Luin joskus vuosia sitten Gustav Hägglundin muistelmateoksen. Yhtenä keskeisenä juttuna jäi mieleen, että ainakin niiden kertomusten perusteella Suomessa on tosi pienestä kiinni ja tavallaan sattumanvaraista, kuka etenee korkeimmille palleille. Oleellista on ettei tee virheitä.

Mulla on pari sellaista vähän hikipinko-tyyppistä tuttua ihan hyvässä putkessa siellä mutta molemmat kyllä hajoilee siihen mitä ”pitäisi” tehdä jotta pääsisi eteenpäin.

Vähän sivukommentti mutta itse olen jälkikäteen pitänyt eräänlaisena suomalaisen sotilaskoulutuksen vahvuutena, että asevelvollinen saa tuntea itsensä ja roolinsa tärkeäksi, mikä motivoi oppimaan.

Esim. AUKkiin päässeet saivat kuvitella olevansa isojakin herroja.

RUKissa sitten huomasi, että ryhmänjohtaja on ihan rivimies mutta kuvitteli että joukkueenjohtaja nyt kuitenkin on jotain, kun on ihan upseerikin.

Senkin sitten pikkuhiljaa huomasi, että komppaniatasolla päällikkö sentään joutuu itsenäisesti funtsimaan jotain mutta joukkueenjohtajat ja muut on ihan massaa ja päällikön työrukkasia.

Jne. (Itse olin tostaiseksi viimeisissä kertauksissani komppanian varapäällikkö).

Kuvaukseni on toki kärjistetty.

Maallikkona joka tapauksessa ajattelen että hienojakoinen ja alempaa ainakin teoriassa lähtevä johtaminen on hyvä juttu.

Verrattuna siihen, mitä olen esim. venäläisestä systeemistä kuullut. Eikös siellä itsenäinen ajattelu ole alemmilla tasoilla aika tehokkaasti tukahdutettu?

Pasi Lunden kirjoitti: Jotenkin kuvittelisin, että olisi hyvä harjoitella kaikkia liikkumismuotoja tulen alla. Tuskin hyökkäämistä kannattaa harjoittaa suksien kanssa?
.

En nyt välttämättä ole hirveästi eri mieltä, mutta lämpimikseni kommentoin... Eli jos nyt harjoitellaan toimintaa tulen alla niin, että sukset ovat jalassa, niin onhan se luontevaa, että harjoitellaan näitä sinänsä hyökkäyksellisiä liikkumistapoja, kuten syöksymistä, koska niitä voisi tositilanteessakin joutua käyttämään, esim. jouduttaessa yllättäen kosketuksiin vihollisen kanssa. Ihan siitä riippumatta, että varsinaisia suunniteltuja hyökkäyksiä ei ehkä olisikaan yleensä järkevää toteuttaa siten, että lähtöasemasta edetään tavoitteeseen sukset jalassa.

Voisko tossa nähdä vähän sellaista järkeä, että tuleen ei saa jäädä makaamaankaan...siis jos talvella on jossain tilanteessa kuitenkin järkevää liikkua suksilla, niin sitten on hyvä harjoitella sitäkin tilannetta varten, että aukiota ylittäessä tulee kosketus viholliseen tai jotain...

Nykyään kun lyhyempi palvelusaika on vain 6kk, niin sekin tuonee hiihtopuoleen vielä lisää ajoitushaastetta.

Itselläni aikanaan meni se koko 11kk (tammikuu-joulukuu) niin, että suksia ei edes käyty kuittaamassa varusvarastolta. Siinä peruskoulutuskaudella oli kyllä ihan kunnon kylmä ja luminen talvi ja maastossa kyllä oltiin jääkärin taitoja oppimassa, mutta hiihdetty ei kertaakaan.

Mielenkiintoista olisi myös pystyä vertaamaan psyykkistä kuormitusta ja stressinsietokyvyn merkitystä eri tehtävissä ja eri aikoina, vaikka se lieneekin vaikeaa.