Ilellä on tuossa oma pointtinsa, että pitkäaikainen jännitys ja nopeammat tilanteet ovat erilaisia. Uskon myös että se, miten ne eroavat ja mikä on kenellekin pahin, on erittäin yksilöllistä.

Mutta uskon myös että vastaus provokatiivisretoriseen kysymykseen on, että pitkäaikaisen jännityksen käsittely varmaan antaa todella paljon myös lyhyempiin juttuihin, eli en usko täydelliseen eroon, mitä tuossa ilmeisesti haettiin?

Ehkäpä jonkinlaisena analogiana peruskunto ja muut kunnot.

Se on kyllä yksi juttu että jokin "tositilanteen jännittäminen" tarkoittaa jo itsessään melko laajaa kirjoa lähes täysin erilaisia asioita, riippuen mistä tositilanteesta ja ihmisistä puhutaan.

Olisiko niin, että tabitha voisi nyt ehkä eniten hyötyä Jopon mainitsemasta itsesuggestiotaidosta, mutta kuitenkin niin ettei vie liiallisuuksiin? Kysyisin, kuinka Jopo onnistuit siinä itsesuggestiossa? Oliko se siis tuo fyysisen aspektin laittaminen mittasuhteisiin, pohdinta voitosta ja tappiosta, suorituksen itsearvioinnin irrottaminen tuomareiden arvosteluista ja Suomi-reggae?

Tuo Suomi-reggae on muuten hyvä pointti. Vartaloa kivasti liikuttelevaa rentoa musiikkia... Itse tykkäsin jonkin verran ennen fudispelejä tavallisen hyvästä miedohkosta rokista, koska pakottaa rytmiinsä ja tuntuu kuitenkin hyvältä. Oikeastaan se vahvisti itselläni jännitystä, mutta teki siitä parempilaatuista. Musiikissa on se hyvä puoli että kun on rytmi, se biisi ei mene yhtään sen nopeammin tai hitaammin kuin mitä se menee ja tämä rajoittaa kuuntelijan mielialojen häsläilyjä. Kuvakielenä jännitys kasvaa muissa ulottuvuuksissa, mutta pysyy myös sopivasti aisoissa koska musiikki kieltää sen osan kehityskulusta jossa liikaa takerrutaan johonkin jännityksen aspektiin.

En muuten usko tykitysmetalliin tässä asiassa. Olen aina pitänyt sitä vähän niinkuin pelkureiden musiikkina. "Psyykataan" itseään. Passkanmarjat. Kuunnellaan musiikkia joka saa AJATTELEMAAN että nyt psyykataan itseään ja ajatellaan että ollaan kovaa jätkää kun näin tehdään. Paetaan jännitystä musiikkiin. Varmasti myös poikkeuksia on ja ehkäpä joidenkin psyykkaus tapahtuu pelkästään superegon kautta, mutta olen ollut näkevinäni että tätä käyttävät fudaajat alisuoriutuvat paineiden takia. Usein ns liikayrityksen takia, eli tehdään vähän vastaava päätös kuin musiikin suhteen, että NYT EI PELÄTÄ ja sitten vain dyykataan johonkin huonoon ratkaisuun. Toisaalta kyseisen musiikkivalinnan ja huonon rytmitajun välillä on yhtä vahva korrelaatio, joten ehkä kaikki vain ilmentää sitä.

Ja siis poikkeuksia on varmasti, mutta uskaltaisin sanoa että mainitsemani ilmiö on myös olemassa.

Karin mainitsemasta oli hienoa huomata, että mainitsemani jännityksen hakeminen (itse ehdotin peräti simuloimista) myös treeneissä olisi se tapa mitä kovan luokan kisaajat tekevät. Mielenkiintoinen osa tuossa oli että niilläkin oli kova kisajännitys oksennuksineen, eli ei se kai sitä poista. Ehkäpä kuitenkin sen treenin ja muun kokemuksen kautta siihen jännitykseen on ollut luontevampi suhde, mihin myös Jasse omassa tekstissään viittaa.

Enkä näköjään ole ainoa, joka on noudattanut myös positiivisuuden filosofiaa, eli tuota onnistumisajatusta. Meille muuten sanottiin tuomareina, että kannattaa mennä sen verran ajoissa paikalle että ehtii heittää läpyskää kenttämestarin kanssa. Vähän viitaten tuohon mainintaan yleisöstä saatavaan energiaan ja turvaan. (Niissä junttiloissa kenttämestari edustaa tietyssä mielessä kentän paikallismeininkiä usein parhaiten.)

Vielä onnistumisesta ja jännittämisestä, mut pyydetään silloin tällöin joulujuhlanäytöksiin oppilaiden toimesta mukaan ja muutenkin tykkään mennä isojen yleisöjen eteen. Viime jouluna ei varsinaisesti pyydetty, mutta jonkun piti esiintyä ilman paitaa ja tämä esiintyjä pidettiin loppuun asti yllätyksenä. Ei ollut vuorosanoja ollenkaan vaan pari helppoa fyysistä liikettä jotka piti ajoittaa järkevästi, joten koko harjoitteluni oli salaisuuden takia pään sisällä tapahtuvaa. Menin katselemaan harjoituksia ja jännitin siellä yleisössä pyörittäen tapahtumakulkua läpi. Kerran taas oli vuorosanoja ja kepin heiluttelua, niin kävelin ympyrää (joskus suositeltavaa, kun lienee meditatiivista), heiluttelin keppiä, tuijotin välillä maahan, välillä ylös ja käytin vuorosanoja läpi eri äänenpainoilla. Testailin kuinka hitaasti pystyy sanomaan niin että se vielä kuulostaa normaalilta. Jne. Yhdessä laatimassani räpissä ja toisessa sanottamassani biisissä, jotka myös piti esittää isolle yleisölle, käytin kipukohtia läpi puhumalla, nopeasti, hitaasti ja kaikin tavoin sekä laitoin osaksi kokonaisuutta. Jatkuvaa setin rullailua ja testailua, jotta suoritus on tuttu ja taipuvainenkin. Tuollaisessa ja paljossa muussakin monet harjoittelevat aivan liikaa ns "laiskan kenraaliharjoituksen periaatteella", eli pyörittävät liian isoja kokonaisuuksia. Esim karatessa kokonaisia katoja tai paritekniikoita joka kerta kun näitä treenataan. Varmaan vastaava vaara myös BJJ:ssa.

Tämä kaikki on tullut itselleni fudiksesta ja karatesta. Tiedän, että jos osaa leveästi ja monipuolisesti jonkun suoritteen ja sitä on harjoitellut myös hieman paineistaen, siitä tulee kunnon paineen alla selkeä ja tehokas. Jos taas treenissä laiminlyö monipuolisuuden ja paineistamisen, treenitilanteessa selkeästi ja tehokkaasti toimiva suorite hajoaa tositilanteessa käsiin ja siitä tulee epäröivä ja tärisevin käsin testaileva. On valintakysymys, että missä haluaa analysoida ja missä suorittaa, noin karkeasti sanottuna. Se on kuitenkin realiteetti, että variaatioita kokeillaan jossain. Joko hallitusti omasta tahdosta tai sitten epäonnistumisesta tulee "variaatio". Kun liika tietoisuus katoaa jännityksen takia, täytyy ne ratkaisut jo olla suorittajassa olemassa, koska niitä ei konstruoida enää siinä tilanteessa kun ei ole millä konstruoida, mutta polttoainetta jonkin olemassaolevan toteutukseen sitäkin enemmän.

Mulla toimi tuohon simulaatioon se, että "helppohan se on tässä tehdä kun on turvallista, mutta entäs sitten kun..." ja hemmetinmoista kuvittelua päälle. Mulla se peliareenan kuvittelu nostaa kyllä jännitystiloja.

Uskon että tuo go:n opetus on siirrettävissä lähes sellaisenaan kamppailulajeihin. Itsensä ruoskimista on kahdenlaista, joista toinen on hyvää ja toinen epäonnistumisen treenaamista. Pitää myös muistaa nähdä itsensä vähän päällikkönä kun treenaa. Ei ylimalkaisesti, mutta hyvällä flowlla ja miedolla jännityksellä... ja sopivan päällikkönä. Edessään pitää nähdä onnistuminen myös harjoitellessaan ja suorituksen jälkeen kuvitella sellaisia asioita kuin kuinka yleisö hullaantuu kun tää yksi vain painelee läpi tms. Silloin siihen onnistumiseen uskaltaa tarttua myös pelissä tai vastaavassa ja pystyy vielä säilyttämään toimintakuntonsa pienten onnistumisten jälkeenkin jatkotilanteissa.

Kun luupää mainitsi mulkut valmentajat, niiden toimivuuden juju on ainakin itselleni ollut siinä että löytää sen voittajan joka jumalauta näyttää sille valmentajalle. Eli viittaan siis tässä nyt niihin kahdenlaiseen ruoskintaan. Aina pitää olla myös se optimistinen voittaja.

Ehkä parhaat treenit ikinä oli kun sensei haukkui pystyyn ihan kaikessa ja jatkoin vain yrittämistä parhaani mukaan ja etsin tapoja onnistua, vain kuullakseni ettei nyt ihan noin vaan näin. Koko ajan ja kaikesta melko tökkienkin. Witutti treenien jälkeen koko loppuillan, mutta kun heräsin, oli paras olo pitkään aikaan ja aloin treenaamaan ja laittamaan hommaa toimimaan. Jokin maali näkyi kirkkaampana edessäni ja oli uskoa siihen että kyllä tämä jumalauta laitetaan toimimaan.

Ääriesimerkki tuosta voittoajattelusta on, kun sitä on käytetty ihan valmennusmenetelmänä että tuuletetaan palkintopallilla. Voi kuulostaa läpältä jollekin, mutta itse ainakin ymmärrän sellaisen harjoittelun täysin. Itse tyydyin hullaantuvaan yleisöön, mutta jos harrastuksessani olisi ollut jokin hemmetinmoista henkistä kanttia vaativa turnaus, joka olisi ollut tärkeä (ja laji olisi ollut yksilölaji) olisin varmasti treenannut myös koko turnauksessa onnistumista henkisesti.



Tuo mainitsemasi fyysinen kunto on kyllä yksi todella tärkeä tekijä tässä. Asioissa on paljon helpompi onnistua ja itsevarmuutta on helpompi kokea jos kroppa tukee tätä onnistumista. Jos se realiteetti on jotenkin korjaamattomalla tavalla heikolla tolalla, pitää sitten etsiä tapoja säästellä niin että pääsee tekemään niitä juttuja niin että on kuitenkin riittävästi paukkuja jäljellä. Itse en tuosta syystä koskaan sekoittanut onnistumisharjoittelua ja rankkaa harjoittelua. Ne yhdistyneet kokemukset otin säkällä treeneissä ja jopa peleissä. Varmaan hyvä valmentaja treenauttaisi tätäkin seikkaa järkevästi.

EDIT: Niin, ja jos jokin oli rankkaa, ajattelin siitäkin että ei ole liian rankkaa minulle. Vähän hengitän enemmän, mutta ei ole mitenkään rankkaa vaan wittu mä olen toimintakykyinen!

Kamppailulajeissa on vähän eroa suhteessa fudikseen juuri sen takia, että se jännitys on enemmän kytköksissä siihen että tulee sattumaan. Vaikka kyllä se minulla jännitti aikoinaan fudiksessa sekin, koska laji on aika kolhuisaa.

Legendaarinen valmentaja Bobby Charlton kuitenkin kirjoitti erikoistekniikoista (maalintekoon) että jos ei asiaa harjoittele riittävästi siellä tutulla ja turvallisella kotitreenikentällä, niin miten ikinä voi kuvitella että saa asian toimimaan jännittävässä pelissä stadionilla täynnä ihmisiä?

Olin niin nuori lukiessani tuon, että teki suuren vaikutuksen ja pikkuhiljaa aloin itse pääsemään kuorestani. Loppufudisajan oma harjoitteluni perustuikin riittävään perusperustekniikkaan ja tärkeiden asioiden toistamiselle myös paineistetusti. Paineistuksena toimi se, että jännitys keksittiin ihan itse, eli eläytymistä hommaan. Nyt kun kirjoitan tätä ja yritän päästä niihin muistoihini, mua alkoi jännittämään.

Ja jokainen kerta kun pääsee jännitystä vastaan tekemään suorituksia kannattaa ottaa oppimistilanteena. Pieni jännitys kannattaa ottaa myös sitä vastaan jolle treeneissä pärjää hyvin.



Eli lyhyesti yksi resepti: Huomio niihin tekniikoihin jotka haluaa saada toimimaan ja niitä sitten treenaa hyviksi ja kun sujuu, alkaa paineistamaan. Ja käyttää läpi koko skaalaa.


(Yksi taitoihinsa nähden parhaista maalintekijöistä joita olen nähnyt treenasi maalintekoa pienestä pitäen niin, että harjoittelussa näkyi mielikuvaharjoittelun elementti ja jonkinnäköisen stadionin kuvittelu mukana. Treenatessa pitää jännittää vähän.)