Potku.net

Mulla taas sormusherrassa on ne kolme pitkää taivallusta jotka on parhaiten jääneet mieleen, kun Gimli ja Legolas hölkkäs pari päivää (en muista mistä mihin), kun Frodo ja Sam ylittivät sen suon ja sitten se Mordorin läpi taivallus tuomiovuorelle. Siinä on sitä jotain kun ollaan pitkällä matkalla ja viimein päästään perille. Vähän olen valitellut kun elokuvassa ne typistettiin poies..

Patrick McKeown; Oxygen advantage
Vaihteeksi treeniterveyskirjallisuutta. Saattaa olla huuhaatakin. Tässä jujuna on Bohrin efekti, jonka mukaan siis kun veressä on enempi hiilidioksidia niin happi imeytyy paremmin. Hiilidioksidia vähentää yksinkertaisesti liiallinen hengittäminen. Hengitys on sinänsä automaattista, mutta sitä säätelee hiilidioksidiherkkyys, joka voi muuttua liian herkäksi ihan vaan sillä että jostain syystä hengittelee liian suuria määriä ilmaa. Sitä voi sitten tietoisella hengityksen vähentämisellä säätää vähemmän herkäksi ja näin ollen vähentää turhaa hönkimistä. Liiallinen hengitys on seurausta mm. suun kautta hengittelystä, hyperventiloinnista, ahdistumisesta ja muuten vaan isoista hengityksistä. Syvään hengittäminen on kirjan mukaan eri juttu, sen voi tehdä pienelläkin ilmamäärällä, kunhan se tapahtuu nenän kautta palleahengityksenä. Isompien ilmamäärien hengittelystä eli siitä mitä normaalisti ymmäretään syvään hengittämiseksi, ei puolestaan ole oikein hyötyä. Normaalilla hengityksellä veren happisaturaatio on 95-99% eli sitä ei voi merkittävästi parantaa hengittämällä enemmän ilmaa sisään, mutta sen sijaan hengittämällä suurempia määriä levossa lähtee hiilidioksidia pois, jolloin happi ei sitten irtoa verestä, verisuonet kapenevat ja siis hapen saanti elimistölle heikkenee. Kirjassa on erilaisia hengityksen vähentelyharjoituksia ja seurantamenetelmänä on BOLT, eli body oxygene level test, jossa uloshengityksen jälkeen pidätetään hengitystä niin kauan että tulee ensimmäinen fiilis hengityksen tarpeesta. Eli kyse ei ole maksimaalisesta hengityksen pidättelystä. Mun bolt score on aika surkea (15), mutta toisaalta pikkusen on vielä räkätautia, että se lukema ei ole luotettava.

Sinänsä ite hengittelen vakiona koko ajan nenän kautta, mutta on joitakin juttuja, jotka voivat itelläni aiheuttaa liian voimakasta hönkäilyä tai että hiilidioksiherkkyys on jäänyt liian herkäksi.. Rasittavaa kirjan harjoituksissa on se että kun keskittyy ja kontrolloi hengitystä vähän aikaa niin se jää helposti päälle, eikä siitä pääse ihan helposti eroon. Vähemmällä hengittelyllä saavutetaan siis monenlaisia lähes maagisia vaikutuksia paremman terveyden, hyvinvoinnin ja suorituskyvyn suhteen.

Erilaiset hengitysharjoitukset kiinnostavat muutenkin, mutta nyt kun työskelyolosuhteet ovat paikoin aika kylmät ja käsitellään jäistä kalaa ohuilla hanskoilla niin niitä voi jopa käyttää, kun tietynlaisilla hengitystavoilla voi tuottaa lämpöä. Havaitsin aiemmin että ns. neliöhengityksellä (5s sisäänhengitystä, 5s pidätystä, 5s uloshengitystä ja 5s pidätystä) saa ainakin kylmät kädet lämmitettyä, kunhan sekuntimäärä on sopivan tiukka ja sitä toistaa riittävän kauan. Vähän tylsää kyllä, mutta duuni ei vaadi "ihan koko aikaa" isompaa keskittymistä, eikä sitä oikein sovi keskeyttää vain sen takia että sormet on niin jäässä että kipeää tekee. Että kun on aikaa haaskattavana, niin jotain enemmän tai vähemmän hyödytöntä voi kehitellä siinä sivussa. Sinänsä siinä neliössä on kyllä aika isoja hengityksiä että en tiedä pitäisikö soveltaa enemmän ton oxygen advantagen periaatteen suuntaan että pidätetään hengitystä ilman isoja henkäyksiä suuntaan tai toiseen. Kirjassa väitetään että sellanen vähennetty hengitys lämmittäisi, mutta ei se ainakaan ekalla testikerralla tulosta tuottanut. Sitten on tietty Wim Hofin menetelmä, mutta se perustuu hyperventilointiin (muutenkin ihan kahjoa touhua) ja kun olen muuta kautta jo valmiiksi vannoutunut nenähengittelijä niin ei viittis. Joogapuolelta on myös tällainen harjoite kuin kapalbhati, jossa pumpataan vatsalla teräviä uloshengityksiä ja silläkin pitäs kropan lämmetä - jossain määrin toimi ekalla testikerralla.. Sitten ois vielä tämä tiibetin munkkien tummo, jossa otetaan nopea ja voimakas henkäys sisään nenän kautta ja sitten puhalletaan suun kautta voimakkaasti ulos puolet hitaammin samalla kun "vatsalihaksilla puristetaan corea". (wikipedia: "...the subjects, three monks, exhibited the capacity to increase the temperature of their fingers and toes by as much as 8.3 °C").

Keith Blackmore; Breeds
Ykköskirja luettu ja olihan se mainio. Sanoisin että Blackmoren tyyli on jossain Gaimanin suunnalla eikä paremmuudessa ole merkittäviä eroja. Se on aika helvetin hyvin indiekirjailijalta.

flammee kirjoitti: ↑marras 18, 2019, 19.53
AlexMachine kirjoitti: ↑syys 19, 2019, 08.24 Jos zombie apocalypse teemana yhtään kiinnostaa niin tämä sarja
https://www.goodreads.com/book/show/132 ... untain-man
jännittävä, mutta samalla nauranut vedet silmissä useaan otteesee
Mjoo, näistä molemmista neljä kirjaa luettuna, eka kirja molemmista hyvä, mutta siitä sitten hiljalleen väljähtävät kirjasarjan edetessä. Mountain man ei ihan niin pahasti, mutta kyllä sekin aika toisenlaiseksi meni siinä vaiheessa kun zombit jäi enemmän taustahälyn rooliin. Ja toisaalta Gusin käydässä yksin sotaansa epäkuolleita vastaan, hän oli eeppisempi hahmo mitä neloskirjassa..

Hmmm, en oikein tiedä mitä tuossa oli takana, kyllä mountain man oli helvetin hyvä kirjasarja loppuun/viidenteen kirjaan asti. Prequel ja hospital vielä lukematta. Lukasin saman kirjailijan (Keith C. Blackmore) kevyen ninja-scifin ja sekin oli aika hyvä, taidanpa hankkia ja lukasta koko herran tuotannon.

AlexMachine kirjoitti: ↑syys 19, 2019, 08.24 Jos zombie apocalypse teemana yhtään kiinnostaa niin tämä sarja
https://www.goodreads.com/book/show/132 ... untain-man
jännittävä, mutta samalla nauranut vedet silmissä useaan otteeseen.

Tämä sarja oli myös hyvä. Military scifiä.
https://www.goodreads.com/book/show/365 ... -man-s-war

Mjoo, näistä molemmista neljä kirjaa luettuna, eka kirja molemmista hyvä, mutta siitä sitten hiljalleen väljähtävät kirjasarjan edetessä. Mountain man ei ihan niin pahasti, mutta kyllä sekin aika toisenlaiseksi meni siinä vaiheessa kun zombit jäi enemmän taustahälyn rooliin. Ja toisaalta Gusin käydässä yksin sotaansa epäkuolleita vastaan, hän oli eeppisempi hahmo mitä neloskirjassa..

AlexMachine kirjoitti: ↑syys 19, 2019, 08.24 Tämä sarja oli myös hyvä. Military scifiä.
https://www.goodreads.com/book/show/365 ... -man-s-war

Tään valitsin, lueskellut nyt 10 päivää, vielä 10% ekaa kirjaa (kun ei mun kindle niitä sivunumeroja tue) jälellä, on toiminut.

Kai se on vaan etu jos on hitaanpuoleinen lukemaan, jos miettii että lukemisen ei ole tarkoitus olla kallista, niin kyllähän kindlen käytöstäkin tulee iso lasku jos menisi esim. kirja päivässä.

Ile kirjoitti: ↑syys 19, 2019, 20.26 Ja onhan se vaan hienoa (ja varmaan jollain tapaa ”kehittävää”) kun itse luot mielessäsi sen koko visuaalisen maailman jne...

Toi visuaalisen ajattelun juttu ei ole kaikille ihan sama, ite en ole mitenkään erityisen visuaalinen ajattelija, en minä pysty kuvittelemaan mitään monimutkaisempaa näkymää tai pitämään sitä mielessä. Yksittäisiä objekteja kun keskittyy ja maisemista enemmän sellasen utuisen periaatekuvan joka katoaa heti, että sen nyt jollain tasolla muistaa ja vähän tietää mistä on kyse ja millanen tunnelma jne. Mutta ei se mitään elokuvan katselua mulle ole se lukeminen.

https://theconversation.com/blind-in-th ... tion-86849 kirjoitti:In fact, such individuals are often startled to find that people are not speaking in metaphors when they say, “I picture it in my mind’s eye.” This phenomenon of mind blindness has only recently been given a proper name – congenital aphantasia.

One of the creators of the Firefox internet browser, Blake Ross, realised his experience of visual imagery was vastly different from most people when he read about a man who lost his ability to imagine after surgery. In a Facebook post, Ross said:

What do you mean ‘lost’ his ability? […] Shouldn’t we be amazed he ever had that ability?

We’ve heard from many people who have experienced a similar epiphany to Ross. They too were astonished to discover that their complete lack of ability to picture visual imagery was different from the norm.

Visual imagery is involved in many everyday tasks, such as remembering the past, navigation and facial recognition, to name a few. Anecdotal reports from our aphantasic participants indicate that while they are able to remember things from their past, they don’t experience these memories in the same way as someone with strong imagery. They often describe them as a conceptual list of things that occurred rather than a movie reel playing in their mind.

As Ross describes it, he can ruminate on the “concept” of a beach. He knows there’s sand and water and other facts about beaches. But he can’t conjure up beaches he’s visited in his mind, nor does he have any capacity to create a mental image of a beach.

Ja siinä missä visuaalinen ajatteluni on vähän kehnoa, niin "korvamato" on sellainen juttu mitä en ole ikinä kokenut. Voin opetella jostain kappaleesta sanoja, ja sitä kautta jotenkin matkia sitä, mutta en oikeastaan kykene hyräilemään mitään biisiä tunnistettavasti.

AlexMachine kirjoitti: ↑syys 19, 2019, 08.24 Luetko englanniksi? Scifiä?

Kyllä luen, kiitos suosituksista, lataan hetikohta kindleen jonkin noista..

Päätin vaihtaa telkkariviihteen kirjoihin, kun töllö ei oikein pelitä, tai vaatisi rahankäyttöä kuukausimaksuna, parempaa digiboksia tai jatkuvaa dvd-tilailua.. Huono hintalaatusuhde mielestäni. Töllöä on hieman kevyempi lähestyä kuin pari viikkoa sitten kesken jäänyttä kirjaa, josta on ehkäpä unohtanut että missä mennään.

Lukasin jokin aika sitten Stephen + Owen Kingin Ruususen uni -tiiliskiven (~950s). Alussa vähän tökki se laajamittainen taustoituslöpertely, kun joka asiasta löytyi parin sivun mittainen sivuraide ihan jostain muusta aiheesta eikä tarina oikein edennyt, mutta kyllä siitä sitten pääsi yli ja kaippa se syvyyttä tuo henkilöihin kuitenkin. Juonta sen kummemmin spoilaamatta, olihan se täyttä tavaraa tämäkin.

M.R. Forbesin Forgotten colony -kirjasarjan kolme ekaa kirjaa ei ihan niin täyttä tavaraa olleet, pikemminkin vähän sellasta tusina-action-scifiä, mutta ei tätä ole keskenkään tullut jätettyä, vaikkei juonenkäänteet ja hahmot nyt väkisten ihan kauheasti "riemastutakkaan" ("exhilarate" ois parempi adjektiivi sille fiilikselle, kun on oikein loistokas kirja kädessä, suomenkielistä tyydyttävää vastinetta ei sanakirja sille oikein anna). Asteroidin mukana tulleet "demonit" ovat hyökänneet maahan ja tappamassa kaikkia ja niitä lähdetään yhdellä kaupunkialuksella pakoon avaruuteen jossa taistelu jatkuu ja sitten mukaan tulee mutantteja, tekoälyjä ja muita avaruuden kansoja. Juonessa on vähän aukkoja ja naiiviuksia, mutta kyllähän niiden kanssa pärjää jos ei ole pienestä valittavaa tyyppiä.

Kerkko kirjoitti: Terry Pratchett: Colours of Magic

Pitkään olen myös ajatellut lukevani Pratchettia ja Discworldia, ja nytpä tein senkin. Ihan hauskoja juttuja, mutta ei kuitenkaan herättänyt kauheasti tunteita mihinkään suuntaan. Lisäksi lukeminen jumitti jostain syystä aika paljon. Saa siis arvion ihan kiva. En tiedä jätänkö Discworldin nyt tähän, mutta tuskin ainakaan heti innostun jatkamaan.

Vähän samaa mieltä Pratchettin tuotannosta, ihan kiva mutta ei erityisen hyvä, puuttuu se jokin sellainen koukku että kiinnostuisi kunnolla päähenkilöistä tai jäisi mieleen tarinat.. Parhaimmaksi Terry Pratchettiksi on yltänyt yhteistuotanso Neil Gaimanin kanssa - Good Omens, se oli oikeasti aika huippu. Tosin yhteistuotantoa nyt vähän huono Pratchettiksi laskea...

Kun ei ollut nettiä muutamaan viikkoon niin tuli jokunen kirja lueskeltua, Stephen Kingiä ja Orson Scott Cardia. Jälkimmäiset on vähän erikoista scifiä - niissä ei juurikaan ole toimintaa, vaan kirjan "huippukohtia" ovat eettiset pohdiskelut ja dialogit + tietyllä tapaa "eeppiset asetelmat". Esimerkiksi tällä hetkellä luvun alla olevassa kirjassa (pastwatch) porukka haluaa aikakoneella estää Kolumbusta löytämästä Amerikkaa, koska se johtaa orjuuden leviämiseen Amerikkaan. Käy kuitenkin ilmi että orjuus itsessään on parannus aiempaan meininkiin, joka on ihmisten uhraaminen jumalille. Tutkimusryhmällä on siis sellanen vehjes jolla ne pystyy katselemaan menneisyyteen ja etsiskellessään sitä hetkeä milloin Kolumbus teki päätöksen merimatkastaan, löytyi sellainen tilanne jossa näytti siltä kuin itse Jumala olisi ilmestynyt Kolumbuksella ja antanut suoran käskyn purjehtia länteen. Kävi ilmi että se oli hologrammivehjes (joka tuhosi itsensä Kolumbuksen poistuttua paikalta), jolla toisen tulevaisuuden ihmiset muuttivat tulevaisuutta paremmaksi, koska heidän tulevaisuudessaan Etelä-Amerikan inkkarit valloittivat maailman ja palauttivat ihmisuhrauksen maailmanlaajuiseksi. Tätä tarkoitan eeppisellä asetelmalla.

Kingin Bill Hodges trilogia kanssa. Takuuhyvää peruskingiä, yliluonnollisuutta vain trilogian päätöskirjassa. Kingin kirjoja on vaikea ylistää kun se laatu on siinä kerrontapuolessa, vähän niinkuin elokuva jossa on todella hyvät näyttelijät ja todella hyvä ohjaaja jolloin uppoutuminen on syvällistä. Ääh, tai jotain. Tällasten arvioiden kirjoittaminen on ollut mulle aina vähän vaikeata.

Markus Torgeby - Juoksijan sydän.

Tämä oli todella hyvä kirja. Siis sellanen elämänkertajuttu, tai siis päättyy siihen kun muuttuu melko tavalliseksi keski-ikäiseksi perheenisäksi. Kerronta on sellasta että sitä mielellään lukee, ihan kaikissa elämänkertakirjoissa tämä puoli ei ole kunnossa, vaikka olisi kuin pätevä kaveri muutoin.

Torgeby oli nuorempana pätevän sorttinen kestävyysjuoksija, mutta valmentajan kunnianhimon, kasautuvien paineiden ja loukkaantumisen seurauksena se sitten muutti asumaan yksin metsään, itse rakentamaansa kotaan asumaan - myös talvella. Siellä se sitten yksinkertaista elämää viettäen etsiskeli itseään ja haki vastauksia siihen mitä elämältään tahtoo - ja löysi niitä vastauksia. Ja juoksi. Sivujuonteena kävi myös Afrikassa treenaamassa, hankkien vakavansorttisen syömishäiriön, joka kylläkin vaikutti olevan osa afrikkalaista valmennustapaa.

Mukana siis paljon diippiä shittiä, joka kolahtaa.

Ja lopussa vähän lyhyemmin mietteitä pienemmistä jutuista, tähän tyyliin..

Jesper olsen - the runners guide to the planet

Eli Jesper juoksi ensin länsi-itä -suunnassa pallon ympäri ja sitten vähän pitempää reittiä pohjoisesta etelään, eli Norjan pohjoisosasta Afrikan eteläkärkeen ja sieltä Etelä-Amerikan eteläkärkeen ja siitä sitten luonnollisesti Pohjois-Amerikan pohjoiskärkeen. Toki vaan toteutettavia reittejä pitkin.. Vaikeuksia oli matkalla yllättävän vähän ja ihmiset pääosin ystävällisiä niin Venäjällä kuin Afrikassa ja Etelä-Amerikassakin. Vaikein paikka oli Etiopia - siellä ihmiset heittelivät kivillä ja kerjäsivät rahaa koko matkan maan halki. Japanissa oli hieman toisenlaiset ongelmat, kukaan ei ymmärtänyt englantia ja kukaan ei auttanut matkan aikana, ketään ei kiinnostanut, tai eivät pitäneet sopivana lähestyä tms.. Sattui olemaan just silloin myrsky päällä niin ei vissiin ollut kivaa. Kirjassa sivutaan myös hieman pakolaisteemaa, Olsenin mukaan pakolaiset tanskassa ja islamilainen kulttuuri siellä muualla on täysin eri asioita, matkan aikana muslimit suhtautuivat tätä länsimaista juoksijaa kohtaan vieraanvaraisesti ja ystävällisesti...

Osan matkasta Jesper juoksee yksin ja osan matkaa on joku juoksemassa mukana ja huoltoauto roudaamassa tavaraa. Ei kuitenkaan koko matkaa, vaan aika suuren osan matkasta se lykkii sellasta kärryä, joka on kai tarkoitettu vauvan kanssa hölkkäilyyn, kamat painaa yhteensä 30kg. Päiväannos tyypillisesti 40 kilsaa, joka päivä ja aikaa tohon pitempään settiin meni yli kolme vuotta. Ei sillä kummempia juoksuvaivoja tule, se jopa välillä osallistuu ultrajuoksukilpailuihin matkan varrella. 24 tunnin ja kuuden päivän kisoja se veti matkan varrella, osan taisi jopa voittaa. Ja seuraavana päivänä matka taas jatkui. Ja aika tasaista hieman yli kymmenen kilsan tuntivauhtia. Afrikassa meni paikoin vähän hitaampaa, kun oli haastavammat maastot ja malariaa päällä.

Näitä oikeasti vaarallisia maita on matkan varrella jokunen, mutta mitään kummempaa niissä ei tapahdu. Pähkäilee että maailman media antavat maista todellisuutta vaarallisemman kuvan - esim. Kolumbiassa pidetään Norjaa vaarallisena ja epävakaana seutuna kun ihmiset polveutuvat viikingeistä ja koska Breivik. Saattaahan se olla että on niin joviaali kaveri että vähän vaikuttaa.

Christopher McDougall - Natural Born Heroes... Born to Runin kirjoittajan uusin, tässä kerrotaan toisen maailmansodan tapahtumista Kreetan saarella. Se kun oli Hitlerin operaatio Barbarossassa strateginen kohde... Tässä maalaillaan Kreetalaisista aikamoisia sankareita, mikä näyttää wikipedian mukaan olevan ainakin jossain määrin tosiasia. Mutta toki McDougall värittää ja supervirittää näitä juttuja, niin se teki BtR:ssäkin. Kirjassa kerrottiin mm. että myofasciat on BJJ:n ja Wing Chunin salaisia voimanlähteitä. Mutta eipä se nyt niin haittaa, kerronta on hyvää ja todellisuuden tapahtumien värittäminen ei hirveästi haittaa ja on myös mielenkiintoista tsekata wikipediasta näitä asioita, kuten esimerkiksi natsien fallschirmjägerit, eli eliittilaskuvarjojoukot ja niiden hyökkäys Kreetalle. Kirjassa kerrotaan myös natsinäkökulmasta näistä tapahtumista.

Ja siis teemana on sankaruus ja silleen pinnallisesti että mistä se koostuu, ihan koko aikaa ei seurata natsijuttuja vaan kerrotaan muistakin sankareista, esim. päiväkodin tädistä joka kukisti halaamalla machetella huitoneen miehen... Kun harrastaa suspension of disbeliefiä niin voi nauttia kirjan hyvänä viihteenä ja tsekkailla viitsiessään googlella kiinnostavimmista tarinoista että miten syvällä ollaan siellä tarinapuolelle. BtR:ssä oli vähän samaa, siinäkin henkilöt ja pääpiirteittäin tapahtumat olivat ihan todellisia, Mutta.

Tai tässä tällanen arvio... Bullshit-asteikolla ollaan viihdyttävän suurissa lukemissa.

" onclick="window.open(this.href);return false;

In April 1944, a Nazi commander on the island of Crete was somehow mysteriously and miraculously kidnapped right under the nose of the Germans. No shots were fired, there was no bloodshed and no sign of a struggle. General Heinrich Kreipe simply vanished.

Left behind were a few tantalizing clues: A scatter of cigarette butts, a green British commando beret, Cadbury chocolate wrappers and a cheeky note of apology. "We are very sorry to have to leave this beautiful motor car behind," it read, referring to the black Opel sedan in which the general was stolen away, later to be abandoned on a beach.

This core incident gets a thorough airing out in Christopher McDougall's Natural Born Heroes: How a Daring Band of Misfits Mastered the Lost Secrets of Strength and Endurance. As stirring as the kidnapping is, it forms only the nucleus of the narrative — the grain of sand, as it were, that serves to form the pearl. McDougall enlarges his tale exponentially by immersing himself in what he calls "hero school." The kidnappers, as it turns out, were a daring band of British commandos and Greek resisters; taking them as his model, McDougall composes a mash note to physical endurance. He out-irons ironman training.

This is as it should be. McDougall has written for Men's Health and Outside. His fans aren't armchair enthusiasts. They like to get out there and do. Natural Born Heroes shows them how and why: Molding himself on the lines of the Greek rebels and British commandos who pushed the limits of the human body in order to perform feats of incredible valor, McDougall schools the reader in the art of the champion.

During WWII, Cretan resistance to the Nazis was augmented by the Special Operations Executive (otherwise known as "The Firm"), Churchill's secret arm of the British military, made up of lone fighters, "poets, professors, archaeologists — anyone who'd traveled a bit and knew is or her way around foreign countries." Dropped behind enemy lines to wreak havoc, these "lethal shadows" fought in tandem with the audacious, all but shoeless resistance. (Weapons of choice: sickles, axes and garden tools.)

McDougall summons up an entertaining cast of characters: a one-eyed archaeologist named John Pendleburg, the penniless young artist Xan Fielding, and wandering playboy-poet Patrick Leigh Fermor. Then there are the home-grown resistance fighters, daring men with nicknames like "The Clown" — a shepherd turned bandit — the "wind boys" and Scuttle George.

By profiling these atypical commandos, McDougall redefines the heroic ideal, establishing heroism as a skill set rather than a virtue. "For much of human history," he writes, "the art of the hero wasn't left up to chance; it was a multidisciplinary endeavor devoted to optimal nutrition, physical self-mastery, and mental conditioning." Crete, it turns out, has a nickname: "the Island of Heroes."

Long-Distance Runner Was 'Indomitable Seeker'
At the age of fifty, the author embraces Parkour, or freerunning, beginning by ricocheting off the bricks of a London housing project, loving the sense of flow. He learns about the supreme importance of the fascia, the "powerful connective tissue that is like your body's rubber band," which enable him to effortlessly bounce down mountainsides as he claims the ancient Greeks did. A Paleo diet (the Cretan version: wild greens, snails and boiled hay) allows him to utilize his body's fat for fuel and gives him the ability to scale steep mountaintops.

"The art of the hero," he discovers, "wasn't about being brave; it was about being so competent that bravery wasn't an issue."

The essential narrative here, the twisty tale of a kidnapping that incredibly goes right, is exciting. It is balanced out with the journalistic account of McDougall's entry into the world of the hero. His personal quest to "rewild the psyche" might seem an awkward fit with war storytelling. But under McDougall's sure hand the combination improbably works.

Kind of like kidnapping a German general on an island swarming with Nazi troops.

Dan Simmons; Flashback. Olipahan varsin hyvä kirja. Sopii erityisesti hommamielisille, koska sen kuvaamassa dystopiassa suunnilleen kaikki uhkakuvat ovat toteuteneet, ilmastonmuutos oli huijausta, julkiseen sektoriin laitettiin rahaa epärealististen talouskasvuennusteiden mukainen määrä, rakennettiin valtaisat määrä tuulivoimaloita jotka jäivät pystyyn ruostuun kun niiden ylläpito oli hyötysuhteeseen verrattuna liian vähäinen, Afrikka, Aasian länsiosat ja Eurooppa jäivät kalifaatin julman hallinnon alaisiksi, Israel tuhottiin ydinaseilla. Tapahtumapaikkana on USA, erityisesti syytetään Obamaa siitä että kaikki lähti meneen pieleen. Rahat siis loppu ja USA lakkas taistelemasta pahuutta vastaan maailmassa, jolloin se pääsi valloilleen. Kirjan nimi tulee huumeesta, sen vaikutuksen alaisena pääsee elämään jonkun muistonsa uudestaan, amerikkalaisista suuri osa onkin narkkareita kun muistelevat parempaa menneisyyttään.

Kirjassa seurataan entisen poliisin ja nykyisen flashback-narkkarin menoa kun se palkataan selvittämään rikkaan japanilaismiehen pojan murhaa. Eli murhamysteeriä. Vuosi on 2030, mutta scifiainekset ovat aika vähäiset, vähän aseistuksessa ja muutamassa muussa kohtaa tulee esille.

Simmonsin kerronta on sujuvaa ja mukaansatempaavaa. Kirjoitustyylistä tulee jossain määrin mieleen Orson Scott Card.. Tätä kirjaa on kritisoitu saarnaamisesta, mutta musta vähän tuntuu että se johtuu lähinnä siitä että Simmonsilta odottaa huimaa scifiä ja toisaalta sitten jos oikeistolaisuus tökkii, niin varmaan tökkii sitten kerrontakin. Ei tää ihan Ilium/Olympus -tasolle yllä, mutta se nyt olikin niin paljon eeppisempi kertomus että jää silläkin toiseksi. Kalin laulu on ehkä vähän läheisempi vertailukohde, sekin tavallaan dystopiaa, kun kuvaa Intialaista suurkaupunkia niin karmeaksi paikaksi että vaikea pistää pahemmaksi. Sitä parempi tää kyllä oli.

Mika kirjoitti: Luin tuon Maaninkavaaran parissa päivässä. Siinä mielessä se on aika kevyttä ja hyvin etenevää luettavaa.

En kylläkään kovasti pitänyt kirjasta. Tietenkin sellainen suomalainen hulluus on tavallaan on hauskaa, mutta jotenkin se virsi alkoi toistaa itseään jo alkumetreillä, eikä se siitä hassummaksi muuttunut sivuja käännellessä.

Jos kirjan tarkoitus on olla humoristinen, huumori ei oikein tavoittanut minua. Jos kirjan tarkoitus on kuvata perhe-elämän vaikeuksia, se ei oikein tarjonnut mitään uutta. Jos kirjan tarkoitus on kuvata suomalaista hulluutta, sen se kyllä tavoitti mutta aivan liian suuren toistomäärän kerä.

Tapasin Ilosaaressa yhden turkulaisen juoksijan. Suosittelin kirjaa hänelle. Varmasti juoksusta intoutuneet (@flammee kuulolla ) saavat kirjasta enemmän irti kuin minä.

Luen vielä tuon Vadelmavenepakolaisen.

Lukasin tuon joskus pari vuotta sitten juuri aihepiirinsä takia, eipä se pitkälle kantanut. Silloin tuli mieleen että tää kaveri ei ole kirjailijana kovin hääppöinen. Tarinointi ei ollut kovin mukaansatempaavaa.

Enemmän olen tykännyt tosipohjaisista juoksukirjoista, viihteellisin on tainnut olla Dean Karnazesin ultramarathon man. Fiktiopohjaisia niin monta ole tullutkaan vastaan, äkkiseltään ei tule mieleen kuin Stephen Kingin pitkä marssi ja jonkun muun kirjoittama Flanaganin juoksu - molemmat helposti parempia kuin maaninkavaara.

Potku.net

Potku.net

Haku löysi 70 tulosta

Nyt lukuvuorossa...

Nyt lukuvuorossa...

Nyt lukuvuorossa...

Nyt lukuvuorossa...

Nyt lukuvuorossa...

Nyt lukuvuorossa...

Nyt lukuvuorossa...

Nyt lukuvuorossa...

Nyt lukuvuorossa...

Nyt lukuvuorossa...

Nyt lukuvuorossa...

Nyt lukuvuorossa...

Nyt lukuvuorossa...

Nyt lukuvuorossa...

Nyt lukuvuorossa...

Haku löysi 70 tulosta

Kirjaudu sisään • Luo tili