Tuli haja-ajatuksena mieleen, että johtuukohan ajatus perusteiden hinkkaamisesta jotenkin 1960-luvulla ilmaantuneesta generatiivisesta kieliopista... Ylipäänsä paljon on sellaista, minkä luullaan kielenopetuksessa olevan "vanhanaikaista" ja "perinteistä", vaikka muinaiset ja myöhemmätkin menetelmät tuntuvat juuri tähdänneen kokonaissuoritteisiin ja kokonaissuoritteiden mallien soveltamiseen. (En katsonut viedota.)

MikaM kirjoitti: ↑helmi 7, 2023, 09.34 Niinkuin tätä lukiessa näkee, jokaisella on vähän oma viritelmänsä siitä, mikä parhaiten toimii. Ja vielä, että mikä on esim tavoitetaso jollekin kielelle.

Tavoitetaso voi olla eri eri kielille ja myös saman kielen kullekin osa-alueelle eli kuulun ymmärtämiseen, luetun ymmärtämiseen, kirjalliseen tuottamiseen ja puhumiseen. Nämäkin voi sitten vielä hahmottaa eri käyttötilanteiden tarpeiden kautta, eli tarvitseeko osata jutella mukavia, lukea akateemisia tekstejä tai kirjoittaa työsähköposteja. Jotkut asettavat ideaaliksi omituisen tavoitteen "täydellisestä kielitaidosta", mikä on omiaan torppaamaan kaikenlaisen hyödyllisen tekemisen.

Mika kirjoitti:Tuo on mukavan visuaalinen esitystapa aiheesta. Osaisiko esimerkiksi Antti kommentoida tuota kuvaa?

Kas tässä linkki alkuperäiseen lähteeseen (ja parempaan kuvaan). Kyseessä on siis postapokalyptisen nettisarjakuvan yksi osa (mistä johtuu "Old World" ja "year 0").

Kuva on taiteellisempi versio perinteisistä puumalleista, joita on käytetty historiallis-vertailevassa kielitieteessä 1800-luvulta asti. Tavallisista malleista poiketen puuhun on lisätty visualisaatio puhujamääristä eli yksittäistä kieltä markeeraavan lehvistön koko.

Kielet jaetaan perheisiin niiden jakamien historiallisten muutosten eli innovaatioiden mukaan: esimerkiksi germaaniset kielet jakavat tietyt äänteenmuutokset (mm. Grimmin laki, jonka johdosta germaanisissa kielissä on esim. father ja fish eikä padre ja pesce) ja tietyt kieliopilliset ilmiöt (mm. adjektiivien heikko- ja vahva taivutus sekä heikko menneen ajan muodon pääte). Nämä muutokset erottavat ne muista indoeurooppalaisista kielistä, mutta ne eivät välttämättä näy nykykielissä niin selvästi kuin historiallisissa kielissä (esim. muinaisgootti, muinaisskandinaavi, varhaiset riimukirjoitukset; nykyenglannista mm. adjektiivien taivutus on kadonnut). Jokaista puumallin haarakohtaa edustaa teoreettinen kantakieli, jota mallinnetaan tytärkielten muotojen perusteella: esimerkiksi germaanisten muotojen fisks (gootti), fiskr (muinaisskandinaavi) ja fisc (muinaisyläsaksa) taustalle rekonstruoidaan muoto *fiskaz. Joskus kantakieltä enemmän tai vähemmän vastaava kielimuoto tunnetaan historiallisista lähteistä, esim. muinaisskandinaavin fiskr vastaa yhteistä lähtökohtaa nykykielten muodoille fiskur (islanti) ja fisk (ruotsi). Samoin latinan piscis (tai oikeastaan piscem) on pohjana sellaisille muodoille kuin pesce (italia) ja pez (espanja).

Puumallissa on omat ongelmansa, josta esimerkiksi käy nykykielten piirteet erotuksena kielten historiallisista "geneettisistä" suhteista. Skandinaaviset kielet jakautuivat historiallisesti länsi- ja itäskandinaavisiin kieliin (~murteisiin): ensiksi mainittujen nykymuotoja ovat norja, islanti ja fääri, jälkimmäisten ruotsi ja tanska. Myöhemmin kuitenkin erot alkoivat korostua pohjois-eteläakselilla ja erityisesti manner-saariakselilla, minkä vuoksi nykyään on mielekästä puhua "ö-skandinaviskasta" eli islannista ja fääristä erotuksena norjasta, tanskasta ja ruotsista. (Karkeasti ottaen, tietty, ja puhumattakaan Älvdalenin ja Bornholmin kielistä yms.) Viimeksi mainittu on se jako, joka näkyy tuossa linkitetyssä puukuvassa. Ylipäänsä sukulaiset ovat geneettistä sukua toisilleen, mutta toisaalta aviopuolisot alkavat ajan kanssa muistuttaa toisiaan.

Mitä tulee itse kuvaan, siinä on hieman edelliseen liittyen joitakin juttuja, jotka voivat hämmentää. Esimerkiksi skandinaavisten kielten oksassa näyttää siltä, että ruotsin, tanskan ja norjan oksat jatkavat suoraan rungosta, kun taas islanti ja fääri edustavat siitä erkaantunutta poikkeamaa; tosiasiassa islanti ja fääri ovat lähempänä kantamuotoa kuin muut kielet, joten olisi ehkä kuitenkin parempi asettaa ne jatkamaan oksanhaaraa. Sama "ongelma" näkyy länsigermaanisessa haarassa: alasaksa haarautuu yläsaksasta (ja on kaukana hollannista), vaikka yläsaksan ominaispiirre on juuri yhteinen innovaatio (yläsaksalaiset äänteenmuutokset, esim. Zunge ja Apfel eikä tongue ja apple), jotka alasaksoista puuttuu. Saksankielinen alue (ml. hollanti) murrejatkumoineen on tietysti tällaiselle kuvalle ongelma. Olisi kiinnostava tietää, onko itävaltalaiset jaettu "Bavarian" ja "Swiss" -kielten puhujiin, vai ovatko nämä varattu baijerilaisille ja sveitsiläisille jne.

Aleksi T kirjoitti: Olisi kyllä mielenkiintoista kuulla vertailuja noista.

Tämä mielenkiinnonilmaus oli mennyt ohi. Hyvä idea, mutta kirjoitan siitä todennäköisesti blogiini, kunhan on aikaa.

Haja-ajatus: eräs mielenkiintoinen keino vieraan kielen luetun ymmärtämisen petraamiseen on lukea oman äidinkielensä oppikirjaa vieraaalla kielellä. Bonuksena saa mahdollisesti uuden näkökulman äidinkieleensä omaan kulttuuriin liittyvän sanaston oppimisen ohella.

Aleksi T kirjoitti: Luulisin, että esim. espanja on englantia helpompi kieli oppia, kun lausuminen mukailee paljon loogisemmin kirjoitettua tekstiä kuin englanti. Ranska on samasta syystä molempia vielä vaikeampi oppia, kun kirjoitettu ranska on syväjäädytetty joskus Napoleonin aikoihin. Kirjaimellinen lausuminen on yksi niitä virheitä, jotka tahtovat tulla jatkuvasti vastaan suomalaisilla puhujilla ja luulisin, että se on yksi suurimpia tekijöitä, kun pohditaan vastaavia listoja suomelle.

Tuskin oikeinkirjoituksen ja ääntämisen vastaavuuden yhtäläisyys suomen kanssa on sentään mikään oleellisin ongelma kielenoppimisessa. Ääntämisen suhteen varsinaiset ongelmat suomenkielisille ovat äänteissä, joita suomen äännejärjestelmässä ei ole ja joiden ääntäminen on fyysisenä suorituksena opeteltava, sekä muut poikkeavat piirteet, esim. ruotsin eri u-äänteet (hos ja hus) ja englannin v- ja w-äänteet, joista kumpikaan ei oikeastaan vastaa suomen v-äännettä.

Toki kirjoitusasutkin voivat hämätä: englanninkieliselle kannattaa uskotella, että kaikki suomen t-ja p-kirjaimet ovat itse asiassa d ja b, jotta ääntämys olisi suunnilleen oikein.

Englannin oppiminen on kuitenkin tässä(kin) suhteessa suomalaisille suhteellisen helppoa, koska englantia näkee ja kuulee joka paikassa.

Ranskan kielessä standardiääntämys on nähdäkseni paljon johdonmukaisemmassa suhteessa oikeinkirjoitukseen kuin englannissa. Muutoksia on tehty Napoleonin ajan jälkeenkin, kliseisimpänä esimerkkinä e-äännettä merkitsevä oi > ai: englannin sana connoisseur (ransk. connaisseur) on lainattu ranskasta ennen tätä muutosta.

Joka tapauksessa plurisentristen kielten tapauksessa voi suomalainen kirjaimellinen ääntämys mennä parhaassa tapauksessa läpi jonain alueellisena syntyperäisenä varianttina.

Toisaalta uskoisin, että kun englanti on kakkoskielenä tarpeeksi vahva, voi ihan hyvin opiskella sen avulla uusia kieliä. Ainakin mulla tahtoo olla lähes kaikki materiaali (Assimil, TeachYourSelf) tällä hetkellä englannista saksaan -periaatteella.

Englanti (Colloquial, Teach Yourself, Assimil), ranska (Assimil) ja saksa (Assimil, Kauderwelsch) lienevät hyödyllisimpiä välittäjä- tai metakieliä tässä mielessä. Parasta olisi toki, että metakieli on oma äidinkieli, koska ongelmakohdat ovat tietenkin erilaisia riippuen äidinkielestä (ja toki muusta kielitaidostakin). Ellen erehdy, Assimil-sarja on käännetty ranskasta englanniksi ja muille kielille. Kotoa löytyy Assimilin italia sekä at ease -että ohne Mühe -versioina, pitänee vertailla, millaisia eroja niissä on.