Joo.

Voi olla kuitenkin hyvä pohtia mitä "testaamisen" kautta verifiointi konkreettisesti tässä tapauksessa todentaisi? - Koska testaaminen on aina sidottu kontekstiin. Oma - mahdollisesti väärä - käsitykseni on, että Yi Quan ei ole filosofiselta perimältään niinkään "kamppailu-" vaan selviytymislaji. Ne ovat kaksi eri asiaa. Vertauksellisesti practical ammuntakaan ei simuloi sotatilannetta, vaikkakin toki paremmin kuin vaikkapa siluettiammunta (poikkeuksena tarkka-ampujan tehtävä, eli konsteksti oleellisesti rajaa ja määrittää testaamisen ja sen mahdollisten toteuttamisen tapojen tarkoituksenmukaisuutta).

Selkokielellä:
Matsaaminen ei mielestäni sovellu Yi Quanin kaltaisen lajin testaamiseen. - Marssiminen väärissä väreissä fu*c you asenteella ja sitä kuvastavalla proaktiivisella kielenkäytöllä toisia värejä kantavan pärräkerhon omassa, todistajiilta suljetussa, klubissa tapahtuvaan illanviettoon kenties paremmin.

Mutta tämä nyt on vain tällainen ei-lajia treenaavan sivustakatsojan ääneen lausuttu ajatelma. Eli kuten sanoit, hajanaisia ovat näkemykset. Ja kenties hyvä niin - se antaa jokaiselle mahdollisuuden toteuttaa itseä omaksi näkemällään tavalla. Jos jotakin kamppailulajien historia on opettanut, niin sen, että hajautuminen ja haarautuminen on vakio ja yhteneväisyys ja laaja-alainen yksimielisyys korkeintaan yhden opettajauran kestävä poikkeusilmiö. Paitsi tietenkin Japaniassa. Koska kulttuuri.

Hyviä pohdintoja Jonkid
Out.

Jonkid kirjoitti: Lajilla on kolme yksinkertaista tavoitetta; 1. Terveys 2. Kamppailu ja 3. Oppimisen ja kehittymisen myötä syntyvä ilo/ itsetietoisuuden kehittyminen.

Mun valituksen kohteena on se, että harjoittelijoita ei tunnu löytyvän tuonne sovelluspuolelle, varsinkaan silloin kun kontakti kovenee tai suojat vähenee. Mielellään kyllä seistään ja tehdään muita kehonkäyttöharjoitteita, mutta opittua ei ikinä uskalleta viedä käytäntöön, itseä ei uskalleta pistää likoon. Ja mitä useampi uusi treenari on varustettu tällä mentaliteetilla, sitä varmemmin Yiquanin kamppailullisuus kuolee pois. Joskus sadan vuoden päästä voidaan kysyä, että kannattaako Yiquanin olla kamppailuaiheisella Potkun keskustelupaslstalla, kun se on oikeasti vain chikungia, puistojumppaa tms.

Ymmärrän itserakennetun tuskan mutta en tarjoa sille lisärakennuspalikoita. - Yritän sen sijaan tarjota toista tulokulmaa: Yi Quan treenimenetelmän hitauden johdosta on luontevaa ajatella, että siinä vaiheessa kun harjoittelija alkaa olla ns. toimintakykyinen yksilö, on hän jo sillä tavalla kokenut (lue iältään aidosti aikuinen), että terveyden ylläpitäminen on tärkeysjärjestyksessä ykkösenä. Siinä alkaa sitten harkiten punnita, että mitkä ovat riskien ja mahdollisten harjoittelussa "itsen likoon laittamisesta" saavutettavien etujen väliset suhteet, ja tehtyä sitten valintoja siltä pohjalta.

Tätä ei nyt pidä tulkita niin etten näe esimerkiksi sparraamisesta ja matsaamisesta joiden nähdään pitkälti olevan sitä "itsen likoon laittamista" olevan hyötyjä. - Totta kai niistä on hyötyä, mutta on eri asia että missä konteksissa. Tässä tullaan nyt siihen lupaamaani toiseen näkökulmaan:

Otan vertaukseksi toisen mielestäni kamppailuun alunperin lukemani perusteella Yi Quan´n omaisesti suhtautuvan lajin - Kalin. Kaliahan on nykyään monenlaista - on keppijumppakalia, kilpailukalia ja jos kaikenlaista. Ja sitten on niitä marginaalissa olevia ja vähän erillä tavoin orientoituneita, jotka ovat sitä mieltä, että "itsen likoon laittaminen" harjoittelussa "sparraamisen/testaamisen" mielessä ei ole tarkoituksenmukaista. Tässä sellaisesta näkemyksestä hyvä artikkeli:

http://www.villabrillelargusakali.com/b ... an-of-kali" onclick="window.open(this.href);return false;

Asiaan liittyvä osuus alkaa noin keskivaiheilta otsikon You mentioned that Grandmaster Villabrille never had a sparring partner and neither did you. How can you develop fighting skills without any sparring? alta.

Sivullisena kommentoin viitaten edellä olleeseen Jonkidin viestiin, että on mielestäni järkevää esiintuoda lajille tyypillisiä harjotteita mediassa jos tarkoituksena on näkyvyyden kautta antaa mahdollisille kiinnostuneille oikean suuntainen käsitys lajille ominaisesta tavasta treenata. - Jos tavat eivät nappaa suurta yleisöä, mitä sitten? Maailma on pullollaan muita vaihtoehtoja suurelle yleisölle.

Epäkaupallisesti orientoituneen harjoittelun ei tarvitse olla kannattavaa eikä harjoittelijamäärältään laaja-alaista. Mielestäni terve tapa suhtautua näihin "epäkaupallisiin marginaalilajeihin" olisi suhtautua niihin kuten vaikkapa yksityisajalla tehtävään virkistyskalastukseen: jos hommasta aidosti tykkää on se yksinkin kivaa ja pienessä porukassa jopa mukavampaa. Epävirallinen ja positiivisessa mielessä kotikutoinen kuvio tuo harjoitteluun vapausasteita joita ei organisoidummassa toiminnassa ole.

Onko vapaa-ajan kalastamisella imago-ongelma? Jos, mitä sitten.