia tekniikoita (jos tapahtuu näin, teen näin jne.) Oman näkemykseni mukaan Yiquan pyrkii nimenomaan tällaisen vaistonvaraisen puolustautumisen ja kamppailutaidon kasvattamiseen tilanteessa, jossa ei ole mitään toimintaa ohjaavia sääntöjä; ei teknisiä eikä moraalisia. Seuraksena tällaisessa kamppailussa on todennäköisesti vakava loukkaantuminen tai jopa hengenlähtö. Edellä mainituista syistä Yiquanissa ei varsinaista tekniikkaharjoittelua ole ja jos on, se on tavallaan Yiquanin perusperiaatteita vastaan.

Yiquanin harjoittelun suuri ristiriita syntyy kuitenkin siinä kohtaa, kun tuollaista kamppailutaitoa pitäisi testata ja harjoitella käytännössä. Meidän lait tai moraalikäsitys ei anna periksi sille, että tappaisimme toisiamme harjoitellessamme itsekkäästi jotakin kamppailutaitoa. Miten sitä sitten pitäisi treenata? Vastaus on rajoitetut säännöt ja olosuhteet. Tämä puolestaan johtaa siihen, että tietyissä olosuhteissa ja tiettyjen sääntöjen alaisuudessa tietynlaisella kehonkäytöllä todennäköisesti saavuttaa paremmin tuloksia. Tämä taas johtaa ennen pitkää tekniikkaharjoitteluun ja sitten ollaankin jo kuvailemassasi prosessissa. Tässä kohtaa Yiquanista on tullut yksi kamppailulaji muiden joukkoon, tiettyine tekniikoineen ja menetelmineen. Ja todennäköisesti tehokkuudeltaan varsin olematon verrattuna nykyaikaisiin kamppailu-urheilulajeihin. Tämä ristiriita on nähdäkseni syy siihen, miksi Yiquanin kamppailuharjoittelu on suoraan sanoen farssinomaista, eikä siinä ole mitään yhtenäistä linjaa.

Mistä lähteestä muuten oot napannu nuo kuvailemasi vaiheet, vai onko se oma pohdintasi?

Veepee kirjoitti: Mun mielestä Jonkid kirjoittelet tähän ketjuun erinomaista asiaa ja avaat paljon paremmin kiinalaisia käsitteitä, jotka -toisin kuin internaalitreenaajat väittää- ei oo mitään mystisiä transendentteja vailla "länsimaista yksiselitteistä merkitystä" vaan ihan selkeitä käsitteellisiä rakennelmia, jotka on mahdollista koodata muihinkin kieliin. (Näinhän tää on oikeesti kaikkien kielten kanssa, ei pelkästään kiinan.)

Myönnän nauttineeni suuresti, kun mainitsit Wang Xianzhain "tieteellisen" ja länsimaista käsitteistöä käyttävän lähestymistavan kiinalaiseen kamppailuun. Iiiiihanaa.

Kiitos. En kuitenkaan ota tästä mitään krediittiä, mun kirjotukset on lähinnä referaatteja muiden ansiokkaasta työstä. Yiquan poikkeaa merkittävästi muista kiinalaisista lajeista juuri siinä suhteessa, että se alunperin pyrki "länsimaalaistamaan" perinteisiä ja mystisiä (kiinalaisia) kamppailukäsitteitä. Tässä ei kuitenkaan ole kovin hyvin onnistuttu, jos lukee tai katsoo lajia koskevia kirjoja, artikkeleita, viedopätkiä yms. Ihmisellä on jonkinasteinen sisäsyntyinen tarve ihannoida ja etsiä asioista aina jotakin erikoista ja syvempää merkitystä. Siksi lentävät kungfu-ukkelit, empty-forcet ja poeettiset selitysmallit viehättävät monia (kiinalaisten) kamppailulajien harrastajia. Perinteisimpiä kamppailulajeja harrastetaankin useimmiten kenties juuri tästä syystä, eikä niinkään siksi, että niillä tahdottaisiin rakentaa jonkinasteista realistista kamppailutaitoa. Mun mielestä se on ihan OK niin kauan, kun ihminen tiedostaa tekevänsä niin. Mutta sitten kun todellisuuden ja mielikuvituksen väliset rajat alkavat häilyä, olisi kenties pysähtymisen ja heräilyn paikka. Kiinalaisten lajien vesittymisestä on oikeastaan ihan turha itkeä millään palstoilla tai julkisilla foorumeilla, koska se on useimmiten harrastajien itsensä aiheuttamaa todellisuutta. Tiedän itsekin taistelevani tuulimyllyjä vastaan näillä kirjoituksilla.

Mitä tulee käsitteelliseen ja kielelliseen ilmaisuun, niin tottakai asioita voidaan selittää myös "länsimaisesti". Meille länsimaalaisille se on jopa todennäköisesti paljon helpompaa ja tehokkaampaa, jos mietitään panos/tuottosuhdetta. Olit sitten kiinalainen tai suomalainen, teillä on kuitenkin likipitäen samanlaiset kehot, samat fysiikan- ja luonnonlait vaikuttavat fyysiseen liikkeeseen ja samalla tavalla kehonne mätänee kuoltuanne. Asioita, ilmiöitä, tapahtumia voidaan selittää analyyttisesti tai runollisesti, tieteellisesti tai vertauskuvallisesti. Toisen tietojenkäsittelytaidot saattavat edellyttää vain jompaa kumpaa, jollekin käy molemmat ja jollekin kummatkin ovat vaikeita ymmärtää. Omasta mielestäni illustratiivisen (vertauskuvallisen) asioiden selittämisen heikko kohta on vain se, että se saattaa herättää harrastajassa liikaa ennakkoluuloja, olettamuksia ja visioita, jotka eivät synkkaa objektiivisen todellisuuden kanssa. Jos vetää herneen nenäänsä siitä, että selitän esim. käsitteen "chi" tieteellisin termein, osoittaa mielestäni omaa naiviuttaan ja epäkypsää asennetta kamppailutohuissa. Sanat on kuitenkin vaan sanoja.

Miten vaan, kumpikin näistä selitystavoista edellyttää kuitenkin aina fyysistä kokemusta, työtä ja todellista tekemistä, jotta niiden avulla voitaisiin saada jotakin aikaiseksi. Kiinalaisen perinteisen ajattelumallin mukaan ihminen ei voi väittää tietävänsä mitään, mitä hän ei ole fyysisesti kokenut tai käytännössä tehnyt. Siksi tällaisten lajien harrastamisessa suosin aina teoreettisen ajattelun välitöntä yhdistämistä käytännön harjoitteluun. Abstraktin ajatuksen ja fyysisen kokemuksen yhdistyminen on todellisen tietämisen (ja myöhemmän viisauden) rakentumisen lähtökohta. Mitä yksinkertaisempi selitys ja mitä yksinkertaisempi treenimenetelmä, sitä parempi.

Wangin tekstit ovat kyllä todella herätteleviä. Samoja ratoja kulkee myös Han Jingyu. Viimeisin tuttavuuteni tällä saralla on Zhao Daoxin, joka aika suorasukaisesti on ruotinut perinteisten kiinalaisten kamppailulajien tilaa:

"The truth is, the Chinese martial arts world, no matter how big, has been unable to compare itself to boxing in any objective, rational way for several hundred years. Propaganda has taken the place of tests of strength."

Linkit Zhaon haastatteluihin (kannattaa oikeasti lukea jos vähääkään aihe kiinnostaa):

http://marcopoloproject.org/chinese-mar ... -zhao-tao/" onclick="window.open(this.href);return false;
http://www.yiquan.academy/articles.php?article_id=22" onclick="window.open(this.href);return false;

Joo. Itse puhun yleensä Yiquanin yhteydessä tieteen tai tieteellisyyden ihanteesta/ ideaalista, sillä sanan varsinaisessa merkityksessä Yiquanin tieteellisyys ei ole kovin tieteellistä. Wang tykästyi aikanaan suoraviivaiseen asioiden esittämiseen sekä järkeistämiseen ja puhui omasta jutustaan kamppailutieteenä. Termi "tiede" oli siis Wangin käyttämänä hyvin epäkypsä tai ehkä mieluummin epäsopiva. Nuo Han Jingyun kuvailut kamppailutieteestä ovat hänen yrityksensä laajentaa hieman epäselväksi jääneitä Wangin ajatuksia. Niissä on ihan hyviä pointteja mutta edelleen meidän tuntemamme tieteellisyys on hommasta vielä kaukana. Tiedettä terminä käytetään yiquanissa varsin pseudotieteellisesti ja sen korvaaminen esim. mainitsemallasi "universaalilla kamppailuopilla" tms. olisi varmaan ihan fiksua. Sillä vältyttäisiin monilta epäselvyyksiltä. Ja siitä huolimatta harjoittelussa ei tarvitsisi luopua tieteen ihanteista (mielestäni tärkeimpänä objektiivisuus).

Sitten tuosta Yiquanin nimestä. Sen nimen säilyttämisen lisäksi on huomioitava myös metodikysymys. Niin kauan kuin harjoittelussa pidetään sama rakenne eri harjoitusmenetelmineen, eikä mukaan tuoda uutta tai uskalleta muokata vanhaa, niin ollaan aina tietyllä tapaa jumissa yksittäisessä lajikontekstissa. Toki tämä ei ole niin olennainen asia, kun (jos) ymmärretään, että "kamppailutieteellä" ei Yiquanissa tarkoiteta tiedettä juuri sanan varsinaisessa merkityksessä.

Tieteellisyyden ja kamppailun yhdistäminen on hyvin mahtipontinen ajatus. Akateemisen asenteen yhdistäminen päähän lyömiseen tai muuten vaan nupin hapettamiseen nostattaa varmaan monelle hymyn huulille. Nostan kuitenkin aina peukkua jos joku hommaa siihen suuntaan yrittää tai osaa viedä niin, että se hyödyttää kamppailijoita lajista tai tyylistä riippumatta.

Todella hyvä tuo laittamasi linkki, alan selailemaan sitä läpi. Tämmöiset jutut on mun mielestä ihan tervetulleita vanhojen mestareiden kaanoneiden ohelle. Kyllä aika tuollaiset tappaa, jos niistä ei ole mitään hyötyä kenellekään.

Lasse Candé kirjoitti: Lisäsin korostuksen.

Jonkid kirjoitti: Heitän tässä seuraavan keskusteluhaasteen tiskiin: väitän, että esim. suomalaisen nyky-yhteiskunnan vaateet ja tarpeet eivät yksilötasolla vastaa Kiinan 40-luvun vastaavia. Väitän, että siihen ajanjaksoon kehitetty laji ei siis sellaisenaan vastaa nykyihmisen tarpeisiin. Väitän, että Yiquanin tulisi muuttua aikojen mukana vastaamaan aina nykyaikaisen yhteiskunnan tarpeita. Jos Yiquan nimittäin on kamppailutiede (termi joka herättää taustoista ja Yiquanin historiasta tietämättömille varmaan monenmoisia tunteita hilpeydestä vihaan), tulee siltä suorastaan vaatia muodonmuutosta aikojen saatossa. Tiede ei ole koskaan valmis vaan alati kehittyvä, niinkuin myös se maailma ja yhteiskunta jossa elämme. Yiquanin tulisi kyetä antamaan vastauksia terveyden, kamppailun ja ymmärryksen saralla sellaisiin ongelmiin, joita sen harjoittajat kunakin ajanjaksona kohtaavat.

Miten tuo "kamppailutiede" ymmärretään tai tulisi ymmärtää? Äkkiseltään se näyttää sellaiselta määrittelyltä millä yritetään pitää Yiquan tietynlaisena lajina ja määritellä se toisenlaisista lajeista erilleen.

Itseni on silti vaikea nähdä miten jokin laji voisi olla kamppailutiede.

Kun tuossa siis kai yritetään määritellä jonkin verran mitä Yiquan on ja varmaan vielä enemmän mitä se ei ole (?), niin miten esim sinä tulkitset tuon kamppailutieteen käsitteen?

Mitkä piirteet Yiquanissa siis kurkottelevat "laji":sta enemmän "tieteen" suuntaan?

Uskon että tulen lopulta olemaan ihan eri mieltä siitä että kyse olisi tieteestä about millään tasolla ( ), mutta samassa uskon että tästä keskustelusta voisi irrota jotain.

Voisitko myös kertoa hieman tuosta "koska kamppailutiede ... niin tulee suorastaan vaatia muodonmuutosta aikojen saatossa" -ajatuksenkulusta? Uskon että tässä on tavallaan yksi asia jolla tuota kamppailutiede-termiä voi avata...



(Sanottakoon, että varsinainen pointti ajan mukana kehittymisestä on rekisteröity ja mitä nyt olen Yiquanista lukenut, uskon sen ideaalin ihan siltä pohjalta sopivan kyseiseen lajiin. En siis ole koskaan nähnyt ketjussa tai muualla kuvailtua Yiquania "kiinalaisena koryuna", elikkäs historian elävöittämisenä/säilyttämisenä, tuolleen tarkoitushakuisesti, karkeasti ja yleistävästi "koryu" määritellen.)

Hyvä Lasse! Itsekin tahtoisin tästä asiasta keskustella, aiheesta nimittäin harvoin puhutaan. Uskoakseni se on kuitenkin varsin olennainen osa Yiquania.

Ensiksi joudun valitettavasti toteamaan, että omat näkemykseni asiasta pohjautuvat varsin suppeaan ja keskenään ristiriidassa olevaan taustamateriaaliin. Toiseksi tahdon tuoda julki, että en ole varsinaisesti muodostanut henkilökohtaista sidettä kyseiseen termiin - en siis koe olevani "kamppailutieteilijä". En myöskään koe minkäänlaista tarvetta puolustella näkemystä, että Yiquan olisi jollakin tapaa kamppailutiede. Siksi käytin myös lainaamassasi kohdassa sanoja "jos" ja "nimittäin".

Tiivistettynä käsitykseni kamppailutieteestä on seuraava: Kamppailutiede (kiinaksi "quanxue") on kaikkia yksittäisiä kamppailulajeja yhdistävä tekijä. Sen konkreettisena tutkimuskohteena on kaikkien kamppailullisten ilmiöiden (tekniikat yms.) syntytekijöiden, eli ihmiskehon ja -mielen liike ja liikelait. Kamppailutiede tutkii, analasyoi ja selittää kaikkien yksittäisten "tieteenalojen" eli kamppailulajien sisältöä mahdollisimman objektiivisesti.

Alunperin termin kehitti Wang Xiangzhai, joka yhdisti Yiquaniin mielestään kaikkien perinteisten kiinalaisten kamppailulajien ytimen ja hyläten kaiken epäoleellisen. Wang käytti ymmärrykseni mukaan termejä kamppailutiede ja Yiquan sekaisin keskenään riippuen asiayhteydestä. Termiin sisältyykin vahvasti kiinalaisuus ja se voidaan käsittää myös ainoastaan kiinalaisia kamppailulajeja tutkivana systeeminä.

Lainauksia suoraan lähteistä (Han Jingyu: Call for Martial Arts Science):

“The approach Mr. Wang had to the truth of martial art was not that of the partial learning of specific skills and minor success. He devoted all his energy during his entire life to this pursuit: exploring and researching the very essence that lies within the complex exterior phenomena of the whole realm of martial art science."

"What can be called martial art science, then? Martial art science is a theoretical system that can analyze, explain, judge, and guide all the contents within the whole realm of martial arts."

"The establishment of a complete theoretical system should fulfill the following requirements: to have a clear guiding vision and aim; to have a strict theoretical system; to have systematic and effective methods of teaching and training; and to have scientific and reasonable standards of judgment. All martial arts phenomena and contents of human movement must be explained and judged within this theoretical system. It can guide all concrete practice. Thus, martial art science must have the following qualities: objective, singular, universal, consistent, scientific, and systematic."

"We know that martial art science is a boundary science containing the natural sciences and the humanities. Thus the establishment of martial art science must not only be in accordance with the other sciences, but they must also maintain the relation of harmoniously proving each other. All theories of martial art science must at the same time have the characteristic of natural sciences of being provable, and the characteristic of humanities of being understandable and perceivable. Only this way can the scientific nature of martial art science be guaranteed. Only this way can falling into the erroneous district of idealistic subjective assumptions be prevented."

"Having defined the requirements for the establishment of martial art science, we cannot continue to be satisfied with the orthodox transmission of this technique and that move, or this style and that school. Neither can we be satisfied with learning and experiencing only a few words and phrases left behind by the predecessors. Furthermore, we cannot be satisfied with understanding and annotation from a single viewpoint. Nor can we continue to be intoxicated with the feeling of satisfaction that comes from minor success."

Ja vielä (Han Jingyu: General Survey of Martial Arts Science):

""Quan", or "martial art", is the human body's natural and objectively existing ability and law of responsive movement to the changes of the internal and external environment. "Martial art science" is the understanding and expression of this movement ability and law of movement. The purpose of researching martial art science is, through the understanding and grasping the human body's movement ability and law of movement, arrive at the goal of better bringing the human body's natural instincts into play."

Tietyllä tapaa se mitä alussa sanoin (ettei minulla ole henkilökohtaista sidettä tähän tiedenäkemykseen) oli ehkä valhe. Olen nimittäin harjoitteluni alusta lähtien kokenut, että Yiquaniin ei kuulu tämäntyyppinen opettaminen: "tee näin, älä tee näin", "tämä on ainoa oikea tapa". Olen myös aina ollut sitä mieltä, että Yiquanissa ei tule olla yhtä ainutta tapaa opettaa kamppailua. Yksittäiset kamppailulajit tekniikoineen ovat aina vastauksia tietyntyyppisiin tilanteisiin tietyntyyppisten sääntöjen ja tilanneolettamusten alla. Ei ole olemassa yhtä oikeaa ratkaisumallia kaikkiin kamppailullisiin tilanteisiin, eikä siksi myöskään Yiquanissa tulisi opettaa kamppailemaan juuri tiettyjä tekniikoita tai tyyliä hyväksi käyttäen.

Ja ehkä juuri siksi koen, että Yiquanin tulee muuttua aikojen saatossa; nykyään välittömät terveysuhat sekä vihamieliset hyökkäykset ovat hyvin harvassa. Kamppailun sosiaalinen merkitys on muuttunut, siitä on tullut viihdettä oman terveyden puolustamisen sijaan. Toki poikkeuksiakin on, mutta noin niinkuin periaatteessa. Pitäisikö Yiquaninkin kyetä vastaamaan tähän muutokseen? Pitäisikö sitä soveltaa kilpailuympäristöön, koska iso osa nykyajan kamppailulajeista (joita kamppailutiede tutkii) tapahtuu kamppailu-urheilun kontekstissa? Ehkä pitäisi. Ja ehkä myös Yiquanin treenimenetelmiä (tieteen tutkimusmetodeita) pitäisi kyetä muuttamaan siihen suuntaan.

Aihe on todella laaja ja omat ajatukset ovat nyt aika hajallaan, jatkan aiheesta mielelläni joskus myöhemmin jos keskustelua vaan syntyy.

Ensinnäkin tahdon tehdä selväksi, ettei edellinen viestini ollut hyökkäys (tai puolustus) mielipiteitäsi kohtaan. Jos siinä oli aistittavissa jotain henkilökohtaista niin se ei ollut todellakaan tarkoitus. Sitten vastaus uuteen viestiisi:

En puhuisi (enkä puhu) Yiquania harjoitteleville "Yi":stä mitään sen vuoksi, että se jo pelkkänä käsitteenä herättää liikaa tulkinnanvaraisia ajatuksia. Yiquanissa ei ole olemassa mitään yhtenäistä tulkintaa siitä, mitä Yi on. Samaten Yiquanissa ei ole olemassa mitään yhtenäistä tapaa harjoittaa Yi:tä. Sen sijaan on vain tukku usein hyvin epämääräisiä tulkintoja ja kasapäin mielipiteitä. Miten itse ymmärrät mielen tai intention harjoittamisen? Miten teet sitä käytännössä? Kannattaako Yi:stä puhua vasta-alkajille, jos he eivät sitä kykene ymmärtämään?

Omien kokemusteni mukaan mielen rooli on Yiquanissa toimia harjottelussa "näkymättömänä" vastuksena kehon hermostolle ja lihaksistolle fyysisten painojen yms. sijasta. NLP on termi jota meillä länsimaissa tästä kai käytetään. Kannattaa googlata "antagonist-resistance training", "self-resistance training" ja "co-contraction training" niin saa myös tieteellisesti tutkittua dataa asian tiimoilta. Toinen mielen rooli harjottelun loppuvaiheilla on simuloida ja saada kehoon aikaiseksi samankaltainen tila, mikä ihmisellä luonnollisesti esiintyy stressi- tai vaaratilanteessa. Karrikoiden käytetään siis hyväksi mielikuvitusta, jotta saadaan kehossa aikaiseksi fyysisiä reaktioita/ muutoksia sekä kehon reaktionopeutta terästettyä. Näissä kahdessa mielen käyttötavassa ei ole minusta mitään erikoista tai mystistä. Ne on lisäksi helppo opettaa ja ymmärtää "kehollisesti" yksinkertaisten harjoitusten avulla. Pelkästään puhumalla Yi:stä saadaan aikaiseksi semmoinen mörkö, mikä saattaa estää sen tehokkaan käytön; harjoittelijan (virheelliset) puutteelliset mielikuvat asiasta estävät harjoittelijaa näkemästä yksinkertaista totuutta ja usein myös oppimasta sitä.

(Ja muuten välittömästi sillä hetkellä, kun "Yi" nostetaan puheenaiheeksi, on jo tehty erottelu mielen ja kehon välille. Se mieli mystifioituu juuri siitä syystä, että siitä puhutaan käsitteellisesti. Jotta voisimme kommunikoida mielestä, täytyy se puheessa erottaa omaksi itsenäiseksi kokonaisuudekseen. Todellisuudessa meidän jokaisen pää ajatuksineeen on kuitenkin kietoutunut erottamattomalla tavalla muuhun kroppaan; ei ole toista ilman toista. Käytännön treenissäkään ei voi treenata vain jompaa kumpaa. Tätä tarkoitin mielen ja kehon erottelulla.)

Yaolaiset (ja muutama muu) on ottanut länsimaisesta nyrkkeilystä tekniikkamallit Yiquanin kamppailuharjoitteluun, niinkuin jossakin viestissä jo totesin. Itse ajattelen, että jos haluaa nyrkkeillä niin kannattaa saman tien aloittaa nyrkkeily jossain lajin seurassa. Yiquania treenatessaan voi sitten keskittyä siihen, mihin sillä on todella annettavaa. Kamppailuharjoittelu kun on Yiquanissa ymmärretty jo lähtökohtaisesti väärin. Ja painotan vielä, että edellinen on täysin mun subjektiivinen mielipide. Yiquanin tarkoitus on opettaa vaistonvaraista reagointikykyä ympäristössä tapahtuviin muutoksiin, eikä niinkään minkäänlaista tekniikkaa. Tärkeintä on, etä ihminen reagoi puolustautumalla vaaratilanteeseen; tapa, millä se tapahtuu, on toissijainen. Toinen juoksee karkuun, yksi väistää ja kolmas (joka osaa lyödä aikaisempien oppiensa ansiosta) lyö suoran tai koukun. Nurkkaan ahdistettuna kaikkea kehonkäyttöä leimaa räjähtävyys, jonka avulla tilanne pyritään lopettamaan mahdollisimman äkäseen. Tätä räjähtävyyttä (ja siihen liittyviä kehonominaisuuksia, kuten rakenne, tasapaino jne.) pitäisi treenata tuishoussa ja sanshoussa (vrt. esim Systema). Kunkin treenarin Yiquan siis näyttää aivan omanlaiseltaan, ei ole olemassa mitään ulkoisten merkkien (tekniikka, asennot) määrittämää Yiquania. Siihen en ota kantaa, miten hyvä tai realistinen tällainen tapa on kamppailla; kehähommiin se ei ainakaan istu.

Andy kirjoitti: Siis mitä ihmettä tuossa oikein tapahtuu ja mikä tuo ottelutapahtuma oikein on? Joku kiinalainen Turpakeikka?

Yli-ikäinen ja ylipainoinen täysin ottelutaidoton kungfu-ukko matsaa keskitason thainyrkkeilijän kanssa ilmeisesti jonkinlaisilla K1-säännöillä. Thainyrkkeilijä leikittelee kunnes kungfuka päättää lyödä häntä niskaan tuomarin ollessa välissä. Thaikku suuttuu ja sen jälkeen matsi kestää kaksi sekuntia kunnes kungfuka on tajuttomana.

Ihan älytöntä hommaa.

Siinä näytetään tilanne, kun mielikuvitus ja todellisuus kohtaavat. En tiedä mikä toi tapahtuma on tai koska se on käyty, mutta objektiivista se on siitä huolimatta tämä on juuri se, mitä yritin tuossa yllä ja edellä selittää. Yiquanin harjoitusmenetelmät eivät korreloi todellisuuden kanssa, koska

a) niiltä odotetaan liikoja
b) niiden tehokkuuteen ja käytännöllisyyteen liittyy liikaa subjektiivisia uskomuksia ja väärinymmärryksiä
c) niiden avulla saavutettavia tuloksia ei testata käytännössä juuri mitenkään
d) niiden soveltamisalaa ei ole mietitty loppuun saakka

Andyn arvio siitä, mitä tuossa tapahtu, on varmaan aika lähellä totuutta. Hattua nostan jälleen että mies kuitenkin uskalsi kehään ja varmasti sai hyvän opetuksen tämän realitycheckin muodossa. Urheiluviihdettä parhaimmillaan

Objektiivinen testaaminen on myös avain sen määrittelemiseen, mihin "Yiquan" riittää ja millaiseen kamppailuun sitä kannattaa soveltaa.

[video][/video]

Kun mietitään Yiquanin soveltamista kilpaurheiluun, varsinkin jos sen avulla yritetään ratsastaa omien lajirajojen ulkopuolelle, pitää realiteetit olla hyvin selvillä. Jos Yiquanisti haluaa kilpailla jossakin toisessa lajissa tämän lajin säännöillä, hänen tulee treenata tätä lajia ja paljon. Yllä oleva videoesimerkki varmaan havainnollistaa tätä väitettä. Yiquan sinällään tuskin riittää pärjäämiseen kovissa kontaktilajeissa, korkeintaan se tarjoaa vähän fysiikkatreeniä valitun kilpalajin rinnalle. En siis tiedä, mutta luulen niin. Näkemykseni mukaan Yiquanin arvo ei ole kilpaurheilumaailmassa, vaan edelleen niissä nopeissa itsepuolustustilanteissa, joissa nopeat refleksit ja räjähtävä voimankäyttö pääsee ehkä paremmin oikeuksiinsa puhtaan kilpaurheilutekniikan sijaan.

Yiquanin harjoitteluun liitettävät termit kuten "muoto ja muodottomuus" sekä "sisäinen ja ulkoinen" vain sekoittavat treenaajien päät. Itse en lähtisi keskustelemaan niistä lainkaan. Tällaisia termejä viljelemällä harjoittelija ajautuu jatkuvasti koko ajan kauemmas objektiivisesta todellisuudesta subjektiivisten mielipiteiden ja erityisesti uskomuksien maailmaan. Näille tällaisille termeille on hyvin vaikea osoittaa mitään konkreettista sisältöä, jolloin niistä muodostuu pelkkiä tyhjiä puheita. Ja tyhjät puheet johtavat yleensä pelkkiin tyhjiin tekoihin; harjoitusmenetelmiä mystifioidaan ja niitä pidetään jotenkin paljon monimutkaisempina kuin mitä ne todellisuudessa ovat. Sama pätee lajin nimen kohdalla. Kun Yiquanista puhutaan, nostetaan jossakin vaiheessa aina esiin tämä kuuluisa "YI" eli mielikortti. Samalla yleensä unohdetaan se jälkimmäinen - "QUAN" - eli kamppailutaito. Mielen ja kehon erottaminen toisistaan on perustavanlaatuinen virhe, joka johtaa harjoittelun vääristymiseen ja epätasapainoisuuteen. Kuinka moni puolustaa itseään vaaran uhatessa pelkällä mielellään? Ei kukaan. Mielen roolin ylikorostaminen on mennyt paikoin aivan liian pitkälle Yiquanin harjoittelussa. Niin pitkälle, että kamppailu (se, mihin mielen käytöllä harjoittelussa tähdätään) on unohtunut lähestulkoon kokonaan.

Kaikki edellä esitetty on juuri sitä, mitä Yiquan ei todellisuudessa ole. Se on myös syy siihen, miksi Yiquanissa aikoinaan luovuttiin perinteisistä kiinalaisista teorioista ja käsitteistä (chi, viiden elementin teoriat yms.), jotka ovat hyvin tulkinnanvaraisia ja jopa vaarallisia tehokkaan harjoittelun näkökulmasta. Tilalle omaksuttiin (”länsimainen”) tieteellinen maailmankuva, jossa käytännön harjoittelua ja teoriaa ohjaa objektiivisuuden periaate. Harjoittelu ei saa perustua subjektiivisten uskomusten, tapakulttuurin tai pelkkien perinteiden varaan, vaan faktoihin ja konkreettiseen todellisuuteen. Harjoittelun tuloksia on kyettävä mittaamaan objektiivisesti, eikä pelkästään omaan subjektiiviseen arvioon nojautuen. Tästä syystä kamppailuharjoittelu on Yiquanissa hyvin olennainen osa fyysistä treeniä (tai ainakin tulisi olla).

Mitä lajin rakenteeseen tulee, niin en näe siinä mitään erikoista ongelmaa. Treenimenetelmien (zhan zhuang, shili, fali, bufa, shisheng) avulla kehitetään kamppailussa tarvittavia kehon ominaisuuksia (nopeus eri osa-alueineen, voima, kestävyys, tasapaino, koordinaatiokyky mm.) ja näitä ulosmitataan kamppailuharjoittelulla (tuishou, sanshou). Jollei harjoittelija osaa lyödä, torjua tai painia, tulee näihin liittyvä perustekniikka opettaa harjoittelijalle osana lajitreeniä, niin kuin osa Yiquanin opettajista tekee. On siis väärin sanoa, että Yiquanissa on keskitytty "yi":n treenaamiseen ja unohdettu muu; jos näin on, niin silloin on menty jossakin vaiheessa todella pahasti metsään.