SamuV kirjoitti: ↑syys 8, 2018, 12.03

Kyynikko kirjoitti: ↑syys 7, 2018, 21.15 Heh, muistan kun tästä aikoinaan kiisteltiin Potkussa. Itse väitin että wanhaan aikaan kenjutsussa on matsattu koska missään muuallakaan ei aseita opittu käyttämään ilman vapaata soveltamista.
Aika moni koryu-tyyppi täällä selitti pää täristen miten aina on japanissa harjoiteltu niinkuin opiskelijanörtit nykyään lätkyttelevät. Se taisi sitten jäädä konsensukseksi

Joku asioista paremmin tietävä voi tulla vielä korjaamaan tai lisäämään (@M. Vilenius, @JariR, @Ikkyu, @naked), mutta käsittääkseni Japanissa on jokseenkin niin kauan kuin taistelulajeja on ryuha-muodossa opetettu, ollut olemassa sekä sellaisia koulukuntia, jotka käyttävät vapaata harjoittelua kuin myös sellaisia, jotka nojaavat pelkästään katamuotoiseen harjoitteluun.

Kyynikolle: olisikohan nuo mainitsemasi "päätärisijät" sittenkään olleet koryu-lajien osaajia, faneja vaiko vain oma tulkintasi lukemastasi? Kuulostaa sen verran naurettavalta tuo heidän mielipiteenään kertomasi väite - ainakin noin muotoiltuna. Mutta naureskeltavaksi se oli kai tarkoitettukin?

SamuV:lle; vähän niinkuin noin, mutta ei sitten kuitenkaan sinnepäinkään. Selvennän hieman. Minä, Naked ja Vilenius ovat usein siteeranneet tällä koryu-historijoitsijoiden (osaajien ja akateemikkojen) kuvausta tuosta opetusmenetelmien erosta suunnilleen seuraavasti: Japanissa sotataitojen järjestäytynyt opettaminen ryuha- järjestelmän puitteissa on perustanut opetusjärjestelmänsä kata:aan ensisijaisena informaation siirron välineenä.

Tässä vaiheessa lukija yleensä menee ensimmäistä kertaa harhaan kirjoittajan tarkoitusperistä. Klassisissa japanilaisissa koulukunnissa termillä "kata" tarkoitetaan useimmiten hyvin erilaista harjoituskehystä kuin moderneissa japanilaistaustaisissa budolajeissa samalla termillä nykyään tarkoitetaan, Modernien lajien taustalta tuleva lukija mieltää "kata"-harjoittelun hyvin staattisena, jäykän kehyksen sisällä tapahtuvaksi "pane sä ensin miekka tuohon ja sitten mä lyön sun miekkaan niinkuin me kamppailtaisiin"

Klassisissa japanilaisissa lajeissa taas useimmiten kataharjoittelu toimii seuraavasti: aloitetaan selkeästä tekniikan mallioppimisesta, lisätään variaatioita ja arvaamattomuutta harjoittelijan osaamisen edetessä, niin että edistyneemmän harjoittelijan kataharjoittelu muistuttaa enemmän sitä mitä moderneissa RBSD- lajeissa kutsutaan skenarioharjoitteluksi tai tehtäväsparriksi. Täysin vapaan tilanteen kokeminen ja harjoittelu tehdään tuohon päälle sitten erilaisin menetelmin; jotkut koulukunnat käyttivät turvavarusteita jotkut taas ottivat "periatteessa ei-kuolemaan johtavia kaksintaisteluja" esim. toisten koulujen edustajien kanssa. Noissa sitten saattoi käydä pahastikin, mutta niihin suhtauduttiin silti yhteisesti sovittuna harjoitteluna; haavat nuoltiin, pysyvästi rampautuneet eivät sitten enää treenanneet ja vahingossa kuolleet haudattiin.

Jotkin kouluista sitten lähtivät kehittämään turvallisempia tapoja tuon vapaan tilanteen harjoitteluun Edo-kaudelta eteenpäin. Tähän pyrittiin luomalla sääntöjä sekä kehittämällä aseita ja suojavarusteita turvallisen harjoittelun mahdollistamiseksi. Ja ainakin 1700-luvulta alkaen on hyvin tiedossa pääargumentit joilla kunkin aikakauden miekkamiehet ovat perustelleet oman harjoittelutyylinsä etuja ja toisten harjoittelutyylien heikkouksia. Ajoittain tätä on testattukin niin että siitä on kirjallisia merkintöjä ja suullista perintöä. Tulos on ollut ennalta-arvattava: ylivertainen miekkamies voittaa heikommat. Riippumatta siitä onko turvalliseksi kehitetty sparraus ollut keskeisessä roolissa harjoittelussa vaiko ei.

Nämä aika-ajoin internetissä toistuvat "kyllä vain sparraamalla tulee hyväksi" käytävät keskustelut menevät useimmiten melkolailla eri polkuja kuin nuo viimeisen 400- vuoden aikana käydyt väännöt japanilaisten miekkamiesten kesken. Itselleni nousee kiusaus ajatella että tämä johtu siitä, että moderneihin internet-keskusteluihin osallistujista vain vähemmistö on oikeasti itse perehtynyt miekkailuun. Jotain lisäarvoa tuottavaan keskusteluun pääsemiseksi jouduttaisiin aluksi vääntämään aika paljon siitä mikä oikeasti määrää sen, että "terävä pää siitä aseesta menee siihen toiseen kaveriin." (tästäkin voi olla ihan perustellusti montaa eri mieltä - eri koulukuntien strategiat siinä miten vastustajaa hallitaan ja miten kamppailu voitetaan eroavat toisistaan melkoisesti).

Yllä siis kuvasin sen mitä minun käsittääkseni täällä Potkussakin on koryu- lajeja harjoitelleiden ihmisten konsensus kuvaa vapan harjoittelun roolista historiallisessa kontekstissa.

Executive Summary ylläolevasta

1) Koryu-lajien kataharjoittelussa saattaa kolahtaa kajuuttaan kipeästikin jos a) ei seuraa tilannetta b) jos ei pysy opettajan syöttämien ylläreiden vauhdissa c) tekee virheen joka altistaa hyökkäykselle tai d) jos opettaja on sitä mieltä että nyt pitää antaa oppilaalle vähän runtua

2) "Sparraus" on eri asia kuin vapaa harjoittelu. Suurin osa nykykeskustelijoista pitää oletuksena, että vapaaharjoittelussa tulee pystyä olemaan varma siitä, että kukaan ei kuole tai vammaudu. Eli tulee pystyä sparraamaan. Historiallisessa kontekstissa ammattisotilaat eivät aina olleet tätä mieltä ja se vaikutti niihin tapoihin joilla he opettelivat miekkailemaan.

Sitten hieman toisesta aiheesta, eli tuosta viitatusta "opiskelijanörtit kertovat treenaavansa niin kuin ennen ammattisotilaat". oma mielipiteeni (eli ei siis mikään kaikkien koryu-lajien konsensus) on seuraavan suuntainen:

Riskitasoja on erilaisia. Useimmat sotilas- tai erikoisjoukkojen toiminnasta vastaavat komentajat tai upseerit määrittelevät harjoittelussa otettavat riskitasot sen mukaan millaisessa riskiympäristössä toimitaan. Syvän rauhan ajan tilanteessa harjoitellaan erilaisella riskitasolla kuin esim. aktiivisen sotatilan aikana. Myös vallitseva kulttuuri vaikuttaa tilanteeseen. Vanhojen Karhun poliisiupseerien kanssa jutustellessa tarinoissa otettiin ilmeisesti erilaisia harjoitteluriskejä ETYJ:iin treenatessa kuin nykypäivänä pitäisi ottaa. Suomi-KP:llä laseteltiin ikkunan alle kyyristyneen kollegan pään yli sujuvasti 30 metristä rakennuksen vyörytystä treenatessa - vakaa peli nimittäin tuo Suomi-KP - jnpp.

Komentaja seuraa yksikkönsä vammakirjanpitoa ja pitää huolen siitä että kuolemat ja saikkupäivät ovat sen puitteissa joka vallitsevissa oloissa on hyväksyttävää. Harjoittelun tulee olla riittävän kovaa jotta joukko pystyy sille annettaviin tehtäviin - muttei kuitenkaan liian kovaa. Samassa hengessä kuulemma nykyään Suomessa swat- miehet ja muut nuoret uroot esim. tykkäisivät hyppiä helikoptereista köysillä katoille vaikka ihan koko ajan. Mutta kun kopterit ovat kalliita, bensa maksaa ja siinä menee välillä nilkkoja nurin (ja sitten on ukkoja saikulla) niin sille pitää kuulemma panna välillä suitsia.

Eli edellä kuvasin miksi itse olen sitä mieltä' että kuvitelma siitä että "treenaan kuin entisaikojen amattisotilaat" on helposti vähän hassu harhakuva. Joko lausuja tiivistää ja yleistää rankasti tai sitten ei ihan täysin tunnista kaikkia asiaan vaikuttavia realiteetteja. Tämä pätee moderniin iaido- harrastajaan, jos hän ajattelee että säilynyt ja osin rituaalimaiseksi muuttunut erikoistaito edustaa muinaisten samuraiden koko kamppailuharjoittelua. Samoin se pätee moderniin kamppailu-urheilijaan, jos hän menestyttyään turvallisissa, sääntöjen puitteissa käydyissä urheilukilpailuissa alkaa kokea olevansa spartalaisen soturin tai legioonalaisen mittainen taistelija.

Omassa koulukunnassani, jossa siis "kataharjoittelu" on keskeisessä roolissa informaation siirron välineenä, on selkeät ja hyvin ymmärrettävät "säätöruuvit" siihen miten harjoittelua muokataan eri oloihin sopivaksi. Treenaamme periaatteessa samoilla menetelmillä ja järjestelmällä jolla kauan sitten tietyt sotilasaateliin kuuluvat henkilöt harjoittelivat, mutta harjoittelun tavoissa ja erityisesti intensiteetissä on eroja. Kulloinkin vallitsevat olot; sotatila, rauha, yhteiskunnan suhtautuminen kaksintaisteluväkivaltaan ja fyysinen riskitaso, joka on eri harjoittelijaprofiileille sopiva vaikuttavat kaikki siihen miten tiettyjä harjoitteita tehdään.

Hyvin käytännönläheisen ja arkisen esimerkin kautta; itse opettaessani tietyn tason oppilailla on melko säännönmukaisesti tietyssä tavassa purkaa hyökkäystilanne virheitä jotka johtavat siihen, että kasvot jäävät alttiiksi taitavan vastustajan jatkohyökkäykselle. Keskinkertaisen vastustajan kanssa vähempikin riittää ja harjoittelija voisi helposti jäädä pitkäksikin aikaa väärään turvallisuuden tunteeseen. Siinä vaiheessa kun ollaan jo sen verran pidemmällä harjoittelussa, että "huonot housuun" tasoiset säikähdykset eivät sabotoi harjoittelijan etenemistä, itselläni on tapana lyödä jatkotilanteeseen nopeasti miekalla isku kasvoihin ja pysäyttää se niin, että toinen tuntee pienen tuulenvireen kasvoilla. Tällä saa yleensä nopeasti oppilaan huomion, mutta joskus tuota joutuu tekemään saman harjoittelijan kanssa kuukausitolkulla ennen kuin oikeat refleksit korvaavat puolivillaiset tavat liikkua.

Jos taas pitäisi saada miekkailu/sotatilanteessa joukkoa opettaessa porukka äkkiä kenttäkelpoiseksi, voisi hyvinkin olla perusteltua napauttaa joltakulta tuossa tilanteessa malliksi naamaan mustelma. Tai kenties murtaa nenä? Selvää lienee että kumpikaan viimeksi mainituista ei ole mielestäni hyväksyttävä tapa opettaa miekkailua siviilihenkilölle, joka ei siis ole muuten välittömän uhkan kohteena normaalissa elämässään.

Executive summary: opiskelijoiden lätkiminen ei ole sama asia kuin taistelukentälle valmistautuvan ammattisotilaan harjoittelu - riippumatta siitä onko osallistujilla urheilusuojavarusteita päällään tai ei.

SamuV kirjoitti: Varsinkin kolmas ja viimeinen ovat mielenkiintoisia. En ole noin lennokkaisiin heittoihin koryu-lajeissa ennen törmännyt.

Tuossa lennokkaita heittoharjoituksia sisältävässä, ilmeisesti Yagyu Shingan ryun edustajien videossa näkyy hyvin eräs esimodernien japanilaisten lajien (koryu bugei) näytösten ja harjoitteiden erikoisuus. Ts. se miksi niiden tulkitseminen on joskus vaikeaa ilman taustatietoja.

Nuo vidolla nähdyt lennokkaat ja lähes ninjamaiset kiepahteluthan eivät itseasiassa edusta heittoja tai tekniikoita sellaisena kun ne on kyseisessä koulukunnassa tarkoituksena tehdä.

Joissain Yagyu Shingan ryun haaroissa on eräänä erikoistumisalueena haarniskassa käytävä aseeton ja pienillä tukiaseilla (kuten haarniskanpuhkomistikarilla) avustettu paini jonka heittojen pääideana on heittää kaveri korkealta pää edellä niskoilleen. Näin heiton liike-energia, haarniskan ja kypärän ominaisuuksilla avustettuna tappaa tai lamauttaa vastustajan. Niskan- ja selänkatkomiskiepautuksia, siis.

Se mitä noissa videoissa näyttäytyy lennokkaina heittoina on itseasiassa ensisijaisesti kyseisen koulukunnan tapa opettaa/valmistaa harjoittelijaa siihen että hän pystyy ottamaan niitä harjoiteltavia heittoja vastaan. Tai siis toimimaan opettavassa roolissa.

Eli luodaan harjoitusmalli jossa varsinaista harjoittelua tekevä oppilas (ts. heittäjä) pystyy tekemään heitot mahdollisimman realistisesti, kaikkien onnistumiseen vaikuttavien fyysisten pointtien osalta ilman että hänen täytyy muistaa hidastella tai varoa.

Harjoitustilanteessa sitten ilman haarniskaa oleva opettaja/vastaanottaja pystyy toisaalta tarjomaan eri tavoin realistisen tuntuista vastusta viime hetkeen saakka mutta kiepsahtamaan tilanteesta pois viimehetkellä, ennenkuin tulee niskoilleen alas.

Tuossa harjoittelun dynamiikassa on sitten paljon muitakin yksityiskohtaa jotka tekevät siitä hienostuneen ja tehokkaan harjoitusmenetelmän, jossa voi ikäänkuin "flirttailla" sillä rajalla jossa "ihan melkein sattuu Koistista otsaan" sitä pienemmillä turvamarginaaleilla mitä taitavampi harjoittelija on kyseessä.

Nyt jäi Lassen kommentti ja ilmoittautuminen "harjaantuneemman silmän omistajaksi" kummastuttamaan senverran että täytyy ihan kysyä tarkennusta:

halusitko kertoa että

a) olet eri mieltä yllä kirjoittamani kanssa ja tiedät tämän asian paremmin?

vai että

b) tunnet videolla esiintyjän ja että hän kyllä osaa kaikkea muutakin kuin tuossa näyttää (Wado-ryua, jongleerausta, on mainio kokki ja kiltti lapsille jne)?

Tuosta ensimmäisestä vaihtoehdosta voidaan tarvittaessa puhua enemmänkin. Jälkimmäinen vaihtoehto taas kaappaa keskustelua ihan omaan suuntaansa. Aiheena taisi kuitenkin tuossa hetken olla se tohtorismiehen kyssäri siitä miksi esimodernien japanilaisten lajien viedot näyttävät sellaisilta kuin näyttävät?

t. Jari

tohtorismies kirjoitti: Miksi monesti Iaido tyylien katan suoritustapa on melkoisen unelias verrattuna Koryu kenjutsu/iaijutsu tyyleihin?

Koska iaidon painopiste on enemmän siellä itsensä kehittämisessä sulavan ja vaivattoman muodon hiomisen kautta, kuin muissa sotaisammissa miekka-hihhuloinneissa? Oikeesti en tiijjä, en tunne modernia iaidoa kovinkaan hyvin.

tohtorismies kirjoitti: Jos katsotaan Toby Threadgillliä niin tässä on murhaa mukana verrattuna moneen Iaido kouluun. Vai onko tämä energia millä kata tehdään vain kataajasta itsestään kiinni?

Tyhmä kysymys varmasti mutta olkoon.

Minusta tämä on oikein hyvä kysymys. Vastaus on selkeä: energia ja "esilletuonnin tapa" ei liity esimoderneissa japanilaisissa kouluissa juuri lainkaan henkilöön vaan riippuu lähes yksinomaan koulukunnasta.

(Poikkeuksen muodostavat tietysti tapaukset joissa esiintyjä ei ole kovinkaan perehtynyt koulukuntaan jota on esittävinään, jolloin omat preferenssit ja taipumukset ovat etualalla. Näitähän löytyy pilvin pimein erityisesti Juutuubista.)

Eri koulukunnat lähestyvät kamppailua, voimankäyttöä ja voiman ohjausta hyvin erilaisin tavoin ja se näkyy myös niiden "ulosannissa". Sitten lisäksi pakkaa sekoittaa se että monilla koulukunnilla on jo koulukunnan sisällä hyvin erilaisia tapoja toimia harjoittelussa, kamppailussa ja näytöksissä esiintymisessä. Eli ei ole lainkaan varmaa että se näytöksessä eteerisesti liikehtivä tyyppi tekee sitä samaa settiä kotisalilla treenatessaan.

Kamppailutavassa ja strategiassa on todella monia eri ulottuvuuksia ajoituksen, voimantuoton, hämäysten, lähestymisen ym. näkökulmasta joiden tiimoilta koryu-harjoittelijat voivat sakemukin ääressä olla (puolitosissaan) sitä mieltä että "nuo Toisen Koulun edustajat eivät lainkaan ymmärrä miten sitä miekkaa kannattaa heiluttaa"

Tämä Threadgillin/ Shindo Yoshin-ryun video esimerkiksi näyttää yleisesti ottaen siltä että se miellyttää modernia länsimaalaista silmää energisyydellään ja liikkeiden selkeydellään. Siinä on "murhaamisen meininkiä"- kuten sanoitkin. Samaa estetiikkaa hyödynnetään esim leffojen tappelukohtauksissa, tosin yksinkertaistettuna ja joskus senverran hidastettuna että katsoja pystyy seuraamaan tappelun "tarinaa". Lisäksi siinä on samaa rivakkaa meininkiä joka tekee esim. hyvin tehdyistä armeijan sulkeisharjoituksesta hienoa seurattavaa.

Kamppailunäkökulmasta arvioiden taas voisi sanoa saman asian hiukan toisesta näkökulmasta: Shindo Yoshin-ryu haluaa tekniikoissaan nimenomaan "näkyä". Se painottaa avauksissa lähtönopeutta ja luottaa aggressiivisen aloitteen tuottamaan hetkelliseen lamautumiseen. Maneerit ja teknikoiden välillä liikkuminen suorastaan uhkuvat aggressiota ja voimaa jolla vastustaja (ja katsojat) vakuutetaan siitä että nyt on kova luu vastassa. Jos tekijä "pörhistelisi" yhtään enempää niin sillä pitäisi melkein olla hakamassa henkselit joita paukutella.

Sitten taas on kouluja joiden lähestyminen noihin ylläkuvaamiini asioihin on täysin vastakkainen. Voimankäyttö ja aloite "piilotetaan" ja tekeminen voi näyttää sulavuudessaan jopa laiskahkolta. Se saattaa silti sisältää runsaasti voimaa. En tiedä kuuluvat jotkin moderneista iaido-kouluista tähän kastiin (tai onko ehkä niin että ne ovat joskus kuuluneet tähän kastiin, mutta siitä on jäänyt jäljelle vain ulkoisen muodon osuus jota ylläpidetään osana laajempaa itsenä kehittämisen harjoitepakettia). Tälläisten koulujen näkökulmasta kuitenkin esim. liikkuminen tekniikoiden välissä ja "etiketti" ei missään nimessä saisi olla tuollainen voimaa ja aggressiota uhkuva. ("Mitä sitä vastustajaa turhaan varoittelemaan että kohta sattuu otsalohkoon....").

T. Jari