Sensei Kari Frimodig kirjoitti:Pääpointti ensin sille, miksi päätin tämän postata: 2009 loppuvuodesta minulla todettiin pahanlaatuinen syöpä, etäispesäkkeineen Vuoden 2010 talvella kävin sädehoidoissa ja syksyllä aloitin, jälleen, kyokushinin opettamisen. Omaa treeniäni jatkoin heti 5 viikkoa kasvien poiston jälkeen. Sädehoidoissahan on se kiinnostava piirre , että liha ´palaa´ vielä hoidon jälkeenkin. Oikein sellainen kitkeränmakeantuoksuinen haju tulee. Ensin luulinkin, että koiran turkki tuoksuu. Treeneissä iho alkoi kuoriutua/ kirvellä eli paljastui, että koira ei ollut syypää hajuun. Käyn vuosittain kontrolleissa. Syvällä on käyty,jälkiä jäänyt. Ajattelin, että jospa nyt kirjoitan, jotta jotain jää, jos...
En siis ´länkytä´ (erään Potkulaisen lanseeraama termi) , ihan pelkästä turhamaisuudesta, vaikka hänen kökköilyjään kommentoidessani lupasinkin, etten enää Potkuun postaa.
No niin , asiaan. Ennen Espanjaan matkustamista treenailin parikolme vuotta Oyama Sosain kirjojen mukaan.Oli minulla vähän erikoisempia treenitapojakin.Usein pimeimpinä syksyn aikoina mieluusti keskellä yötäkin lähdin metsään treenailemaan. Välillä laitoin silmät kiinni, kun kuljin varovasti eteenpäin polkuja ja opin pysymään polulla muiden aistien avulla. Joskus tosin ihan ohut oksa räppäsi naamaan, kun sitä ei aistinut. Se on se sama tunne, kun silmät kiinni lähestyy seinää. Sen tuntee kyllä , milloin on osuma lähellä.Yritin eläytyä yllätyshyökkäykseen ja kun tuntui siltä, tein pieniä tekniikkapyrähdyksiä ja kuivia puunoksia katkoin ja vähän männynkylkeä säärellä yritin rangaista.Jos ei joku metsään tottunut ole, niin keskellä yötä yksin on aika vinkeä tunnelma, kunhan ketään ihmistä ei ole tiedossa muutaman kilometrin etäisyydellä. Kilpaa olen hiihtänyt tuonne 16v asti. Sopii hyvin kestävyystreeniksi kyokushinkaratekalle. Puhun tässä VAIN kyokushin karatesta. Muista tyyleistä en tiedä yhtään mitään. No, olen minä vähän nuorena boxannut. Ihan pelkkänä harrastuksena. Kaverien kanssa mätkittiin. Kovaa kyllä yritettin lyödä. Joka ainoa lyönti. Ykkösdanin testiin valmistautuessa ensin hiihdin 8-10 km ja sen jälkeen kipaisin kotiin hakemaan valmiiksi pakatun repun , jossa kuivat vaatteet. Juoksin järvelle. Nappasin rannalta tikkaat ja niiden kanssa avannolle. Vaatteet jäälle ja veteen. Järvessä laskin kolmeenkymmeneen. Sitten vaihdoin kuivat vaatteet päälle jäällä.Oikein kovilla pakkasilla , siis, yli -15, en viitsinyt alkaa avantoa auki hakkaamaan, vaan juoksin repun kanssa läheisen kylän keskustaan, jossa keskellä virtaa joki. Siellä, parkin etureunassa, virranrannalla, on hyvä, ainasula paikka. Siellä menin kylmään veteen, pitkälleen. Kerran , klo 22.00 aikoihin , tuli siihen eräs vanha rouva iltakävelyltä. Pakkasta vähän alle -20. Kysyi, että aionko veteen mennä. Kerroin, että ihan vaan pistäydyn. Nopeasti.En sinne jäädä aio.Viime kesänähän tuo Repoveden riippusilta romahti. No,ennen ykkösdania kävin hyppäämässä siltä sillalta (vähän yli 10 m) 4 kertaa. On vettä n. 3,5m eli onnistuu, jos joku haluaa kokeilla. Jalat vaan heti koukkuun, kun varpaat vettä koskettaa. Siksi menin,kun korkeat paikat eivät ole mielipaikkojani. Päätin, että pakko uskaltaa, jos kerran danin matsejakin, väsynä, joutuu ottamaan. Toinen itsensä voittamistreeni oli kalliokiipeily. Espanjasta olen ostanut oikein viralliset kiipeilykengätkin, pies de gato. En siinä hyvä ollut eli itseäni vain pistin alttiiksi. Ilman varmistusköysiä. Eli ei mitään kovin vaikeita seiniä voinut nousta , minun vaatimattomilla taidoillani. Pikemminkin alkeellisesta boulderoinnista voidaan puhua. Jos joku tietää , niin Vaasassa siinä on kallioleikkaus hiukan kaupungin ulkopuolella, jossa liittymä pikitiehen. Olikohan siinä Strömbergin tai Strömforsin joku tehdaslaitoksen tapainen lähellä , muistaakseni. Siellä oli parikin kohtaa, josta kävin ähkimässä ylös. Ja kyllä. Pelotti. Kun en mitään varmistusköysiä käyttänyt ja yksin olin. Eka kerralla jalat tärisi kuin pahassa hypotermiassa, kun siinä kohdassa juuri sitä ylintä otetta varten joutui kurottamaan niin paljon, että oli pakko toinen käsi irrottaa ja heipata se toinen käsi otteeseen kallion yläreunasta. Tuuriakin kai , etten alas romahtanut. mutta ajattelin, jotta jos nurmen reunaan ponkaisen pudotessa, niin tuskin jalanpoikkausta pahempaa käy. Ennen 2.dantestiä olin , muutes, jo saanut mainion treenidojon käyttööni kotikylässäni , läheisestä navetasta.( Olin jo silloin muutanut pois Vaasasta.) Tuntemani isäntä oli maatyönsä lopettanut. EU-säännösten ja tuottajille maksettavien naurettavien minihintojen takia. Pääasia , että kauppa kerää voittoa . Ruokaahan saa kaupasta ja rahaa seinästä. Vanha sikala oli siten tyhjänä minua varten. Laitettiin korkkimatto sementtilattian päälle ja perfecto.Lattia oli tosin vino, sontaluukkua kohti. Luukun peitin lautasermillä ja säkki kattoon. Ikkunan reunoissa oli parin sentin raot, kiviseinässä . Hyvin toimi ilmanvaihto. Varsinkin talvella sisäänpäin. Korkkimatto oli usein liukas , kun pakkasilla jäätä joskus pyrki pukkaamaan. Säkkitreenin tein silti aina paljasjaloin, mutta muuta treeniä eli kataa ja kihonia varten tossut kyllä aika nopeasti talvisin jalkoihin asettui. Säkkiä tein useampia eripituisia eriä peräkkäin. Minuutin tauoilla. Eli ensin 1x5min, sitten 2x4min, 3x3min,4x2min, 5x1min. Kaikki erät täysillä joka lyönti ja potku. EI tanssimista, vaan kyokushinmatsille tyypillistä jatkuvaa éteenpäin-menoa´.Olin kiitollinen , kun tuollaisen, kyokushin dojolle,oikein sopivan paikan sain vuosiksi käyttööni. Ei hän edes suostunut vuokraa ottamaan, vaikka yritin tarjota. Reilu mies.Ennen dantestejä tein myös renkaan vetoa läheisen kankaan rompuissa(suppa) ja suolla juoksin . Joskus pieni painoreppu selässä ja hirvikärpäsverkkohatttu päässä , jotta hapensaanti ei olisi ollut liian ylenpalttista. Isoja puita tuli myos kaadettua pelkällä kirveellä ja sopivia pätkiä tehtyä. Kyllä pokasahakin hyvä on, mutta kirves vielä parempi treenin kannalta, vaikka hidastahan se työn kannalta on
.Dankoetta ennen myös testasin tameshiwaria yhden tiiliskiven verran.
, varmuuden vuoksi.Jos tekniikka on kunnossa, niin riittävä tameshiwaritaito kyllä löytyy jokaiselta. Erikseen ovat ne, jotka ennätyksiin pyrkivät.
Autonrenkaan potkimista myös olen tehnyt. Idea on muuten siinä, että paljaalla säärellä potkittaessa täytyy potkaista täysillä ja loppuun asti tehdä se lantiolla runtattava upotuspainatus. Siten sääri vahvistuu . Treenin kovetusteho jää osin puolitiehen. jos renkaan pintaa puolikovaa koputtelee. Oikeastaan" maitoillen" tehtynä tuntuu paljon keljummalta kun täydellä vauhdilla , jolloin rengas litistyy.
Eli kovaa runttausta loppuun asti vaan ja hyvä tulee!! Minulla on nykyisessä riihidojossani, pihapiirissäni, parin metrin korkuinen pyöreä olkipaali. Painaa satoja kiloja. Siinä on sopivaa vastusta. Jotkut vanhat sormikkaat pitää olla käsissä. Säkkihanskat sellainen pilaisi.

Espanjaan ensikerran lähdin 1982. Ulkomailla olen yhteensä treenannut n. 5 vuotta. Yleensä sen 3 kuukautta kerrallaan ja sitten kotimaantreeniä välissä. Niitä intensiivikyokushinleirejä , jotka 80-luvulla kesti ihan täyden viikon,( usein kuvaillaan boot camp-tyylisiksi kävin vähän alle kymmenen.Tyypillinen intensiivileirin päivä, Pyreneillä, alkoi klo 06.00 aamulla. Treenit tehtiin ulkona. Ekatreeni kesti yleensä vähän alle 2 tuntia. Tekniikkaa, kihonia , mutta ensin toki kuntotreeniä, jotta mieli on vastaanottavainen ja tehdään juuri se, mitä pitää tehdä.Epätasaista nurmea sprintattiin 30 sekuntia ja heti perään jalat,vatsa kädet erilaisin variaatioin ja ilman mitään taukoja.Heti taas sprinttiä 30 sekuntia ja samaa noin 20 minuuttia.Sitten alkoi karatetreeni.AAmiaisen jälkeen puolenpäivän aikaan uusi 2 tunnin karatetreeni lukemattomien toistojen kautta, esim kun koko jengi alkoi olla maximiväsy , niin sen jälkeen tehtiin vielä satoja potkuja chudaniin ja kun osa puoleksi horjahteli , niin sitten samaa jodaniin. Lopuksi vähän matsia ja sitten suoraan jääkylmään vesiputoukseen seisomaan ilman paitaa, minuutiksi yoi dachissa. Vesi tuli kohisten ylhäältä vuorelta ja oli jäätikön ja lumen sulamisvettä, vaikka alhaalla kesäolosuhteet olivatkin. Kolmas treeni oli samanpituinen iltapäivällä ja joskus lyhyt erikoistreeni myöhään illalla vielä. Viikon loppupuolella oli aina yksi yötreeni. Sen tarkkaa päivää tai aikaa ei kerrottu. Yöllä klo 01.00 -02.00 välillä yleensä tuli joku musta vyö herättäämään ja kymmenen minuutin päästä piti olla rivit suorana hotellin edessä ja karatepuvut päällä valmiina kiipeilemään vuoristopolkuja pitkin n. 2000 metriin.Kerran kävi niin, että me kaikki n. 80 leiriläistä olimme n. klo 03.00 aikaan puolessa välissä nousua ja siellä oli pieni tasainen vihreä keidas , jossa kolme telttaa eli retkeläisiä yöpyneenä. Olin jonon loppupäässä, jossa oli myös porukan vitsiniekka. Tosihauskat jutut ja kaikille loi kivaa oloa. No, jono oli jo puoliksi kadonnut kallioleikkauksen taa ja loppuosa meistä juuri päästiin telttojen ohi. Hän sitten päätti ilahduttaa telttaretkeläisiä eli koputteli vähän teltannnaruja ja huuteli , jotta :" Nyt kaikki reippaasti ylös. Aamu jo sarastaa. Eihan kukaan nyt enää nuku!" Teltoista alkoi kuulua nk. lievää protestointia annettua ,jossa kehotusta kiivaasti kritisoiden. Pääsimme mekin sitten polkua pitkin kallioleikkauksen taa telttojen näkymättömiin.Yhtäkkiä alkoi kuulua telttojen suunnalta juoksuaskeleita, tolkutonta kiroilua ja uhkauksia "Te mato"- tyyliin. Sitten kaveri ilmestyi näkyviin ja pysähtyi niille sijoilleen, kun näki polulla 80 karatekaa karategi päällään. Ihan hiljaisella äänellä matalasti kirosi ja kääntyi takaisin teltoille. Samalla reissulla putosin vuoripuroon vyötäisiä myöten.Vuoren päällä seiza-asennossa meditoiden odotimme auringonnousua n. 40 minuuttia . Litimärät karatehousut oli aika pikantti lisä seizassa meditoidessa . Ilma oli lähes 0- astetta Vieressä pieni vuoristojärvi. Lunta ympärilla Jäinen järvi. Uloshengittäessä jännitin vatsalihakset äärimmilleen ja melkein ibuki-puristin ilman ulos. Se oli ainoa tapa pitää jonkinlainen sisäinen lämpö kropassa. Märissä housuissa. Lauantaina oli vyökokeet. Danien osalta ne kestivät aina 4 - 5 tuntia. Kaikki opittu käytiin läpi. Lopuksi matsit. Freesinä ei siellä kukaan matsaile vyökokeissa ja lisäksi niskassa painaa menneen treeniviikon raskaat harjoitukset. Se on eri maailma kuin täysin levänneenä matsaaminen.

Espanjaan tultuani Piñero shihan otti minut hyvin ystävällisesti vastaan, kuten tapansa on. Korosti, että matsit on sitten full-contact. Sanoin, että ymmärrän ja tiedän. Hän vei minut läheiseen hostaliin ja edesauttoi hyvän vuokradiilin saamisessa, arvovallallaan. Siihen aikaan hyvin toimeen tulevia ihmisiä arvostettiin kuten nykyäänkin eli money talks. Tosin nyt voin sanoa, että ensin en tajunnut paikan laatukriteerejä eli nykyään en sinne jäisi, mutta kun on nuori ,innokas ja vähän vielä maailmasta tietämätön, niin olin tyytyväinen. Kuukauden asuttuani rupesin ihmettelemään ,kun ilman paitaa kuumuudessa nukkuessani alkoi neulanpiston näköisiä punaisia jälkiä aamulla olla kropassa. No kirppuja, samperi. Opin sitten jotenkin toimeen tulemaan heidänkin kanssaan , eikä niitä koko ajan ollut, kun lakanoita toki vaihdettiin hostalissakin. Asuin sen koko ekan 3 kuukauden treeniajan siellä. En oikein kaupunkia tuntenut, enkä heti parempaakaan pienillä rahoilla löytänyt. Kunhan vain sain treenata. Se riitti.Hyviä, kovia kyokushinspirit treenejä. Piñero shihan on yksi niistä, joka välittömästi osaa luoda oikean spiritin treeniin.Siihen aikaan aina olin täyskatki treenin jälkeen , kun kaikkeni annoin ja enimmäkseen joka kerta litran join yleensä vettä heti pukkarissa ja tietenkin, epäterveellisesti, melkein yhdellä hulautuksella. En sitäkään vielä tiennyt, jotta hitaasti pitää siemailla.. En mukavuuksia kaivannut. Joskus tuli suihkusta lämmintä vettä, yleensä ei. Torakoita silloin tällöin näkyi, mutte he eivät minua ahdistelleet ja hostalissa aina joku menee tai tulee ovet paukkuen.Nukahtaminen ei ole vahvin taitoni eli univajeitahan tuli, MUTTA kun oli nuori ja sai tehdä sitä, mitä rakastaa, niin ei haittaa.Parasta aikaa elämässäni .Sain vuosia pelkästään treenata , ammattimaisesti. Voi jepulis, mitä elämää!!Ikävä on.Piñero shihan opetti dojollaan vielä siihen aikaan 90% kaikista treeneistä, joten hyvää treeniä ja oppia sai, jos halusi. Minä halusin ja treenasin kaksi - kolme kertaa päivässä, paitsi sunnuntaisin, jolloin oli kaverien kanssa yhteislenkki n. 10 km. Sen PITI olla palauttavaa treeniä, mutta lopulta se aina sitten kuitenkin meni melkein kilpajuoksuksi ja loppunousussa katsottiin antaako joku periksi. Ei antanut. Ruokahuollosta en tuolloin tiennyt mitään eli vähillä rahoilla mätin vetisiä hampurilaisia, jugurttia ja hedelmiä ja suklaata ja pizzan päivässä.. Se ei ollut oikein terveellistä, mutta mieluummin niin, jotta pystyi sen kolme kuukautta aina olemaan hienossa treenissä.Piñero shihan on hyvin ystävällinen, osaava,mutta silti 100% kyokushin henkinen. Erinomainen opettaja.Kerran eräs ruskeavyö, naispuolinen, ei treeneissä halunnut matsata kovalla kontaktilla. Piñero shihan yritti rohkaista ja sanoi, että ihan vähän aikaa edes. Ei suostunut. Shihan ilmoitti, että tulemme toimeen ilman yhtä ruskeaa vyötä. Voit mennä. Älä tule takaisin. Javier shihan myös piti paljon treenejä ja hänen erikoisuutensa oli , että joka jätka oli puoliksi sipissä "alkulämmittelyn" jälkeen. Kesti joskus 20 minuuttiakin.Sillä on kyllä tarkoituksensa, sen ilmeisen lisäksi, mutta enPÄ analysoi. Voi sitten joku täällä ihmetellä ja pähkäillä, kuinka " väärin"tehtiin ja tehdään.
Englannissa. Lontoossa kävin kahdella clubilla samanaikaisesti, jotta sain enemmän treeniä. Pääasiassa Claronino shihanin salilla. Se oli pieni sivusali monitoimitalossa Tottenham C. Roadilla. Vastapäätä jalkapallostadion. En tiedä oliko Tottenhamin päästadion vai joku muu. Katonrajassa pieni 50x50cm ikkuna. Puulattia, vanha. Peilinä puoliruosteinen metallilevy vai oliko kuparia, en tiedä. Hahmon siitä kuitenkin läheltä erotti , joten O.K. Eka treenin muistan hyvin. Tosiahdas tunkkainen pukuhuone. 2 pitkää penkkiä. Tapoja tuntematta laitoin penkin päähän treenilaukun ja aloin vaihtaa gitä päälleni. Claronino shihan saapui. Erittäin vahva ,kunnioittava "Osu" kaikkien suusta yhtäaikaa ja puheet loppui siihen ja ilmeet vakavina jokainen. R
Ensi töikseen sanoi "Whose bag?". Tarttui laukkuuni ja heitti toiseen päähän huonetta. Sanoin "osu". En tiennyt, että oli hänen vakiopaikkansa. Kerran eräs ruskea vyö pyysi saada avata ikkunan. Kuumana kesäiltana. Claronino kommentoi lyhyesti sanomalla. 50 push-ups with kiai. Ikkuna jäi kiinni eikä sitä sen jälkeen availtu. Olin Espanjassa vaaditun 3 kuukauden ajan treenannut 9 kyun jälkeen ja pyysin saada osallistua seuraavan viikon vyökokeeseen. Claronino shihan sanoi "You train first" ja minä sanoin "osu".Lähes kolme kuukautta sielläkin treenattuani, tulin salille sitten eräänä iltana ja Claronino shihan sanoi "Today is your test".Luulin, jotta eka sininen eli 8. kyu. Testi kuitenkin kesti ja kesti ja sitten siirryttiin 7 kyun tekniikoihin. No, ajattelin että teen muitten mukana , kun ne tunsin, mutta ajattelin , että oma testini oli jo ohi. Sen jälkeen oli matsit. Ensin tuli vastaan 9 kyu ja se meni helposti, toinen oli keltainen vyö ja gedan gerillä sain kaverin lattiaan,siis, hetkeksi eli ei se mikään tyrmäys ollut. sitten tuli vihreä vyö. Afroenglantilainen, pelkkää lihasta. lähes 90 kiloa ja aktiivikilpailija. Olin sen verran väsy, että spiritti ei pettänyt vaan jatkoin samaan tyyliin ottelua, mutta pari iskua annettuani, tuli sieltä vastaan salamannopea jodan mawa ja kopsahdin lattiaan säkkina. Mutta nousin heti ylös ja nyrkit pystyyn eli näytin, jotta olin valmis jatkamaan. Se riitti, tällä kertaa, shihanille . Tajusin,jotta tämä olikin vain minulle tehty oma testi.
Treeni jatkui normaalisti sen jälkeen ja lopussa tuli taas dojomatseja, mutta ne ei enää kuuluneet minun testiini. Treenin loputtua shihan sanoi: "Osu". You are 7th kyu now." No, pikkuanekdootti tuolta Enkuista pitää tässä kertoa. Asuin ensin Finsbury Parkin puiston reunalla bed and breakfastissa. Käytävällä olleessa suihkussa, lattialla , salaa pesin gin ja muut vaatteet .Pikkuruisessa huoneessa kosteutta riitti, kun siellä ne kuivasin.Puiston laidalla oli urheilukenttä ja sen aidan yli hyppäsin omiin treeneihini, korkeushyppypaikan matolle. Kentän käyttöhän on siellä laitonta, jos ei kuulu seuraan, mutta en tiennyt silloin. Sieltä pääsin Vauxhalliin vähän parempiin oloihin. Kerran tulin Undergroundilla myöhään treeneistä , kun tapanani oli istua kahvilassa ensin ja käydä syömässä treenin jälkeen. Kello oli jotain 22.30 ja kävelin kämpille päin. Tyhjä' jalkakäytävä, paitsi vastaan tuli rastavillahattuinen afrobritti .Pysäytti hän kadulla vanhan pikkukoiran siirtymällä koiravanhuksen eteen. Ei päästänyt hauvaa kotiinsa. Sellainen pitkäkarvaisen chihuahuan näköinen. Se koira siis. Astelin tehostetun hidastetusti ohitse ja otin katsekontaktin tiukasti. Kaveri vaan virnuili ja esti koiraa kulkemasta. Kävelin siitä viisi metriä eteenpäin ja sitten tuli mieleen, jotta "PERHANA SENTÄÄN"!!! Tykkään koirista ja yleensäkin eläimistä. Teatraalisesti rempaisin kassin olaltaní. Hikiset vaatteet kivikovana möykkynä sisällä eli sen rämäyksen kyllä kuuli, kun vihoissani paiskasin laukun asfalttiin. Käännyin hitaasti ympäri ja menin metrin päähän rastasetää. Sanoin:You let that little dog go!!" Yritti vaa pirulainen virnuilla, mutta pysyin paikallani, mitään sanomatta, Hänkin lopulta vakavoitui. Koira oli päässyt jo menemään. Käännyin taas, kiirehtimättä ympäri, enkä taakseni katsonut. Kuuntelin kyllä, mutta rasta jatkoi omia teitään. Tuntui hyvältä saada auttaa pientä hauvaa. Dojolla kerroin tapauksesta. Sanoivat, jotta varmaan tiesit, että sielläpäin pyörii paljon huumekauppiaita. En tiennyt. Onhan niitä kaikkia "sattumuksiakin" ulkomailla tullut, mutta mitäpä niistä muistelemaan. Kyokushin on tärkeintä.

Suomessa kävin, erittäin satunnaisesti, parissa clubissa, mutta tekniikat tein kyokushinin tapaan .Treenasin itsenäisesti,ulkomailta saamieni oppien mukaan.Vaasassa Jannen ja Petrin kanssa meillä oli kyokushintyylistä treeniä keskenämme. Vähän matsiakin.Kävin muutamissa pistekilpailuissakin, mutta enhän minä mitään sellaista osannut.Tosin, vasta 4. kilpailun jälkeen minulle selvisi, jotta se iskukäsi täytyy palauttaa. Lahdessa kävi niin, että matsissa olin varma , että tein pisteen, mutta ei. Toisen kerran samaan paikkaan, otsaan, löin sitten ihan osuman puolikovaa. Ei pistettä. Kolmannen kerran latasin niin , että otsansa alkoi sinertyä. Matsin jälkeen sitten tuomari sanoi, että se käsi pitää aina palauttaa." Näetkö, kaverin otsa on jo sininen." Vuonna 1987 Wasalandiassa pidimme Nicolas Diaz sempain kanssa kyokushinkaratenäytöksen. Hän oli siihen aikaan Espanjan kakkosmies raskaassa sarjassa. Meidän jälkeen esiintyi voimamiehiä, taisi olla Jari Leino, autonkaadossa muistaakseni. Teimme tekniikkaa ,katan, ip-tekniikkaa ja matsin. Matsin jälkeen minulla oli kolme viikkoa oikea reisi ensin mustA, sininen ja sitten keltainen. yÖT TÄYTYI NUKKUA JALKA KORKEAN TYYNYN PÄÄLLÄ, JOTTA SAI UNTA KUN TUPPASI VÄHÄN SATTUILEMAAN. Lisäksi löin halki tameshiwarina shutolla kolme päällekkäin laitettua, parin sentin paksuista mäntylautaa. Mitään välikkeitä lautojen väleissä ei ollut. Kuivia niiden pitää tietysti olla, mutta muuten olivat luonnontilaisia, ja syyt toki oikein päin oltava. Märkiä mäntylautoja, kahden sentin paksuisia, päällekkäin ladottuna ,edes tuota määrää, tuskin monikaan kädellä lyömällä edes "murskaa". Ruottiinkieliseen radio-ohjelmaankin jutun tekivät ,lisäksi paikallisradiossa oli kritiikkiä, kun joku puolueen nuorisojärjestö halusi kieltää matsin. Eka kerran aloin opettaa kyokushinia -90 luvun alussa Valkealassa ja kaikkiaan olen opettanut noin 5 vuotta. Sen lisäksi parikymmentä ip-kurssia. Ulkomaan treeneihin matkustin aina siten , jotta pystyin sen 3 kk treenaamaan.En voinut pelkästään jonkun kilpailun takia mennä ja 1. daniin astihan minulla oli tärkeintä vaan tähdätä mustan vyön kokeeseen. Suomess ei silloin kilpailuja ollut.Knockdown-matseista ainoa kilpailu, jonka nyt voisin mainita on -80-luvun puolivälillä , kansainvälisellä leirillä ollut, leirin sisäinen kilpailu. Leirillä oli n. 70 mustaa vyötä. Kaikki osallistuivat. Matsit käytiin ulkona nurmella. Säännöt nyt eivät edes 100% knockdownmatsia olleet. Matsi päättyi heti, kun sai suoritettua yhden waza-arin ja siihen riitti waza-ari, jonka heti hyvinkin lievällä tulkinnalla jotenkin pystyi hyväksymään. Eli en tässä mitään henkseleitä tällä paukuttele. Matsit käytiin jollakin "poolimenetelmällä" eli eli kunkin pienryhmän voittaja aina jatkoi eteenpäin. Ilman taukoja. Minä onnistuin selviämään loppuotteluun. Se oli vasta 4. matsi minulla. Varmaan vaan en kohdannut kovimpIA. No, siitä olen ylpeä , että finaalissa tuli vastaan Jeff sensei. Itse olin vielä kyu-asteella. Alle 30 sekunnin tietysti hävisin. Mutta kuten sanoin, en voi tällä pröystäilla,enkä varmaan olisi missään isommissa kilpailuissa kovinkaan pärjätä voinut. Enempi se matsi oli jotain kovan pisteottelun tapaista. Minulle kyokushin ja budoelämäntyyli on aina ollut se tärkein, eikä kilpailut . Kilpailemisesta sain tasan tarpeeksi kilpaa hiihtäessäni, enkä sielläkään ollut kilpailuissa parhaimmillani, kun se voitonnälkä pisti ylijännittämään,enkä parastani irti saanut kuin harvoin. On niitä palkintolusikoita kuitenkin toistasataa Ehkä kolmasosa ykkösiä.
Muistaakseni joku mielensäpahoittaja hiukan halusi sivaltaa , kun viimeksi laitoin listauksen omista opettajistani. Perhana, se ei ole mitään brassailua. Omia opettajia PITÄÄ kunnioittaa ja heidät PITÄÄ julkituoda ja heille arvoa antaa. Ei unohtaa ja kuvitella, että ihan vaan itse kaiken olen tehnyt ja pystynyt. Häpeällista on, jos ei opettajiansa arvosta niin paljon, että nimensä mainitsee. Saa ja pitää mainita.MUtta minä puhun tässä vain kyokushinista. Ja kyokushinkaratekoista. Nykyään treenaan itsekseni. Minulla on pihapiirissä suuri vanhan maalaistalon ulkorakennus ja siellä sisällä vanha mustaseinäinen hirsiriihi. Sen olen laittanut dojoksi. On säkki ,peili ja nostoteline. Lämmitystä ei ole, mutta kun ei tuule , niin alle -20 asteessa siellä on hyvä treenata ja eihän se ihan ulkolämpötilaan asti laske koskaan, kun hirret on paksut.Olen myös talooni yhteen huoneeseen tehnyt dojotilan ja nurkkaan teepaikan. Olen jo vanhajätkä, mutta se että tuvasta suoraan pääsee omaan treenidojoon, antaa minulle ehkä vähän lisäetua. Treeni jatkuu.Potkun leuanvetorekkoja olen välillä katsonut. Ehkäpä en vielä sitten ihan ikäloppu olekaan, kun vielä nuorille pärjäisin. Itse teen leuanvedot ilman mitään rempomista tai kippiliikkeitä . Pelkällä voimalla ja kroppa jäykkänä . Roikun käsien kahden etummaisten nivelten varassa eli tanko ei ole kämmeneen suljettu ja peukalo vain tukee sivulla. Suosittelen tällaista leuanvetoa, Myötäotteella tietysti. Edellä oleva toki kuulostaa omakehulta ja kai se sitä onkin, mutta kun olen jo tottunut siihen , että "papaksi" haukutaan, niin laitanpa ttuon silti itseäni piristääkseni. Lopuksi haluan kiittää Wadon Jussi sempaita , joka on minua näissä tietokonejutuissa jelpannut. Hänestä olisi tullut oivallinen kyokushinin dan-arvoinen karateka, jos seuratoiminta ei treenaajien katoamiseen olisi sortunut. Enkä enää aio kommentoida, vaikka joku haluaisi provosoitua stooristani. Sitä arvostan myös, ette Pohojaanmaan Kari on kyokushinia aina tukenut Potkussa. Ja kyllä joo, se kyokushin on´ sellaanen tatska, notta ei lähäre, kun sen itselleen 100%:sti omaksuu. Näin miekin sen näen.

Lasse Candé kirjoitti: Asiaa on varmasti käsitelty jollain tapaa ennenkin, mutta täytyy kysyä, miten paljon kiukkarissa ns kuuluisi tehdä kihonia ja noita muita vs matsaamista?

Jussi Huusko kirjoitti: Tehdäänkö potkut tai seisonta-asennot jotenkin erityisen lonkkia kuormittavalla, jopa rikkovalla tavalla?

Jopo kirjoitti: Mietin kans, että kovaa on meno peruskurssilla.

Jussi*M kirjoitti: Osu!

Ekat kiukkaritreenit takana, ja täytyy sanoa että mahtava fiilis... se ei ole mitään treenailua vaan täyttä tekemistä ihan sattansmoisella asenteella 8-) .

Kyykkyyn... polvipotku... kyykkyyn... polvipotku... kaksi suoraa lisää... JA HUUTO MUKAAN!!!

Loppujen lopuksi tekemämme kombinaatio oli otteluasennosta polvipotku, palautus eteen, takajalalla kingeri matalalle, palautus taakse ja saman jalan kingeri päähän, palautus eteen + kaksi lyöntiä ja kunnon KIAI molempiin. Näitä siis tehtiin... eikä vaan pari kertaa salin päästä päähän ja kinttujen ravistus vaan niin että tuntui ettei kroppa jaksa enempää... Ei kun huutoa lisää ja saakelinmoisella spiritillä tahtia vaan kovemmaksi ja potkua ylemmäs

Perjantaita odotellessa.....