Kyynikolle: olisikohan nuo mainitsemasi "päätärisijät" sittenkään olleet koryu-lajien osaajia, faneja vaiko vain oma tulkintasi lukemastasi? Kuulostaa sen verran naurettavalta tuo heidän mielipiteenään kertomasi väite - ainakin noin muotoiltuna. Mutta naureskeltavaksi se oli kai tarkoitettukin?SamuV kirjoitti: ↑syys 8, 2018, 12.03Joku asioista paremmin tietävä voi tulla vielä korjaamaan tai lisäämään (@M. Vilenius, @JariR, @Ikkyu, @naked), mutta käsittääkseni Japanissa on jokseenkin niin kauan kuin taistelulajeja on ryuha-muodossa opetettu, ollut olemassa sekä sellaisia koulukuntia, jotka käyttävät vapaata harjoittelua kuin myös sellaisia, jotka nojaavat pelkästään katamuotoiseen harjoitteluun.Kyynikko kirjoitti: ↑syys 7, 2018, 21.15 Heh, muistan kun tästä aikoinaan kiisteltiin Potkussa. Itse väitin että wanhaan aikaan kenjutsussa on matsattu koska missään muuallakaan ei aseita opittu käyttämään ilman vapaata soveltamista.
Aika moni koryu-tyyppi täällä selitti pää täristen miten aina on japanissa harjoiteltu niinkuin opiskelijanörtit nykyään lätkyttelevät. Se taisi sitten jäädä konsensukseksi
SamuV:lle; vähän niinkuin noin, mutta ei sitten kuitenkaan sinnepäinkään. Selvennän hieman. Minä, Naked ja Vilenius ovat usein siteeranneet tällä koryu-historijoitsijoiden (osaajien ja akateemikkojen) kuvausta tuosta opetusmenetelmien erosta suunnilleen seuraavasti: Japanissa sotataitojen järjestäytynyt opettaminen ryuha- järjestelmän puitteissa on perustanut opetusjärjestelmänsä kata:aan ensisijaisena informaation siirron välineenä.
Tässä vaiheessa lukija yleensä menee ensimmäistä kertaa harhaan kirjoittajan tarkoitusperistä. Klassisissa japanilaisissa koulukunnissa termillä "kata" tarkoitetaan useimmiten hyvin erilaista harjoituskehystä kuin moderneissa japanilaistaustaisissa budolajeissa samalla termillä nykyään tarkoitetaan, Modernien lajien taustalta tuleva lukija mieltää "kata"-harjoittelun hyvin staattisena, jäykän kehyksen sisällä tapahtuvaksi "pane sä ensin miekka tuohon ja sitten mä lyön sun miekkaan niinkuin me kamppailtaisiin"
Klassisissa japanilaisissa lajeissa taas useimmiten kataharjoittelu toimii seuraavasti: aloitetaan selkeästä tekniikan mallioppimisesta, lisätään variaatioita ja arvaamattomuutta harjoittelijan osaamisen edetessä, niin että edistyneemmän harjoittelijan kataharjoittelu muistuttaa enemmän sitä mitä moderneissa RBSD- lajeissa kutsutaan skenarioharjoitteluksi tai tehtäväsparriksi. Täysin vapaan tilanteen kokeminen ja harjoittelu tehdään tuohon päälle sitten erilaisin menetelmin; jotkut koulukunnat käyttivät turvavarusteita jotkut taas ottivat "periatteessa ei-kuolemaan johtavia kaksintaisteluja" esim. toisten koulujen edustajien kanssa. Noissa sitten saattoi käydä pahastikin, mutta niihin suhtauduttiin silti yhteisesti sovittuna harjoitteluna; haavat nuoltiin, pysyvästi rampautuneet eivät sitten enää treenanneet ja vahingossa kuolleet haudattiin.
Jotkin kouluista sitten lähtivät kehittämään turvallisempia tapoja tuon vapaan tilanteen harjoitteluun Edo-kaudelta eteenpäin. Tähän pyrittiin luomalla sääntöjä sekä kehittämällä aseita ja suojavarusteita turvallisen harjoittelun mahdollistamiseksi. Ja ainakin 1700-luvulta alkaen on hyvin tiedossa pääargumentit joilla kunkin aikakauden miekkamiehet ovat perustelleet oman harjoittelutyylinsä etuja ja toisten harjoittelutyylien heikkouksia. Ajoittain tätä on testattukin niin että siitä on kirjallisia merkintöjä ja suullista perintöä. Tulos on ollut ennalta-arvattava: ylivertainen miekkamies voittaa heikommat. Riippumatta siitä onko turvalliseksi kehitetty sparraus ollut keskeisessä roolissa harjoittelussa vaiko ei.
Nämä aika-ajoin internetissä toistuvat "kyllä vain sparraamalla tulee hyväksi" käytävät keskustelut menevät useimmiten melkolailla eri polkuja kuin nuo viimeisen 400- vuoden aikana käydyt väännöt japanilaisten miekkamiesten kesken. Itselleni nousee kiusaus ajatella että tämä johtu siitä, että moderneihin internet-keskusteluihin osallistujista vain vähemmistö on oikeasti itse perehtynyt miekkailuun. Jotain lisäarvoa tuottavaan keskusteluun pääsemiseksi jouduttaisiin aluksi vääntämään aika paljon siitä mikä oikeasti määrää sen, että "terävä pää siitä aseesta menee siihen toiseen kaveriin." (tästäkin voi olla ihan perustellusti montaa eri mieltä - eri koulukuntien strategiat siinä miten vastustajaa hallitaan ja miten kamppailu voitetaan eroavat toisistaan melkoisesti).
Yllä siis kuvasin sen mitä minun käsittääkseni täällä Potkussakin on koryu- lajeja harjoitelleiden ihmisten konsensus kuvaa vapan harjoittelun roolista historiallisessa kontekstissa.
Executive Summary ylläolevasta
1) Koryu-lajien kataharjoittelussa saattaa kolahtaa kajuuttaan kipeästikin jos a) ei seuraa tilannetta b) jos ei pysy opettajan syöttämien ylläreiden vauhdissa c) tekee virheen joka altistaa hyökkäykselle tai d) jos opettaja on sitä mieltä että nyt pitää antaa oppilaalle vähän runtua
2) "Sparraus" on eri asia kuin vapaa harjoittelu. Suurin osa nykykeskustelijoista pitää oletuksena, että vapaaharjoittelussa tulee pystyä olemaan varma siitä, että kukaan ei kuole tai vammaudu. Eli tulee pystyä sparraamaan. Historiallisessa kontekstissa ammattisotilaat eivät aina olleet tätä mieltä ja se vaikutti niihin tapoihin joilla he opettelivat miekkailemaan.
Sitten hieman toisesta aiheesta, eli tuosta viitatusta "opiskelijanörtit kertovat treenaavansa niin kuin ennen ammattisotilaat". oma mielipiteeni (eli ei siis mikään kaikkien koryu-lajien konsensus) on seuraavan suuntainen:
Riskitasoja on erilaisia. Useimmat sotilas- tai erikoisjoukkojen toiminnasta vastaavat komentajat tai upseerit määrittelevät harjoittelussa otettavat riskitasot sen mukaan millaisessa riskiympäristössä toimitaan. Syvän rauhan ajan tilanteessa harjoitellaan erilaisella riskitasolla kuin esim. aktiivisen sotatilan aikana. Myös vallitseva kulttuuri vaikuttaa tilanteeseen. Vanhojen Karhun poliisiupseerien kanssa jutustellessa tarinoissa otettiin ilmeisesti erilaisia harjoitteluriskejä ETYJ:iin treenatessa kuin nykypäivänä pitäisi ottaa. Suomi-KP:llä laseteltiin ikkunan alle kyyristyneen kollegan pään yli sujuvasti 30 metristä rakennuksen vyörytystä treenatessa - vakaa peli nimittäin tuo Suomi-KP - jnpp.
Komentaja seuraa yksikkönsä vammakirjanpitoa ja pitää huolen siitä että kuolemat ja saikkupäivät ovat sen puitteissa joka vallitsevissa oloissa on hyväksyttävää. Harjoittelun tulee olla riittävän kovaa jotta joukko pystyy sille annettaviin tehtäviin - muttei kuitenkaan liian kovaa. Samassa hengessä kuulemma nykyään Suomessa swat- miehet ja muut nuoret uroot esim. tykkäisivät hyppiä helikoptereista köysillä katoille vaikka ihan koko ajan. Mutta kun kopterit ovat kalliita, bensa maksaa ja siinä menee välillä nilkkoja nurin (ja sitten on ukkoja saikulla) niin sille pitää kuulemma panna välillä suitsia.
Eli edellä kuvasin miksi itse olen sitä mieltä' että kuvitelma siitä että "treenaan kuin entisaikojen amattisotilaat" on helposti vähän hassu harhakuva. Joko lausuja tiivistää ja yleistää rankasti tai sitten ei ihan täysin tunnista kaikkia asiaan vaikuttavia realiteetteja. Tämä pätee moderniin iaido- harrastajaan, jos hän ajattelee että säilynyt ja osin rituaalimaiseksi muuttunut erikoistaito edustaa muinaisten samuraiden koko kamppailuharjoittelua. Samoin se pätee moderniin kamppailu-urheilijaan, jos hän menestyttyään turvallisissa, sääntöjen puitteissa käydyissä urheilukilpailuissa alkaa kokea olevansa spartalaisen soturin tai legioonalaisen mittainen taistelija.
Omassa koulukunnassani, jossa siis "kataharjoittelu" on keskeisessä roolissa informaation siirron välineenä, on selkeät ja hyvin ymmärrettävät "säätöruuvit" siihen miten harjoittelua muokataan eri oloihin sopivaksi. Treenaamme periaatteessa samoilla menetelmillä ja järjestelmällä jolla kauan sitten tietyt sotilasaateliin kuuluvat henkilöt harjoittelivat, mutta harjoittelun tavoissa ja erityisesti intensiteetissä on eroja. Kulloinkin vallitsevat olot; sotatila, rauha, yhteiskunnan suhtautuminen kaksintaisteluväkivaltaan ja fyysinen riskitaso, joka on eri harjoittelijaprofiileille sopiva vaikuttavat kaikki siihen miten tiettyjä harjoitteita tehdään.
Hyvin käytännönläheisen ja arkisen esimerkin kautta; itse opettaessani tietyn tason oppilailla on melko säännönmukaisesti tietyssä tavassa purkaa hyökkäystilanne virheitä jotka johtavat siihen, että kasvot jäävät alttiiksi taitavan vastustajan jatkohyökkäykselle. Keskinkertaisen vastustajan kanssa vähempikin riittää ja harjoittelija voisi helposti jäädä pitkäksikin aikaa väärään turvallisuuden tunteeseen. Siinä vaiheessa kun ollaan jo sen verran pidemmällä harjoittelussa, että "huonot housuun" tasoiset säikähdykset eivät sabotoi harjoittelijan etenemistä, itselläni on tapana lyödä jatkotilanteeseen nopeasti miekalla isku kasvoihin ja pysäyttää se niin, että toinen tuntee pienen tuulenvireen kasvoilla. Tällä saa yleensä nopeasti oppilaan huomion, mutta joskus tuota joutuu tekemään saman harjoittelijan kanssa kuukausitolkulla ennen kuin oikeat refleksit korvaavat puolivillaiset tavat liikkua.
Jos taas pitäisi saada miekkailu/sotatilanteessa joukkoa opettaessa porukka äkkiä kenttäkelpoiseksi, voisi hyvinkin olla perusteltua napauttaa joltakulta tuossa tilanteessa malliksi naamaan mustelma. Tai kenties murtaa nenä? Selvää lienee että kumpikaan viimeksi mainituista ei ole mielestäni hyväksyttävä tapa opettaa miekkailua siviilihenkilölle, joka ei siis ole muuten välittömän uhkan kohteena normaalissa elämässään.
Executive summary: opiskelijoiden lätkiminen ei ole sama asia kuin taistelukentälle valmistautuvan ammattisotilaan harjoittelu - riippumatta siitä onko osallistujilla urheilusuojavarusteita päällään tai ei.