Sotien välisenä aikana Suomen ylemmässä upseeristossa oli todella voimakasta kilpailua jääkäritaustaisten ja venäläistaustaisten upseerien välillä. Skisma suorastaan määritti Puolustusvoimien kehitystä, mutta ei ole nykyään kovin tunnettu, kun myöhemmin korostettiin talvisodan henkeä yms. kansan yhtenäisyyttä.

Tässä taistossa jääkärit joka tapauksessa pääsivät voitolle ja useita merkittäviä ns. ryss'änupseereita savustettiin pois armeijasta tai ajettiin merkityksettömiin tehtäviin. Jääkärit eivät oikein perustaneet venäläistaustaisesta Mannerheimistakaan, mutta tämän asema vapaussodan ylipäällikkönä oli niin vahva, että sitä ei saatu horjutettua.

Nämä jääkäritaustaiset upseerit kävivät ennen toista maailmansotaa opiskelemassa sotakorkeakouluissa, suurin osa Ranskassa. Opintojensa perusteella he sitten pitivät kouluja käymättömän Mannerheimin joitain ajatuksia vanhentuneina ja tästä aiheutui tyytymättömyyttä.

Toisaalta Suomen ongelma oli se, että talvisodan alkaessa Suomen armeijassa ei Mannerheimin lisäksi ollut yhtään upseeria, joka olisi oikeasti komentanut rykmenttiä suurempaa osastoa taistelukentällä. Jos asiaa katsoo Mannerheimin kannalta, hänellä ei ollut valistuneen arvauksen lisäksi mitään keinoa tietää, ketkä hänen alaisistaan osoittautuisivat sodan aikana hyviksi komentajiksi.

Hemmukka kirjoitti: ↑heinä 7, 2022, 00.11 Kenen mielestä Mannerheim oli hyvä upseeri?
En väitä etteikö olisi ollut.
Mutta nykypäivänä voisin kuvitella vaikea olisi päästä asevoimien komentajaksi kaveri joka erotettu kadettikoulusta ja palannut ulkomaisen armeijan upseerina.
Ei tosiaan mitään marskia vastaan, yritän vaan ymmärtää.

Eihän tuota noin voi ajatella. Parempi vertaus olisi se, että Savo itsenäistyisi ja Kuopiosta kotoisin oleva Suomen Puolustusvoimien kenraaliluutnantti nimitettäisiin Savon armeijan ylipäälliköksi.

Mannerheim oli hyvä upseeri ainakin niiden esimiesten mielestä, jotka hänen ylennyksiään kerta toisensa jälkeen puolsivat.

Mannerheim yleni siksi että oli hyvä upseeri, vaikkei ollutkaan mikään ilmiömäinen sotanero. 28 vuodessa vänrikistä/kornetista kenraaliluutnantiksi ei ole mullistava saavutus, mutta kyllä se kertoo erittäin hyvästä palveluksesta. Hyvin pieni osa vänrikeistä saavuttaa kenraaliluutnantin arvoa missään armeijassa.

Lisäksi Mannerheimin ura Venäjän armeijassa jäi kesken ja hän oli palveluksessa erotessaan vasta 50-vuotias. Jos keisarillinen Venäjä olisi jatkanut olemassaoloaan, Mannerheim olisi luultavasti eläköitynyt 1930-luvulla kenraalina tai jopa sotamarsalkkana.

Natsi-ideologiassahan uskottiin, että "luontainen johtajuus" on ainoa mitä upseeri tarvitsee ja mitä korkeampi upseeri, sitä tärkeämpää tämä on. Tuloksena erilaisia puoluepamppuja nimitettiin korkeisiin sotilasarvoihin. Esimerkiksi Hermann Göring hyppäsi kapteenista suoraan täydeksi kenraaliksi.

Aliupseerikoulussa minulle opetettiin että johtajuutta on kahta tyyppiä: leadershipia ja managementia. Göring oli ollut ensimmäisessä maailmansodassa hyvä laivueenkomentaja ja hän oli eittämättä hyvä leadershipissa silloin kun ei sattunut olemaan morfiinipäissään. Management-puolella hän oli kuitenkin aivan surkea, eikä hänestä siksi oikein voinut tulla hyvää ilmavoimien komentajaa vaikka motivaatiota kyllä oli.

Mannerheim ei muuten myöskään ollut käynyt mitään sotakorkeakouluja. Hän oli valmistunut vuonna 1889 Nikolajevin ratsuväkiopistosta vänrikiksi 2 vuoden opintojen päätteeksi. Vaatimuksena tähän kouluun pääsemiseen oli lukion oppimäärä tai aatelissäätyyn kuuluminen. Mannerheim oli näistä aatelinen, eikä ollut hyvä oppilas ratsuväkikoulussa.

Kun aseet alkoivat puhua, Mannerheim oli kuitenkin mies paikallaan. Hän yleni vuoteen 1917 mennessä kenraaliluutnantiksi ja komensi lopulta armeijakuntaa. Yleisesikuntaupseerin koulutuksen hän korvasi menestyksekkäällä osallistumisellaan Venäjän-Japanin sotaan.

Suomen Armeijan ylipäällikkönä koulutuksen puute kuitenkin näkyi ja Mannerheim organisoi Päämajan jotenkin hyvin omalaatuisesti, eikä jälkikäteen arvioituna kovinkaan tehokkaasti. Esim. esikuntapäällikkö oli tässä Mannerheimin systeemissä aivan turha äijä, jonka tehtävät vastasivat suunnilleen adjutanttia.

Toki jos verrataan erinäisiin muihin toisen maailmansodan ylipäälliköihin, Mannerheim oli kyllä varsin hyvä. Jonkun Mussolinin johdolla Suomi olisi varmasti miehitetty jo talvisodassa. On kuitenkin eri asia olla kenraaliluutnantti kuin korpraali tai pappisseminaarilainen.

Minun käsittääkseni ainakin Yhdysvaltain armeijassa toisen maailmansodan aikana huomattiin että joku rintamakomentajana epäonnistunut upseeri saattoi olla hyvinkin pätevä muissa tehtävissä. Esimerkiksi sotatoimien suunnittelussa tai vaikka huollon organisoinnissa. Eiväthän suinkaan kaikki kenraalit ole divisioonien ja armeijakuntien komentajia vaan heillekin on monenlaista hommaa. Suomen armeijalla oli tietysti tuolloin maan lyhyen itsenäisyyden takia krooninen pula sotakorkeakouluja käyneistä esiupseereista.

Tiedostan että antiikin aikaisia tai uudempiakaan täysin eri kulttuurin "sotilasarvoja" ei voi suoraan rinnastaa nykyisiin. Siksi mainitsinkin "suunnilleen", jotta kävisi ilmi että minkä suuruisesta herrasta on kyse, eikä tulisi käsitystä täydestä vastaavuudesta. Voidaan keskustella onko sotatribuuni lähempänä majuria vai everstiluutnanttia, mutta vänrikkiä tai kenraaliluutnanttia se ei ainakaan vastaa mitenkään.

Suurin ongelma vertailussa on se, että antiikissa ei tunnettu sotilasarvoja vaan ne keksittiin Euroopassa joskus 1700-luvulla tai niillä main. Roomalaisilla ja muillakin armeijoilla ennen sitä oli pääosin vain tehtävänimikkeitä eikä sotilasarvoja. Esimerkiksi legatus legionis komensi legioonaa ja voitaisiin siltä osin rinnastaa ehkä prikaatin komentajaan.

"Prikaatin komentaja" ei kuitenkaan ole sotilasarvo, vaan prikaatia komentavalla upseerilla on erikseen sotilasarvo, esimerkiksi prikaatikenraali. Ja hän on edelleen prikaatikenraali ja arvossa evestien yläpuolella, vaikka hänet vapautettaisiin prikaatin komentajan tehtävästä. Tehtävänsä jättänyt legatus legionis taas oli vain entinen komentaja ja hänelle ei jäänyt sotilasarvoa, jonka perusteella hän olisi esimiesasemassa alempiin upseereihin, ellei häntä nimitetty uudelleen johonkin tehtävään.

Juuri sotatribuuni oli muuten eräänlainen sotilasarvon esiaste, koska siihen ei liittynyt varsinaista yksikön komentajuutta. Järjestelmä toimi niin, että yhdessä noin 5000 miehen legioonassa oli kuusi sotatribuunia. Legioonaa ei kuitenkaan jaettu kuuteen "pataljoonaan" vaan kymmeneen kohorttiin (aiemmin 30 manipuliin), joita komensi kohortin (manipulin) kenturioista vanhin.

Sotatribuuneja legatus legionis sitten käytti tarpeen mukaan erilaisissa tehtävissä. Sotatribuuni saattoi komentaa legioonasta irrotettua monen tuhannen miehen vexillatioksi kutsuttua komennuskuntaa tai vaikka pelkkää tiedusteluryhmää tai toimia legatuksen apuna sotatoimien suunnittelussa.

Rinnastin sotatribuunin majuriin lähinnä siksi, että majuri on nykyarmeijassa alin esiupseeriarvo. Kenturiot - joita oli paljon eri arvoisia - sitten vastasivat paremmin nykyisiä komppaniaupseereita vänrikistä kapteeniin.

Palatakseni aiheeseen sotatribuuniksi pääsemisen edellytyksenä oli tosiaan lähinnä sopiva syntyperä, eli piti kuulua senaattori- tai ritarisäätyyn. Kenturioksi saattoi päästä halvempaakin syntyperää oleva henkilö ja sellaiseksi oli mahdollista yletä rivilegioonalaisesta aloittaen. Tämä sitten taas vaati yleensä käytännön toimissa osoitettua pätevyyttä. Toki pitkinä rauhankausina oli varmaan helpompi ylentyä kenturioksi enemmän sosiaalisilla kuin sotilaallisilla ansioilla. Ja toisaalta ritarisäätyinen nuorukainen saattoi aloittaa uransa suoraan kenturiona.

Aikalaisekseen järjestelmä oli yllättävän moderni verrattuna siihen että paljon myöhempinä aikoina joku kreivi tai herttua komensi niitä joukkoja, jotka sattui saamaan kasaan feodaalivelvoitteilla tai palkkasotureina.

Milloinkas sotakoulut ovat ylipäätään tulleet käyttöön eri maissa?

Antiikin aikana sellaisia ei ainakaan ollut. Rooman tasavallassa sotajoukkojen ylipäälliköt valittiin poliitikkojen joukosta kansanäänestyksellä. Kuulostaisi aika pelottavalta ajatukselta, että Suomen Puolustusvoimat lähettäisi Ukrainaan armeijakunnan taistelemaan ja kansanäänestyksessä ehdokkaina sen komentajiksi olisivat Pekka Haavisto, Li Andersson, Laura Huhtasaari ja Paavo Väyrynen.

Roomassa oli tosin normaalia, että poliitikko hoiti välillä siviilihallinnollisia ja välillä sotilaallisia tehtäviä. Yleensä sotilasurasta kiinnostunut senaattorin poika sai parikymppisenä paikan armeijasta sotatribuunina, joka nykyarmeijassa vastaisi suunnilleen majuria. Tässä hän opetteli sotataitoja ja palveli ehkä myöhemmin myös legioonan komentajana.

Roomalaiset tietysti ymmärsivät että sotimisesta olisi hyvä olla kokemusta ja ylipäälliköksi oli hankala tulla valituksi ihan pystymetsästä. Yleisesti tämä systeemi tuotti selvästi vihollista parempia komentajia, mikä kertoo ehkä eniten siitä, että sotapäällikkyyden periytyminen kuningassuvussa ei sekään ole kovin hyvä tapa kehittää osaavia kenraaleita.

Rooman keisariajalla kansanäänestyksen korvasi keisari, joka nimitti haluamansa henkilöt armeijoiden johtoon haluamillaan perusteilla. Hyvä esimerkki on Julianus Luopio, joka eli 300-luvun jaa. puolimaissa. Hän oli hallitsevan keisarin Constantius II:n (Konstantinus Suuren poika) serkku ja potentiaalisena vallankaappaajana pidettiin kotiarestissa 23-vuotiaaksi asti. Siihen astisen ikänsä Julianus käytti opiskelemalla filosofiaa ja magiaa.

Vuonna 355 Constantius päätti germaanien invaasion takia nimittää Julianuksen keisarikunnan länsiosien kaikkien sotavoimien ylipäälliköksi. Arvo vastaisi nykyään lähinnä sotamarsalkkaa. Julianus "kouluttautui" tehtäväänsä lukemalla Caesarin Gallian sodan sekä Plutharkoksen kirjoittamia sotapäälliköiden elämänkertoja. Vaikka koulutus oli tiivis, se oli tehokas. Julianus löi maahantunkeutujat verissäpäin takaisin yli Reinin ja siirsi sotatoimet Germanian puolelle hävittäen siellä vihollisen maata.

Myöhemmin Julianuksesta tuli keisari ja hän menestyi sodissaan kohtuullisen hyvin, kunnes kuoli haavoituttuaan merkityksettömässä kahakassa Persiassa.

Hajautetut muskettijoukot tuhottaisiin helposti ratsuväellä. Yksittäinen musketööri on vähintäänkin liemessä ammuttuaan ainokaisen laukauksensa ja ratsuväkieskadroonan karauttaessa kohti. Joukot hajaantuisivat saman tien, kun ei olisi huutomatkan päässä edes upseeria organisoimassa toimintaa.

Entisaikoina ylempien upseerien taso oli varmasti todella paljon vaihtelevampi kuin nykyään, kun koulutus oli mitä oli. Osa saattoi olla hyvinkin päteviä kiinnostuksen, luontaisen lahjakkuuden ja vanhemmilta päälliköiltä kisällimenetelmällä opitun tietotaidon kautta. Osa sitten oli soveltumattomia, epämotivoituneita ja osaamattomia henkilöitä, joille isä oli ostanut upseerinpaikan, kun ei muutakaan ammattia pojalle keksitty.

Nykyään se keskivertoa huonompikin eversti on omaehtoisesti hakeutunut sotilasuralle, käynyt sotakoulun kurssit joista pakosti jotain jää mieleen ja hänet on vielä joku muu katsonut sen verran kyvykkääksi että on ylennetty useaan kertaan. Vaikka ei olisi luontainen sotanero, niin ainakin pahimmat tunarit tällä karsittaneen pois.

Yksittäinen taistelu voi tietysti poiketa linjasta paljonkin, jos ampuma-aseita ei jossain tilanteessa ollut niin paljon saatavilla.

Jo muinaiset samurait taisivat kokea etäältä tappamisen helpommaksi. Täällä oli joskus linkattu tutkimukseen, jossa analysoitiin kirjallisia lähteitä kaikista taisteluvammoista löydetyistä kuvauksista. Tuloksena oli että ylivoimainen enemmistö oli jousien ja muiden etäältä vaikuttavien aseiden aiheuttamia vammoja.

Pointtini oli kommentoida tekstiä jota lainasin.

Mutta jos otetaan tuhat moderniin taisteluun osallistuvaa sotilasta, niin kuinka moni niistä mahtaa nykyään olla kiinni siinä taistelussa jonkun teknologian takaa?

Mikä lasketaan "teknologian takana olemiseksi"? Katapulttiampuja menee tähän ilman muuta. Mutta eikö kiväärimieskin suorita taistelutoimensa teknisen välineen avulla? Tai jousimies? Tai kivikirveellä aseistettu soturi? Ilman mitään teknisiä välineitä ei ole käyty sotaa juurikaan sitten paleoliittisen kivikauden.

Ohiampuja kirjoitti: ↑kesä 27, 2022, 08.42Mutta jos otetaan tuhat moderniin taisteluun osallistuvaa sotilasta, niin kuinka moni niistä mahtaa nykyään olla kiinni siinä taistelussa jonkun teknologian takaa? Eli operoi jotain lennokkia, dronea, ohjusta, tutkaa tai muuta taisteluun liittyvää datavirtaa. (Kuuluuko lentäjät, ja modernin sotalaivan sotilaat tähän kategoriaan?)

Entä katapulttiampujat?

Totta kai nyt rintamalla, jossa sotilaat näkivät jopa nälkää, parranajoa ei voitu suorittaa aina ajallaan. Olen silti siinä käsityksessä että tuohon aikaan saksalaisen sotilaan olisi pitänyt olla parraton ja tämä on periytynyt sieltä Suomen armeijaan. Tietääkseni parrattomuus oli Suomen armeijassa pakollista myös ennen toista maailmansotaa ja on ollut sitä koko itsenäisyyden ajan.

Armeijathan ovat kaikkialla maailmassa hyvin perinnetietoisia laitoksia.

Yhdysvaltain armeija ei kai ole mitenkään erityisen tunnettu yksilön häivyttämisestä vaan päinvastoin siellä on korostettu yksilöä paljon enemmän kuin useimmissa muissa armeijoissa.

Aihki kirjoitti: Kuvahaulla löytyy preussilaisia sotilaspartoja ihan riittävästi, joskin mursuviikset näyttävät olevan vielä yleisempiä.

1800-luvulla preussilaisilla tosiaan oli niitä partoja. Mutta varsinainen pointtini oli se että ensimmäisen maailmansodan aikaan Saksan armeijassa ei ollut käytössä partaa eikä paljon viiksiäkään. Ja Saksan armeija, jossa jääkärit palvelivat, oli se lähin esikuva Suomen Sotaväkeä perustettaessa. Hindenburgit ja muut sotaherrat saattoivat olla parrakkaita, mutta jääkärit tuskin olivat heidän kanssaan kovin paljon tekemisissä.

Venäjällähän erityisesti viikset olivat sotilailla todella yleisiä ja Venäjän armeijassa palvelleita upseereita oli myös Suomessa paljon (mm. viiksekäs Mannerheim) mutta Venäjän armeija ei sattuneesta syystä ollut tuohon aikaan mikään erityisen suosittu matkimisen kohde.

Parta ei taida oikein kuulua preussilaiseen sotilasperinteeseen.

Niin no kyllähän fyysisesti hyväkuntoinen kaveri pysyy paremmin ehjänä urheilullisesti typerissä harjoitteissa kuin huonokuntoinen, jolla on heikot tukilihakset, hauraat sidekudokset jne.