Kataharjoittelusta
Vaikka Naked edellä kuvasikin tyhjentävästi tämän "liikesarjaharjoittelun" tai kataharjoittelun reseptin ja sen merkityksen tiedon siirrossa niin tarkoitukseni on tässä vielä hieman kansantajuistaa aihetta kytkemällä sitä konkreettisiin esimerkkeihin.
Alkuperäisessä ketjussa kyseenalaistettiin koko kataharjoittelu ts. periaateharjoittelu mm. kuvaamalla miten keho toimii paniikki- ja väkivaltatilanteissa (adrenaliinia pukkaa, vaikeeta on ja silleen). Tätä käytettiin sitten perusteena lähestymistavalle "niin taistelet kuin treenaatkin" ja argumentoitiin että kamppailuun tulee valmistautua tekemällä juuri niitä samoja asioita kuin kamppailussakin tullaan tekemään eli siis niitä "tekniikoita". Ja sitten tästä vedettiin johtopäätös että "periaateharjoittelu" ts. harjoittelu jossa harjoitteessa tehdään joskus jopa ihan erilaisen näköistä asiaa kun sitten itse kamppailutilanteessa odotetaan nähtävän, on abstraktia touhuamista - kamppailutilanteessahan ei oikeasti ehdi miettimään mitään monimutkaisia "periaatteita" joiden mukaan muka pitäisi kamppailla.
Mielestäni tässä kohtaa on eräs usein esiintyvä syy väärinymmärryksille. Sitä voisi kutsua vaikka nimellä "skaalavirhe".
On tietysti täysin totta että kannattaa harjoitella siten kuin aikoo kamppailla. Tai ainakin tehdä harjoitteita joissa kamppailussa oikeasti tarvittavat ominaisuudet esiintyvät niin luonnollisessa ympäristössä kuin mahdollista. (Poislukien ehkä se että jotkin liikeradat kutistuvat adrenaliinin vaikutuksesta. Tätä silmälläpitäen joissain liikkeissä harjoitellaan laajoja liikeratoja jotka sitten "käyttötilanteessa" kutistuvat toimiviksi.)
Kuitenkin jos ajattelee tekniikkaa esim. siten että ymmärretään sekä tekniikka että siinä oikeasti opeteltava asia tasolla: "Ahaa! Lyönti A lähestyy -> S-blokki -> nyrkki nenään -> heitto -> hallintalukko" niin kyseessä on aika pitkä lista touhuamista. Tälläinen tekniikka (tai sanotaan sitä vaikka kataksi) tuskin menee koskaan tositilanteessa ihan koko niinkuin elokuvissa. Ainakaan koko litania.
Suurin osa nykyaikana väkivalta- tai voimankäyttötilanteita kokeneista henkilöistä kuvaa kokemuksiaan päinvastoin niin että homma nimenomaisesti ei mene dojolla tyypillisesti harjoiteltujen rutiinien mukaisesti. Eli mikä neuvoksi?
Moderneissa RBSD- lajeissa ymmärtääkseni on tutkimustyön jälkeen tunnistettu että ne palaset joita harjoittelusta voi "viedä mukaansa" kamppailutilanteeseen ovat merkittävästi yksinkertaisempia, pienempiä ja lyhyempiä elementtejä kuin tuollaiset pitkät, käsikirjoitetut tekniikkalitaniat ts. "tekniikat" - siten kuin niitä monissa moderneissa japanilaispohjaisissa kamppailulajeissa on totuttu ajattelemaan. Tuo sama RBSD- väen saavuttama tulos on itseasiassa lähtökohtana ja sisäänrakennettuna kataharjoitteluun, ainakin sellaisena kuin sitä esimodernina aikana japanilaisessa bugei- harjoittelussa yleisesti käytettiin.
Tabitha kirjoitti alkuperäisessä ketjussa fyysisistä periaatteista; DeusVult sitten ihmetteli miten on ylipäätään mahdollista että moiset abstraktit "periaatteet" oikein sopivat kamppailutilanteeseen - eikö olekaan tarkoitus että kamppailutilanteessa tehtäisiin niitä tekniikoita joita on vaivalla vuositolkulla harjoiteltu?
Luulen että tässä on yhteisymmärryksen esteenä se edellämainittu skaalavirhe. Jos hieman yksinkertaistetaan ja ajatellaan noita opeteltavia ja kamppailutoimivia periaatteita ihan vain fyysisinä kehonkäytön periaatteina (tenouchi) niin noiden periaatteiden paikkaa kamppailussa voisi kuvata seuraavilla esimerkeillä modernista täyskontaktiurheilusta.
Useimpien nyrkkeilijöiden tapauksessa heidän "ryuginsa" iskostaa heihin vahvasti ainakin kaksi kehonkäytön periaatetta, tenouchia. Ensinnäkin periaatteen sisääntulevan iskun "ohittamiseksi" siirtämällä päätä/kehoa sivuun ("slipping") tai taakse (myötäileminen). Toiseksi periaatteen siitä miten isketään kovia ja painavia iskuja (optimaalinen rekyylivoimanhallinta, tasapainon käyttö ja kehon painon käyttö). Jokainen joka on otellut oikeasti osaavan nyrkkeilijän kanssa tietää nahoissaan että iskut saattavat olla todella kovia ja jykeviä vaikka ne lähtisivät aivan kummalllisista asennoista ja tilanteista; sellaisista asennoista joista niitä ei taatusti ole harjoiteltu tekniikkaharjoittelussa. Sisäistetty periaate mahdollistaa taidon käyttämisen sen alkuperäisen hankinta/harjoitusviitekehyksen ulkopuolella.
Painijat taas opettelevat lukemaan vastustajan hienovaraisista liikkeistä ja painonsiirroista hänen tasapainoaan ja sitä mihin suuntaan sitä olisi edullisinta lähteä kampeamaan tai vyöryttämään. Tämä lukeminen ja vaistonvarainen tulkinta on "taitopainimisen" ehdoton edellytys, heidän "tenouchinsa".
Näin kuvattuna melko harva lähtee kyseenalaistamaan kyseisiä periaatteita. Vrt: "Eihän noita abstrakteja periaatteita voi/ehdi/tajua käyttää kamppailussa". Periaate "ilmentyy" sekunnin murto-osan ajan kun nyrkkelijä lipsahtaa juuri osumaisillaan olevan suoran alta pois ja vetää oman koukkunsa perille. Samoin "periaate" tai tenouchi ilmentyy sillä ohimenevällä hetkellä kun painija saa kömpelönnäköisen könyämisen ja vääntämisen tuloksena nollattua kaverin yritykset pitää tasapaino hallinnassaan. Ja takavyöheitto rävähtää liikkeelle.
Samaan tapaan jonkin klassisen koulukunnan ryugissa voi olla systeemi jolla harjoittelija ehdollistetaan esim. tietyntyyppisten painonsiirtojen yhteydessä vaistomaisesti astumaan vastustajan taspainolinjan "läpi" (Jigenryu?) jolloin kaveri menee joko kokonaan nurin tai ainakin on sen hetken aikaa huonossa tasapainossa jolloin koulukunnan edustaja ehtii kääntää tilanteen edukseen. Tällöin ne harjoitteet joilla pyritään ohjelmoimaan tuota reagointitapaa harjoittelijaan voivat joko näyttää aidolta kamppailulta tai olla näyttämättä siltä. Kyse on siitä millä tavoin saadaan parhaiten taottua sinne kaverin kaaliin tiettyjä "triggereitä" jotka saavat hänet luotettavasti ja spontaanisti esim. astumaan sen keskilinjan poikki. Vaikka kyseinen haluttu reaktio saattaisi joskus maalaisjärjllä ajateltuna tuntua luonnottomalta, hölmöltä tai jopa itsemurhahommalta. Todellinen reaktio tai "tekniikka" joka pyritään siirtämään harjoittelutilanteesta käyttötilanteeseen saattaa siis olla todella yksinkertainen reaktio tai lyhyt, ohimenevä hetki. Kuten nyrkkeilijän refleksinomainen päänkallistus iskun tullessa kohti.
Yhtälailla tuon ehdollistamisen tulos voi olla esimerkiksi pyrkimys ikäänkuin "kääriä" kaverin yritykset vääntää voimalla aina takaisin häneen itseensä, siten että koko homma ikäänkuin "tukahtuu" alkuunsa (Daitoryu?). Tuokin on omanlaisensa tenouchi - paras suomennos tässä yhteydessä olisi varmaan "näppituntuma".
Tälläiset kehonkäytön periaatteet voivat siis olla tyypiltään yleisiä, kuten esim. "syvien vatsa- ja selkälihasten käyttö optimaalisesti asentoa ja voimantuottoa tukemaan" joka ilmeisesti esiintyy lähes kaikissa klassisissa jujutsuissa. Tai sitten ne voivat olla luonteeltaan "hämärämpiä". "Hämärällä" tarkoitan sitä että monissa japanilaisissa klassisissa koulukunnissa on joitain erikoislaatuisia, fyysisiä "jujuja" joilla saavutetaan (tai pyritään saavuttamaan) jotain etua verrattuna tavalliseen kehonkäyttöön. (Ts. sellaiseen kehonkäyttöön joka perustuu ihmisen normaaliin arkitodellisuuden kautta opittuun.)
Jotkin näistä kehonkäytön periaatteista voivat olla harjoittelun aluksi, tai "sivusta katsottuna" hankalan ja luonnottoman tuntuisia. Useimmiten ovat kuitenkin sellaisia että ne saa sopivilla harjoitteilla "ohjelmoitua" harjoittelijan liikeskaalaan niin että niistä tulee ikäänkuin "toinen luonto".
Uskon itse että mitä tahansa vapaavalintaista liikemallia, kikkaa tai ideaa ei ole mahdollista "ohjelmoida" tuolla tavalla ihmisen liikeskaalaan - liikemallin itsensä tulee olla sellainen että se on yhteensovitettavissa ihmislajille ominaisten liikemallien kanssa, ennenkuin sen "ehdollistaminen" on kunnolla mahdollista.
Eli siis nimenomaan klassisten japanilaisten koulukuntien harjoittelumenetelmät on siis usein rakennettu siten että saadaan aikaan koherentti, kokonaisvaltainen "ehdollistamispaketti" jolla koetetaan esimerkiksi saada harjoittelija käyttämään vaistomaisesti joitain yleispäteviä kehonkäytön taktiikoita melkein tilanteessa kuin tilanteessa. (Jalkapallon potkimisesta miekan käyttöön). Tästä ilmiöstä voidaan hyvin käyttää sanaa holismi, silloin kun tämä ehdollistaminen alkaa kattaa yksinkertaisten fyysisten reaktioiden lisäksi laajemminkin koulukunnan taktiikan ja ajattelutavan noudattamisen omissa asenteissaan ja arkielämässään.
Humoristisenä esimerkkinä voitaisiin vaikka sanoa että Internet- väittely Jigenryu- koulukunnan doktriinin täysin sisäistäneen henkilön kanssa ei varmaankaan olisi kovin miellyttävää. ("Enhän mä saanut sinne sanaa väliin. Hitto miten aggressiivinen jänkkääjä!")
Tällätavalla holistisista lähtökohdista rakennettu "kamppailuohjelma" poikkeaa jo lähtökohdiltaan, mutta usein myös harjoittelukäytännöiltään todella paljon siitä kamppailutraditiosta mitä (ainakin alkuperäisen ketjussa kirjoitetun mukaan) moderni länsimaalainen jujutsu edustaa. Moderneihin systeemeihin liittyvien syntytarinoiden valossa niitä rakentaessa on usein pyritty valitsemaan eri käyttötarkoituksiin sopivia tekniikoita eri lajeista ja integroitu niitä yhteen. Ainakin klassisen bugei- ajattelumallin kautta tarkasteltuna tälläinen prosessi kuulostaa varsin pintapuoliselta ja enimmäkseen fyysisellä tasolla liikkuvalta kehitystyöltä. ("Teimme otteluasennosta hieman pystymmän jotta siitä pystyy asentoa vaihtamatta potkaisemaan Thai- potkun"). Tämä lähestymistapa kuulostaa varsin tehokkaalta ja luonnolliselta kehitykseltä, moderniin urheilu- tai itsepuolustuslajiin pyrittäessä. Tällöinhän ei pyritäkään (ainakaan ensisijaisesti) holistiseen tulokseen ja prosessissa on mahdollista samanaikaisesti "jättää turhat tekniikat pois ja valita parhaat tekniikat pakettiin".
Lajin rakentamisen kehityskaari on kuitenkin tällöin mennyt tietyssä mielessä täysin käänteisessä järjestyksessä verrattuna siihen miten se klassisessa bugeissa nähdään. Sama yksinkertaistettuna: Klassisessa mallissa perustaja on saavuttanut mielestään jonkin perustavanlaatuisen oivalluksen (kts. kohta "kehonkäytön perusteet ja "hämärät jutut") ja sitten sen jälkeen tekniikat on sovitettu siihen oivallukseen. Ja sovitettu vieläpä siten että näitä tekniikoita tietyllä tavalla toistelemalla (kata) syntyy looginen kokemusten polku jonka pääasiallinen tarkoitus on johdatella harjoittelija sen saman oivalluksen äärelle joka aikoinaan "kolahti" perustajalle.
Ja tämän saman ajattelun mukaanhan suurin osa tekniikoistahan nyt yleisesti ottaen on triviaaleja; varsinainen juju on siinä miten teet niitä tai sovittelet niitä yhteen.
Lähes 80% jokaisen klassisen bugei- koulukunnan tekniikasta (waza) voidaan nimittäin kuvata seuraavasti: "Kato, vääntelet isoja niveliä vääriin suuntiin, tarraat jotenkin kiinni ja tönit ja taklaat kaveria nurin. Muksit matkalla jos tulee hyvä paikka, mutta älä jää vartavasten hakemaan sitä lyömistä. Kun ei sitä paljain käsin lyömisellä kuitenkaan saa hyvin kaveria hiljaseks. Ja mätkit kepakolla pitkin korvia kunnes se ei enää liiku. Aijoo, ja terävillä esineillä on hyvä myös tökkiä. Tähtää suojaamattomiin kohtiin. Oothan sä nämä jo hiekkalaatikolla nahistellessa oppinut, hä?". Siinä siis hieman yksinkertaistettuna klassisten koryu- koulujen waza, lähes kokonaisuudessaan. Ja varsinaista arvoa sille wazalle tulee siis vasta kun sitä tehdään tavoilla jotka johdattavat harjoittelijaa niiden koulukunnan ydinoivallusten lähteille (eli tenouchi ja heiho)
Mielestäni tällä perusteella voidaan sanoa että jos verrataan lajityyppiään puhtaasti edustavaa modernia länsimaista jujutsua ja lajityyppiään puhtaasti edustavaa klassista japanilaista jujutsua (mistähän tämmönen pari löytyis?) niin kyse on käytännössä jo eri lajeista. Näin siis kamppailulajien osaajien ja tuntijoiden kanssa keskustellessa.
Ja edelleen alkuperäiseen aiheeseen liittyen - mielestäni tätä tekstiä ei pidä missään yhteyksissä käyttää perusteluna jujutsu- termin käytön puolesta tai vastaan, "hatulla" tai ilman. Käyttäkää kaikki vaan jujutsu- termiä jotka haluatte. En ihmettele yhtään että herkemmät modernin jujutsun edustajista ottavat aina nokkiinsa näistä usein käydyistä nimikeskusteluista vaikka niihin lähdettäisiin kuinka viattomin ja akateemislähtöisin motiivein tahansa. Oma (tai omaksi koettu) nimi on kuitenkin jotain kovin henkilökohtaista, vaikka toinen (ja vieläpä ulkopuolinen) taho kuinka esseellä ja laskelmilla todistaisi ettei nimi kestä historiallista tai asiapohjaista tarkastelua. Vakiintuneen nimen riistämisestä on alkanut isompiakin sotia.
Monissa ketjuissa nähdyn meiningin valossa on helppo ennustaa että tämä kuvaukseni eri lajien opetustyylien eroista menee jossain yhteydessä vääntämiseksi "toimivuudesta". Eli sanotaan nyt vielä tähän perään erikseen että mielestäni netissä ei kannata väitellä siitä onko meidän isin jujutsu toimivampaa kuin teidän isin jujutsu. Siitä tulee helposti....hassua.
Sen voi kuitenkin kommentoida, tuolta toimivuuspuolelta asiaa miettien että tuon klassisen menetelmän avulla koulutetun ihmisen olisi täysin lähes mahdotonta muokata harjoitteluaan esim. siten että otetaan "toimivat iskut karatesta" ja "jumalattoman koviksi tunnetut potkut thaiboxingista".
Ei siksi etteivätkö kyseiset potku- tai lyöntimenetelmät itsessään saattaisi olla tehokkaita (tai jopa tehokkaimpia mahdollisia) vaan siksi että ne eivät vain sopisi kyseisen yksilön lajinomaiseen käyttäytymiseen. Eli sama asia vielä enemmän rautalangasta vääntäen - todennäköisesti tuollaisella klassisella menetelmällä ehdollistettu (ts. koulutettu) henkilö menisi ihan jumiin siinä vaiheessa kun pitäisi ruveta kaivamaan taskustaan (ts. tajunnan syövereistä) kesken hulinan Thaityylistä potkua.
Vaistonvarainen toiminta keskeytyisi ja vaikka sieltä sen thaipotkun saisikin väännettyä niin se ei olisi enää osa sitä samaa "tajunnanvirtaa" jota kamppailun pitäisi toimiessaan olla. Eli siis siinä kamppailutilanteessa ei oikeasti ole tilaa ajattelulle ja näiden klassisten menetelmien ajatusmaailman mukaan se varsinainen ehdollistaminen ulottuu varsin syvälle siinä olemisessa, niin syvälle että tuollainen "rytmin vaihtaminen" ei kesken mylläkän ole mahdollista.
Muuten olen sitä mieltä että kyllä näille kaikille eri harjoittelutavoille maailmassa tilaa löytyy, niin moderneille kuin klassisillekin.
t. J