Viittasin siis juuri siihen, että halutaan olla Miyagi tai Kreese.

On myös suuria filosofeja, suuria lajivaikuttajia, pari miljoonaa Bruce Leeta jne.

Mutta siis myös noita ensimmäisellä rivillä mainittuja. Näkyyhän tämä aika ajoin täälläkin, jos nyt rumasti sanotaan. Ennen vanhaa useammin...



Hahah, oli hassua kun aloitin itse karaten valkoiselta vaikka olin takonut sellaista sekametelisoppaa kymmenen vuotta lapsi-nuorena. Olin vielä sopivan nuori silloin, niin voin kuvitella miten se innokkuus on näyttäytynyt positiivisena, tosifaitteriutena tai vaikka minkälaisena hassuutena. Kyllä itsellänikin mielikuvitus laukkasi vaikka olin 22. Tässä vaiheessa tosin kova into korvata mielikuvitusjuttuja todellisuudella. Haaveilin lajiopettajuudesta jo silloin (oli jo aiempaa kokemusta siitä ja myös fudisvalmentamisesta), eli varmaan tuo kultin johtamistoive osuu jossain määrin myös itseeni. Tosin oma tavoitteeni opettajana ei ole koskaan ollut seuraajajoukossa vaan laadukkaassa inputissa. Mutta vaikeahan tällaisia ajatuksia on erottaa egotrippailuista sata prosenttia ajasta. Faktuaalinen treeninveto tosin hauskasti nöyristää tässä, vaikka voisi luulla toisinkin. Ja vaikka se vaikuttaa habitukseen tuoden lisää itsevarmuutta. Nöyryys ei yleensä ole itsevarmuuden vastakohta.

Andy kirjoitti:Niin, tuskinpa kukaan menee karaten peruskurssille sillä motivaatiolla, että haluaa tulla kulttijohtajaksi.

Tuo nauruhymiö vaikeuttaa viestin tulkintaa. Tarkoitatko tuota samoin kuin ilman hymiötä ja naurat ajatukselle vai nauratko sille että joku ehdottaisi ettei muka kukaan karaten peuskursseilla fantasioisi kulttijohtajuuksista?

Koska tuossa jälkimmäisessä mielessä minä tuolle nauran ja jotenkin arvelen että kuitenkin tarkoitat ensimmäisessä mielessä.

Sen verran mestareita (adjektiivi) persoonia on kyllä nähty...
Ja en pidä vilkasta ja kunnianhimoista mielikuvitusta edes ongelmana. Kyllähän itämaiset lajit houkuttelevat jengiä joilla on ajatuksia mestareista ja oppilaista jne jne. Niitäkin on, jotka haluavat että heillä on mestari. Ei ole kovin vaikea kuvitella että niitä on pilvin pimein, jotka haluavat olla suuri mestari, ihan jo sieltä ensimmäisestä päivästä lähtien.

Riittää kun katselee miten katkeraa settiä perinnelajiharrastajat puskevat. Tämä kumpuaa siitä ettei ollutkaan Double Dragonia tai henkistä munkkia vuorella eikä kukaan myöskään pidä minähahmoa juuri minään. Lopulta olikin kyseessä pelkkä kontaktiharrastus ja joku oli petkuttanut minähahmoa.
( )

Ile kirjoitti:

Andy kirjoitti:Mahtaakohan suurin osa kulttijohtajista edes olla toiminut tietoisesti pyrkimyksenään kultin aikaansaaminen?

Ehkä ei. Valta turmelee, vaikka sitten pikkuhiljaa?

Edit. Tosin veikkaan, että jotenkin korostetun itsetietoisia nämä tyypit ovat. Sitähän ehkä jollain tapaa (ihan hyvässäkin mielessä) tarvitaan jo siihen, että lähdetään ylipäänsä uusia lajeja perustamaan jne.

Tästä voi vielä jatkaa siihen, että ehkäpä tuo korostettu itsetietoisuus on jossain määrin edellytys sille että on hyvä opettaja...

(OK, poikkeuksia on, mutta...)

Tuo on oikeastaan aika hyvää huomiota tuo että kulttipiirteet ovat kiinteä osa. Onko tämä sitten sitä, että kaikki kulttipiirteet eivät yksin ole pahoja, kulttimaisuus ei ole paha vaiko sitä että perinnelajit ovat tässä mielessä huonoja? Nähdäkseni joutuu valitsemaan vähintään yhden noista, mikäli yksikin kulttipiirre oletetaan tarkasteltavassa perinnelajissa toteutuvaksi.

Sanoisin että sellainen mikä vaikuttaa menestykseen positiivisesti on jos on itse ihan suht hyvä kamppailija.

Sitten pitää olla selkeä hierarkia. Tällä tavalla väliportaat jäävät riippuvaisiksi tunteesta että saavat olla joku. Alemmilla portailla pitää voida tuntea että ylenemisen mahdollisuus on olemassa.

Pitää olla epämääräinen lupaus jostakin paremmasta kun pysyy mukana. Tässä on sitten suositeltavaa että tarinat vaihtelevat. Kaikki kritiikki pitää vaientaa ja asettaa eteen me vs he -asetelma.

Jollakin tapaa on hyvä jos porukassa voidaan olla ylpeitä siitä miten kova meininki on. Joko niin että vetää vaikkapa jotkut kuntovaatimukset todella korkealle (se on sitten toinen asia kuinka tarkasti valvotaan) tai muuten saada porukka kokemaan että näin on.

Ylipäätään kaikessa pitää tasapainotella sillä tavalla, että ajatukset porukan ja tulevan opin erinomaisuudesta pumpataan niin korkealle kuin mahdollista ja todellinen vaatimustaso pidetään niin alhaalla kuin mahdollista, mutta ei jäädä tästä kiinni. Ja ylipäätään viljellään epäselvyyttä ja tarjotaan kaikennäköisiä mielikuvia.



Alussa on varmaan paras toteuttaa jonkinnäköistä normiseuran ja kuvailemani sekoitusta, mutta se on tärkeää että jo alussa on selvää että laji sisältää vaikka mitä, mitä ei heti näe ja tällöin on itse se hierarkiassa korkealla oleva. Yksi kikka on näyttää jokin eksoottinen liike jostakin tulevasta katasta tms ja kertoa että se tulee sitten myöhemmin. Saa näyttää miten oudolta tahansa ja hyvä vain jos näyttää. Tuima ilme vain naamalla, tähän asiaan sitten suhtaudutaan vakavasti ja sovellus voi olla jotakin hyvin brutaalia ja tehokasta. Tähän ei koskaan palata. Ei haittaa jos ne treenit ovat vähän pienemmät. Jopa parempi näin. Legenda lähtee elämään paljon hienommalla tavalla. Tuota liikettä kannattaa sitten harjoitella paljon.

Otsikon hengessä täytyy nyt retorisesti kysyä, vihjaten ihan muidenkin lajien suuntaan, onko BJJ nyt kulttilaji kun jossain joku BJJ-porukka on demonnut kulttipiirteitä?

Nopeasti olet muuten videon bongannut! Onko tuo kohtaus tuossa lopussa human weaponista?