Samoilla linjoilla.

Samassa, kun puhutaan kikkailuista, niin mikäli siinä oli viittaus äskeiseni fudishommeleihin, vastaava pätee kakeiluissa. Lasten pitää leikkiä. Ja sitten tehdään muuta aikuisena. Jos lapsen liikuntaharrastus tapahtuu kaken ääressä, on aivan jumalaton rikkaus että triksailevat hyppypotkuilla. Sieltä sitä oman kehonliikuttelun meinikiä haetaan, kokeillaan rajoja haasteilla ja treenataan todellakin sitä miten paketti toimii. Ja hyvä jos lapsi saa hakea sitä jostain.

Jos käykin niin, että kampittelu aloitetaan myöhemmin, otan ilomielin itse oppilaaksi balettitanssijoita, voimistelijoita, minkä tahansa tekijöitä ja vaikka muusikoita. Toki myös jostain elämän koulusta kokeneita jotka haluavat oppia. No, rehellisesti, kenet tahansa joka haluaa oppia, mutta lähtökohdat vaihtelevat.

Kari ehkä näytti käyttävän sanaa "didaktiikka" kirosanana. (?) Jos näin, niin tahdon huomauttaa, että se mitä olet kuvaillut tilanteisiin viemisestä on juuri didaktiikkaa. Opettajuutta. Didaktiikka on sitä kun tehdään paras opetusratkaisu tavoitteisiin nähden. Jos oli tarkoitus käyttää kirosanaa, pitää keksiä parempi. Jos taas ei, niin pahoittelut että ylitulkitsin.



Enemmän aiheesta, kävin yksärikeskustelua erään potkulaisen kanssa tästä ja hänen pointtinsa olivat enemmän Kahvila-tasoa (vaikka osaisi varmaan laittaa hyvää inputtia tännekin), mutta siinä tuli esiin tärkeä pointti. Minä, ja käsittääkseni tiede, moittii kahta eri aspektia aiheessa, mutta kolmannen kautta löytyy validia tavaraa. Ja siis olen yrittänyt olla näistä tarkka, mutta ehkä en ole onnistunut.

(Huom, en ole itse lukenut artikkelin artikkelia aiheesta, vaan referoin viisaampien settiä. Että sillä varauksella.)



Ensinnäkin, kritiikkini suurin kärki menee siihen suuntaan, että on ehdotettu että on ns auditiivisia, visuaalisia ja kinesteettisiä oppijoita. Ennen kaikkea tämä on todettu täydeksi passkaksi ja jos se nähdään opetusopillisena löhtökohtana, jopa haitalliseksi oppimisen kannalta. Mutumpana esimerkkinä voi mainita riskin siihen, että oppilas määrittelee itsensä johonkin kategoriaan, saa helpotusta ja samalla tekosyyn.

Toisekseen, oppimisessa nämä tavat menevät päällekäin, kuten muurahaiset jotka tulevat päällekäin, ja itsensä opetuksen tapoja ei voi mielekkäästi erotella. Tähän samaan pointtiin tulee ajatustavan hienous, mitä sivuan seuraavassa paremmin.

Sitten tämä kolmas pointti, eli tuon mallin hyve.
Nykyään käytännössä kaikki sanovat että muistijälkiä pitää luoda mahdollisimman monella tavalla ja monipuolisuus on rokkenrol. Jos otetaan esimerkiksi että lapsen pitää oppia mikä on persikka, niin sanoo, kirjoittaa, antaa kuvan, pakottaa sanomaan, näkemään persikan ja näkemään laatikon persikoita, näkemään mistä päin kauppaa ne löytyvät, haistamaan, tuntemaan käsissä, maistamaan jne. Ja sitten voi vielä rikastuttaa kertomalla missä ne kasvavat luonnollisesti tai miten niitä kasvatetaan, mikä niiden historiallinen kehitys on jne jne. Mitä enemmän tätä rikastuttaa, sitä paremmin se tyyppi tietää mikä persikka on. Ja esimerkki ei ole silleen mitenkään huono, että duunariluokasta tulleena, lama-ajalla kasvaneena, en minä hemmetti erota moniakaan vihanneksia ja hedelmiä toisistaan, vaikka menneen varastoduunini kautta niitä on mennyt käsieni kautta enemmän kuin moni on edes nähnyt. Tästä pääsee aiheeseen takaisin sitä kautta että vuoden verran hedelmä-vihannes-jaksoni jälkeen muistin vielä mikä on mikä, mutta nyt tarvitsen taas omakohtaista kokemusta. Se varastoaika ei edes antanut paljoakaan, vaikka volyymit olivat suuria.

Mutta vielä ajatustavan hyveestä, kerroin jo edellä kuinka esim oma opettajani laukoi vain jokaista tapaa enemmän ja enemmän ja hoiti passiiviset ärsykkeet järkevästi silloin kun jengi hengähtää eikä anna liikaa lepäillä. Täydellistä ajoitusta.



Toistan tässä hieman itseäni, mutta siis otsikon kolmijako on oikeastaan hemmetin hyvä, koska se yleisesti ottaen monipuolistaa opetusta. Mutta minun on pakko sanoa että se kusee oppijoiden kolmijaon ja opetuksen tavan (väärin oletetun) eroteltavuuden kautta.

Mutta näköä, tuntoa ja kuuloa opetuksessa??
Hell yeah!!

Koska itse mainitsin ajan säästämisen ja tarkensin konseptia vielä siihen, että se tulee tulkita laajimmassa mahdollisessa merkityksessä (tavoitteet kun voivat vaihdella esim syvällisen ja pinnallisen välillä), halmeheen viesti menee tästä ohi.

Siis jos on arvoa antaa omaksua asioita rauhassa, juuri se on ajan tehokasta käyttöä sitten.



Tässä nyt vähän ylitulkitaan väärin tehokkuuden ja pinnallisuuden tarkoittavan samoja asioita. Ja valitettavasti tämän sanominen ei helpolla korjaa asioita, jos ajatukset menevät jo valmiiksi raiteilla missä "tehokkuus" samaistetaan pinnallisiin konsepteihin.

Tässä on nyt keskustelullinen haaste ja toivottavasti jengi kuittailee että näkee tämän. Itse kulkenut fudiksessa pitkän tien pomputteluine kaikkineen ja nähnyt kuinka monet painavat ohi silkalla fysiikalla ja ytimekkyydellä melko passkalla tekemisellä. Kun sain itse nämä aspektit kuntoon olin omalla tasollani minne tahansa sijoitettava varma ja kova pelaaja. Perustyö on tärkeää. Aikaa olisi voinut säästää, mutta sitä olisi toisaalta voinut tuhlatakin, esim siihen ettei treenaa fudista.

Alkuperäinen konteksti oli jossain määrin siinä, että treeneissä voi luennoida ja tällöin ei treenata. Toisaalta luennoiminen voi sopivassa kohtaa napsauttaa oppimisen auki. Tämä vaatii aikuisuutta. Ei ole valmista reseptiä, vaan ajan säästö tarkoittaa eri tapauksissa eri asioita. Eikä viittaa pinnalliseen, ellei sitten jostain syystä juuri pinnallinen ja kova ole se oikea tapa.

Ajansäästön konsepti on laaja ja pysyn mielipiteessäni, että se on ainoa. Pitää säästää aikaa suhteessa tavoitteeseen. Se on opetuksen ainoa pointti.

Tuossa on paljon asiaa ja hyvääkin. Valitettavan vaikea silti oikein löytää mitään mitä kommentoida ja sitten vierastan tekstissä lähestymistä, jossa annetaan kritiikkiä keskustelulle eikä sanotuille asioille. Ja tämäkin perustuu vain omaan kokemukseen siitä. Menee vähän ohi, mitä saavutettavaa siinä on että keskustelee keskustelufoorumilla foorumikeskustelun mielekkyydestä, tätä kyseenalaistaen. Käsitteiden vaikeus myös ratkeaa sillä että katsoo kontekstia. Ja jos näyttää hämärältä ja vielä ymmärtää tämän monitulkintaisuuden, voi vaikka kysellä aiotusta merkityksestä.

Ymmärsit myös tuon ajan säästämisen liian suppeasti ja jostakin omasta lähtökohdastasi, jota minulla taas ei ole. Minä tarkoitan sitä yleisimmällä mahdollisella tavalla. Jos 40 vuoden treenin jälkeen yhdellä metodilla oppinut on saanut syvällisemmän ymmärryksen vaikka elämästä itsestään kuin toisella tavalla treenannut, hän on tuhlannut aikaa vähemmän, suhteessa omiin tavoitteisiinsa. Itämaalaismystifioinneissa unohtuu helposti, että ensinnäkin he käyttävät aikaa ja toisekseen se ajankäyttö kehittää asioita. Ei ole niin että siellä eleltäisiin ajattomuudessaja että jokin elämänfilosofia tai muu syvälliseksi koettu muka olisi tyhjää. Jos sitä opitaan tietyllä tapaa, niin sitten harjoitellaan niin ja paras on tehdä tämä tuhlaamatta aikaa.

Tuo mielikuvapointti on ollut korkeintaan sisäänleivottuna tässä keskustelussa mukana ja on aika vaikea laittaa mihinkään noista otsikon kategorioista. Mahdollisesti yksi syy lisää heittää oppijoita erittelevä kolmijako suoraan roskiin. (Ja siis toistan, että tieteellinen konsensus tuntuu olevan että kyseinen oppijoiden kolmijakomalli on täyttä passkaa, eli siinä mielessä maallikkotodisteluillani ei ole mitään väliä.)

Mutta itse ainakin olen vienyt omaa osaamistani eteenpäin mielikuvaharjoittelulla. Jokainen joka oppii rytmittämään tekniikkaa, on poikkeuksetta jonkinlainen jammaileva kehomuusikko. Itse näen heidän projekteistaan korkeintaan kuinka työstävät jotakin asiaa pienemmissä muodoissa fiilistellen. Arvaan sitten tämän jälkeen tällaisen fiilistelijän nähdessä, että heillä jyllää jollakin tavalla vastaava skaala

"ajatus-himmailu-tekeminen-variaatiot&testit"

-tasoilla kuin itsellänikin, siinä missä tumpelot odottavat tuloksia toistamalla tavoitetekniikkaa ilman mitään pureskelua. Ei siinä, riittävän kovalla koululla se saattaa tuottaa peräti hemmetinmoisia tuloksia sekin.

Pidän myös tuosta ajatuksesta jossa oppiminen on itselle opettamista. Itse asiassa se on fiksuinta mitä olen lukenut vähään aikaan. Ja siitä päästään siihen, kuinka monipuolista oppiminen voi olla. Muille opettamista on iät ajat käytetty tietoisena opetustapana. Samoin itselle opettamista, esim jäsentelyjen kautta. Mutta tuo muotoilu itselle opettamisesta on aika piristävä muotoilu syvemmästä periaatteesta, eli kiitokset siitä. Ja sitähän meistä monet on kamppailulajeissa tehneet koko ajan, ei siinä mitään. Siksi sen sanominen kolahteleekin.

Täytyy sanoa myös että en käyttäisi tuota, ellei kokonaisuudessa olisi jo tuttuja elementtejä. On alkeellinen virhe opettajalle/vetäjälle/valmentajalle pumpata treenisessio liian täyteen kaikin puolin erillisiä harjoitteita. Tuossa miitissä rajoituin itse pelkästään molempien oikeiden käsien ns ulkopuolisiin tekniikoihin ja oli paljon tuttua perusharjoitteista kun lätkäisin vaikeimman kehiin.

Ylipäätään pitää suunnitella treenit sitä silmällä pitäen, että jengi pääsee takomaan. Opetusmetodit tähän pääsemiseen ovat lopulta sivuseikka. Opetukselliset mestarit aikaansaavat onnistumisen kokemuksia niin että harjoittelija ihmettelee miksi tämä toimii nyt niin hyvin. Oma opettajani ja yksi toisen Wadolinjan kovan luokan opettaja ovat tässä aivan uskomattomia tapauksia.

Jotta liittäisin tämänkin viestin aiheeseen, tämä toisen linjan opettaja teettää kuin liukuhihnalta variaatioita ja perusharjoitteita ja täten käynnistää kinesteettisen oppimisprosessin. Hän muuten sanoi tuosta Andyn sivuamasta, että kun Japanissa on ryhmäpaine niin kova (kansallinen piirre), siellä kannattaa rakentaa perusteista lähtien. Ja kun uudessa eurooppalaisessa maassaan taas individualismi on kovempaa, pitää ensin heittää jengi feilaamaan altaan syvään päätyyn, minkä jälkeen he ovat vastaanottavaisia perusteille, millä homman saa pelittämään. Opetusmaailmassa jälkimmäistä kutsutaan ongelmalähtöiseksi opettamiseksi, joskin ratkaisujen tarjoaminen on siitä hitusen pois.

Oma opettajani ei juurikaan taas kerro vastauksia, vaan kertoo mikä lopputuleman pitää olla ja kannustaa ajattelemaan. Vielä yksi kolmas opettaja taas purkaa kaiken ja sanoi viime kerralla kun olin opetuksessaan, että häntä askarruttaa tämän asian opettaminen kertoen kuinka se tehdään, koska silloin hän on ryöstänyt oppilaalta mahdollisuuden omaan oivaltamiseen.

Kaikki tuossa on validia ja opetustyylejä monia. En oikeastaan tiedä mitä muuta ajatella, paitsi että opettajuus on ennen kaikkea ajan säästämistä. Se on ainoa asia ja sanon tämän aina kun mahdollista. Sitä vain ei tiedä että kuinka se aika säästyy parhaiten ja sitä pitää jatkuvasti miettiä.

Jotkut tekevät noin ilman tietoisuutta strategiastaan. Olen itse tehnyt noin tietoisuudella siitä mitä teen. Esimerkiksi potkumiitissä halusin esitellä sen verran monimutkaisen kokonaisuuden, että kerroin että tulen ihan kohta keskeyttämään ja näyttämään tarkemmin, eli että saavat kokeilla.

Oppijoita on monenlaisia ja itsessäni on ihan ammattiopettajaksi sitä ongelmaa että oletan muiden oppivan samalla tavalla kuin itse opin tai en ainakaan koe olevani muissa strategioissa kovin hyvä. Mutta siis kampitteluissa en itse tykkää sellaisesta 2001 intti rastikoulutusprotokolla-askelkerrallaan -opetustavasta, vaan se on itselleni jäykkä ja toimimaton tapa.

Siinä mielessä tätä saa kytkettyä vahvasti aiheeseen, että kokisin näytön ja lyhyen kokeilun, jonka jälkeen oikeasti opetetaan, olevan, toki näytöllä liikkeelle laukaistavan, mutta oleellisesti kinesteettiseen opetukseen perustuvan lähestymisen. Ja siihen minä olen ennen kaikkea aina panostanut. Olen nimittäin huomannut, että jengi ei oikein jaksa kuunnella niin paljoa kuin pitäisi. Enkä voi sille itsekään mitään, mutten aina jaksa minäkään.

Eli ensin hehtaarille maisemaa tunnustelemaan ja sitten saa jopa tarkennuksista kiinni. Hyvässä opetuksessa keskeytetään tekeminen melkein aina pointtien jakamistilanteeseen. Tästä formaatista kannattaa pumpata kaikki tehot irti eikä vain tehdä tavan vuoksi.

Sohaisinko muurahaispesää todetessani että ihmisten erittelevä jako auditiivisiin, kinesteettisiin ja visuaalisiin oppijoihin on roskaa ja tämän toitottaminen haitallista? Vai mitä tuossa G12:n viestissä tapahtui?

Ikäänkuin kyseenalaistetaan tieteellinen tieto ja samassa viestissä todetaan asian olevan itsestäänselvyys ja tieteen siis näiltä osin oikeassa?

En oikein näe onko G12 nyt kanssani samaa mieltä vai eri mieltä. Enimmäkseen näyttäisi olevan samaa mieltä, mutta yleisilme viestissä taas on nähdäkseni kyseenalaistava. En hahmota inputia.

Puhuttiin muistaakseni ensimmäisessä potkumiitissäni tästä aiheesta Mjölnirin kanssa ja hän mainitsi treenirutiinin, jossa huudetaan "Valmis!" Ajatus oli treenitoimivuuden lisäksi sen oppimistapoihin liittyvän kontekstin mielessä, että harjoittelija ehdollistaa itsensä olemaan valmis auditiivisen ärsykkeen kautta ja saattaa sitten mielessäänkin todeta itselleen "Valmis!" kun sitä valmiutta tarvitaan.

Karatessa käytetään vastaavaa kumartaessa ja ns "yoi":ssa. Yoi tarkottaa juuri valmista ja karatessa sillä viitataan välillä myös jonkinnäköiseen rutinoituun melko neutraaliin lähtöasentoon josta aloitetaan ja joka ei välttämättä ole kamppailuasento. KFM puhui aikoinaan kiinalaistyyppisen alkutervehdyksen samasta funktiosta.

Parasta potkussa, kun huomaa asioiden olevan universaaleja. Ja sikäli tosin vähän aiheen vierestä ja jopa edelläkin kirjoittamani, että nämä ovat ehdollistumisharjoitteita, jotka tehdään joko auditiivisesti tai kinesteettisesti, aktivoiden tätä kautta valmistautumista. Rutiineista voisi puhua enemmänkin, jopa siihen saakka, miten treenilaukku pakataan tai laitetaan tyttöystävän pikkuhousut jalkaan ennen fudismatsia.



Sanottakoon vielä, että jatkoin keskustelua mimmini kanssa ja hän totesi vanhan kolmijaon ongelmaksi sen, että esimerkiksi kinesteettisessä tekemisessä saattaa hyvinkin aktivoida visuaalista ja auditiivista oppimista, jolloin erotteleva kolmijako pettää jo heti alkuun. Ketjussa esitetty ajatus tekemisaivoalueiden aktivoitumisesta katsellessa tai kuullessa romuttaa tämän myös niistä suunnista, mikäli ajatellaan tekemisaivoalueiden aktivoitumisen olevan tekemistä. Minä ja Kari ollaan ainakin täällä puhuttu hikoilusta lukiessa karatekirjoja. Kari varsinkin kirjoista, joiden sanoi antavan syvemmän mielikuvan, mutta ainakin minä olen puhunut myös samasta efektistä videoissa.

Piti konsultoida psykologityttöystävääni, jolta tulee samaa noottia kuin opetusalalla kaikilta kartalla olevilta. Ennen vanhaanhan puhuttiin visuaalisista, auditiivisista ja kinesteettisistä oppijoista, ikäänkuin leimana että mihin ryhmään kukakin kuuluu. Tätä tieteellistä tukea saamatonta mutua ei siis usko enää kukaan kellä on väliä, mutta kuulemma vieläkin joissain opinnonohjausmateriaaleissa ja kai jopa opetuksen opetusmateriaaleissa näkyy tuota.

Sille sen sijaan kuulemma löytyy tieteellistä tukea, että ihminen tulee hyväksi siinä tavassa mitä hän käyttää. Eli siis jos joku esim yrittää oppia kuulemalla, hän alkaa oppia paremmin kuulemalla. Ei sinänsä mitenkään yllättävää, mutta eipä olisi sekään toisaalta ollut maallikolle, jos tuo aikansa elänyt mutumalli toimisi. Itsekin uskoin aikoinaan siihen, kun se on ehkä intissä tai ehkä jossain muualla esitetty.

Toki ajatustavassa on se hyvä puoli että se ylipäätään kartoittaa treenitapoja, kaksi passiivista ja yhden aktiivisen. Tällä on arvoa. Toisekseen sillä on arvoa, että mitä enemmän aisteja ottaa käyttöön, sitä enemmän muistijälkiä jää ja tällaisen keinomonipuolisuuden puolesta puhutaan paljon.

Kyselin vielä, että onko tuota mallia sitten kritisoitu siitä, että kolmijako voisi olla puutteellinen ja mimmini mainitsi sitten melko hatusta heittäen vielä erottelun kinesteettisestä, jolla viitataan aktiiviseen tekemiseen ja tällaisena melko laajoihin liikkeisiin niinsanotusti. Vielä oma juttunsa on hienomotorinen (tactile) oppiminen. Wikipedia käyttää sitä synonyyminä kinesteettiselle, mutta niinkuin kinesteettinen aiemmin ymmärrettiin, se tarkoitti ikäänkuin työssäoppimista esim sen sijaan, että kun kirjoittaa jotakin kaunolla, jää tästä sisällöllisiä muistijälkiä.

Tässä artikkeli kinesteettisestä oppimisesta, jota ainoastaan silmäilin. Siellä debunkataan myös tuo oppijakategoria-ajattelu.

https://en.m.wikipedia.org/wiki/Kinesthetic_learning



Mutta siis kaikkea maksimoimalla tosiaankin saadaan hyviä tuloksia. Muistan kuinka opettajani ensimmäinen kohtaaminen toimi, kun hän rytmitti opetuksen hyvin, näytti esimerkkiä niin kokonaisuuksista kuin purkaen ja päästiin tekemään. Kun sitten tehtiin ja esim tultiin tiettyyn kohtaan, hän komentaa liikkeen ja huusi kovaan ääneen aiemmin selittämänsä opetuksen (esim "Fist up first!"), joka kuvailee torjunnan dynamiikkaa niin ettei tule ns tuulilasinpyyhkijää, eli heikkoa torjuntaa. Pointti kuitenkin se, että sen jälkeen kun tulin samaan käännökseen harjoitellessani, kuulin hänen käskynsä päässäni jonkinaikaa, kunnes kyseinen oppi automatisoitui. Kaikkea vain mukaan! More is more!