Lasse Candé kirjoitti: Omassa nuoruudessani tappelu oli osa ihan kunnollista ja kunniallista elämäntapaa. Ei täysin... kyllä se touhun kiellettyys oli tottakai aina läsnä .

Mäkin tunnistan juuri tuon. Moni oli varmaan sitä mieltä, että väkivallan käyttö oli sinänsä "tyhmä" juttu, mutta se kuitenkin vähän veti puoleensa ja "myllyttäjiä" tyyppeinä kunnioitettiin ja niiden kanssa haluttiin olla väleissä. Nyt se on ehkä enemmän niin, että myllytysherkkiä pidetään eräänlaisina "vaarallisina luusereina" joiden seuraa vältetään. Paitsi sitten niissä piireissä joihin se homma kasaantuu. Arvomaailmat on eri tavalla kalibroitunu, vähän niinkuin jätteiden lajittelun suhteen.

Mika kirjoitti: Ile, tuo lajien runsaslukuinen rantautuminen Suomeen noihin aikoihin varmaan selittääkin tuon, että kaikki oman luokkasi pojat harrastivat tai olivat harrastaneet jotakin kamppailulajia. Sanoisin sen olevan harvinaisempi tilastopoikkeus kuin salamanisku pakaraan. Siinä mielessä olette olleet onnekkaita.

Joo, rehellisyyden nimissä varmaan oltiin omassa koulussakin tilastopoikkeus mutta kyllä lajeja muillakin luokilla siihen aikaan paljon harrastettiin.

Kerrostalossa, jossa asuttiin oli vintillä tila jossa oli säkki ja painoja yms.. oli hyvä pöhinä kun siellä kävi mun kaverit, mun isoveli ja sen kaverit, jotka myös harrasti, sekä alakerrassa asuva vuotta nuorempi kaveri kavereineen, jotka myös harrasti... oli melko "tavallista" harrastaa jotain kamppailulajia.

Se nostalgiasta... En itsekään hirveästi radalla käy mutta mun käsityksen mukaan Kari on oikeassa siinä, että kovanaamailua edelleen hyvinkin esiintyy ja myös nuorten keskuudessa (tämän sinänsä rikostilastotkin osoittaa) mutta ilmeisesti varsinainen toiminta kasautuu aikaisempaa pienemmälle osalle ikäluokasta.

Varmasti kovanaamailuun (ja kovanaamailun uhkaan) edelleen myös liittyy osan jengistä kohdalla jonkinlainen vähintään lyhytjänteinen kamppailulajeihin hakeutumisen ilmiö. Mutta kuten edellä todettiin, niin uskon homman muuttuneen aika paljon tässä mielessä varsinkin urheilukamppailun osalta.

Niin muuten joo kun puhutaan 80-luvusta ja harrastajamääristä, niin kai tässä on vähän sellainen "lajit Suomeen" -ketjun näkökulmakin olemassa.

Varmaan Helsingin kantakaupunki oli silloin ihan jo tarjonnan puolesta keskimääräistä matalamman kynnyksen aluetta peruskouluikäiselle lähteä kokeilemaan lajeja. Hwangin taekwondo Töölössä, Aven Merihaka->Kaapeli, kisahalli, stadika, Kirstinkatu...kaikki trendilajit about muutaman pysäkinvälin päässä, kaikissa noissa meidänkin koulun oppilaita kävi.

Lasse Candé kirjoitti: esim nykyään ei vain ole katutappelulle onneksi yhtä isoja markkinoita.

Ainakin itselleni vaikuttaa siltä, että urheilijat keskittyvät nykyään urheiluun ja katukuviot ovat marginaalia. En tiedä miten oli ennen, mutta ainakin täältä saa helpolla sellaisen kuvan, että ennen olisi katutouhut keränneet enemmän kiinnostusta.

Uskon myös, että homma on muuttunut. Saatan tosin elää kuplassa tämän suhteen.

Kun olin yläasteella 80-luvulla, niin meillä oli sellainen tilanne, että luokkamme jokainen (siis kirjaimellisesti jokainen) poika joko harrasti tai oli jossain vaiheessa harrastanut jotain kamppailua. Varmaan olimme pikkuisen tilastopoikkeus, mutta kyllä se laajemminkin kuvastaa silloista tilannetta. Suurella osalla harrastus luonnollisesti jäi lyhyeksi, parilla sitten pidemmäksi (minulla venyi vuosikymmenten harrasteluksi ja yksi toinen sitten oli tuossa -94 mm-pronssijoukkueessa).

Silloin oli se buumi. Kaikki eivät varmasti halunneet varsinaisesti katumyllyttäjiksi mutta kyllä siihen vahvasti liittyi se halu, että pystyisi pitämään puolensa ja kyllä myllystaitoa ihailtiin. Varsinaista kamppailu-urheiluahan oli silloin paljon vaikeampi seurata ja itse asiassa aika harvalla se innostus lähti siitä, että olisi ensin käyty katsomassa jotain sporttimatseja. Kyllä siinä paljon hähmäisemmin oli tätä Norris-leffojen katsomista sekoittuneena tietynlaisiin statusjuttuihin, itsevarmuuden hakemiseen ja katumaineeseen ja tietysti nyt liikunnan iloa sinänsä. Ja mun osalta puhutaan siis ihan tuollaisesta keskiluokkaisesta kaupunkiympäristöstä eikä mistään lähiöstä.

Kuulostaa lattealta keittiösosiologialta mutta väitän, että yhteiskunta on tässä mielessä pirstaloitunut. Varmasti on edelleen nuorten keskuudessa piirejä, joissa lajeista lähdetään hakeamaan katu-uskottavuutta. Ja sitten isoa osaa sellainen ei varmaan nappaa ollenkaan.

Esim. joku UFC on niin paljon esillä ja helposti seurattavissa, että niitä staroja varmaan fanitetaan ja pidetään kovina jätkinä puhtaasti siinä sporttiympäristössä eikä hommaa enää peilata sitä kautta, että "toi olis varmaan kova kadullakin". "Kovuutta" on siis nimenomaan se, että pärjää siellä häkissä.

Kari Aittomäki kirjoitti: Tuosta -93 pronssijoukkuuesta senverran (oli muuten muistaakseni EM-kisat),.

Tässä pätkä uutisesta, mulla oli näköjään väärä vuosiluku.

Julkaistu: 10.12.1994 2:00
KOTA KINABALU, MALESIA - Suomen miesjoukkue iski pronssia karaten MM-kilpailussa Malesian Kota Kinabalussa perjantaina. Jussi Keskinen, Olli Ortiz, Mikko Ruotsalainen, Sami Tiainen, Miko Virkola ja Kim Waenerberg valtasivat suomalaisten kaikkien aikojen ensimmäisen joukkuemitalin lajin 12. MM-kilpailussa.
...
Joukkuekilpailuun osallistui noin 50 maata.

http://www.hs.fi/urheilu/art-2000003390295.html

Kari Aittomäki kirjoitti:Itseasiassa Waenerberg, Ruotsalainen olivat vielä puhtaasti kulta-ajan tuotteita, nousevaa polvea paitsi Waenerberg joka olisi varmasti noussut maailman kärkeen jollei selkä ois pätkähtänyt..

Kyllä, mutta se on tavallaan osa mun pointtia siitä, että kovatasoisia jätkiä oli vielä pitkään 80-luvun puolen välin jälkeenkin. Tuon uutisen mukaan Wiineri oli noiden 94-kisojen aikaan 30-vuotias ja Ruotsalainenhan on kai sitä muutaman vuoden nuorempi. Eli ei mitään vanhoja partoja, vaikka varsnkin ensin mainittu tosiaan olikin jo erittäin kokenut.

Kari Aittomäki kirjoitti: Karaten taso putosi juu -86 ->, mutta syynä ei ollut potkunyrkkeily vaan vanhojen huippujen joukkolopettaminen niin Suomessa kuin ulkomailla.

Mä aina vähän opponoin tätä "kultaisen sukupolven" merkityksen dramatisointia.. Ei niinkään siksi, että oikeasti osaisin asiaa arvioida vaan subjektiivisesti siksi, että itse seurailin aika tiiviisti touhua siitä eteenpäin , kun siellä oli itselle tutumpia kavereita mukana (siis ehdin toki nähdä vielä Nataa ja kumppaneita ottamassa). Enkä oikein tiedä millä perusteella siinä nyt olis selvästi huonompaa materiaalia, treeniä ja valmennusta ollut.

Jos ajattelee vaikka sitä joukkuetta, joka voitti MM-pronssia -93 (Ruotsalainen, Ortiz, Waenerberg, Tiainen etc...), ja kun muutenkin vielä 90-luvulla tuli jotain EM-mitaleita ja kv-turnausvoittoja "liukuhihnalta", niin en mä oikein tiedä millä perusteella voi sanoa, että ne oli huonompia. Kyllä kai karate vielä maailmalla voimissaan oli.

Niin, mä luulen, että ne Rallen taikasanat oli nämä lihavoidut:

Ralle Ryökäle kirjoitti:On iso lössi laiskoja mutta helvetin lahjakkaita harjoittelijoita, joilla olisi potentiaalia selkeästi tämän niinsanotun "kärjen" yli niin että heilahtaa.
.

Ralle Ryökäle kirjoitti: taso kun on mitä on

Eiköhän toi nykyisen kärjen yleinen dissaus ollut tässä se juttu. Mikä on siis vähän provompi näkökulma kuin sen toteaminen, että potentiaalia jää hyödyntämättä.

Mutta jos unohdetaan hetkeksi nämä Rallen erikoismiehet, joita ei vaan nappaa, niin olisiko perusteltuja näkemyksiä vaikkapa nyt juuri eri pystylajien osalta tuosta yleisestä kotimaisesta (kärki)tasosta ja sen kehityksestä historian saatossa?

Löytyykö esimerkkejä lajista (tai jopa skenestä?!), jossa voi sanoa ihan yleisesti SM-tason laskeneen tai nousseen, vai onko sen nyt vaan pienempää sarjakohtaista aaltoliikettä (välillä mukana muutama huippulahjakkuus ja välillä taas vähemmän) tai pystyykö asiaa kovin mielekkäästi arvioimaan? Liittyykö harrastajamäärien kehitys tähän ja mitataanko tätä myös kansainvälisellä menestyksellä etc..?

Sitä mä Ralle mietin, että millä perusteella sä arvioit kuka olisi kova.

Sitähän on hirveän vaikea arvioida, jos et näe tyyppiä ottamassa tosissaan matsia jotain toista todella kovaa vastaan.
Jotkut reippaammatkaan sparrit ei paljoa kerro. Tämähän ei mene sillä tavalla, että "kaverin tekniikasta näkee, että osaamista on, ja luonnekin on niin kova..." Lahjakkuuden voi tunnistaa, mutta se on ihan eri asia kuin arvioida, että olisi lähes valmis haastamaan jonkun huipun.

Sehän on se perusharha, että ne oman salin kovimmat jätkät näyttää treeniolosuhteissa maailman kovimmilta. Kun sitten taas kahden oikeasti kovankin sällin välinen kilpamatsi voi näyttää mitäänsanomattomalta, kun ottelijat (vähän kummankin tyylistä riippuen) saattavat "neutraloida" toisensa ja kumpikaan ei saa vedettyä kovin nättiä settiä.

ironfistx0 kirjoitti: jos olis virallinen ottelu olisin ihan eri kunnossa mitä tossa olin. 2 viikkoo treeni aikaa nii ei oikee päässy kuntoon en väitä et toisin olisi käyny mut sentää olisin jaksannut paremmin. enkä ole missään virallisessa seurassa jossa treenattaisin ottelua varten

Niin, nämä on juuri sellaisia asioita, joiden takia otteluissa pärjää ne, jotka treenaa ottelemista ja ottelee. Ja siksi on vaikea tulla "puskista" ja voittaa kokenutta ottelijaa, mikä tuossa tulikin todistettua aivan kuten järjestäjä varmaan odottikin.

Mutta hatunnosto rohkeudesta ja mun silmään näytti, että lahjakkuutta ottelemiseen kyllä löytyisi jos vaan sen tyyppinen harjoittelu ja asianomaiset lajit kiinnostaa.

Kaikki tietää, että lahjakkaita ja kovia jätkiä löytyy muistakin kuin kisaajista. Sinänsä suurimman hyödyntämättömän lahjakkuuspotentiaalin muodostavat sellaiset urheilullisesti lahjakkaat "alfaurokset", jotka ajautuvat isompiin urheilulajeihin eivätkä harrasta kamppailua ollenkaan tai juuri ollenkaan.

Mutta vaikka puhutaan suht kovaa treenaavasta kamppailijasta, niin missään "isossa" kehälajissa maan huippuja vastaan pärjääminen ilman kisakokemusta on aika hankalaa ja ajatus siitä, että sellaiseen pystyviä olisi iso joukko perustuu vaan puutteelliseen analyysiin.

No vaikka puhuttais vielä isommista metropoleista ja mistä urheilulajista tahansa, niin en oikein näe sitä logiikkaa, että koko ajan olisi iso joukko sellaisia, jotka eivät kilpaile, mutta pystyisivät kuitenkin tuosta vaan pärjäämään niille, jotka kilpailevat ja ovat siinä vieläpä kaikista parhaita.