Senhän takia muodot/liikesarjat ovat muuttuneet ajan ja sukupolvien myötä kun tekniikat ovat muotoutuneet tekijänsä näköisiksi. Välillä ollaan haluttu kunnioittaa edellisiä sukupolvia ja jätetty aiemmat muodot rauhaan ja tehty mielummin uusi muoto. Tämä on toki sitten aiheuttanut hämmennystä seuraavissa sukupolvissa kun muotoja alkaa olemaan iso kokoelma..

Jonkid kirjoitti: Mutta eikö juuri tekniikan opettaminen ole sitä kiveen hakkaamista? Kuka määrittää, mikä tekniikka on oikea, mikä väärä, miten paljon ja mitä tulisi harjoitella? Muodostatko todella oman tiesi opiskelemalla tekniikkaa, jonka joku toinen sinulle sanelee? Luulen, että juuri tuollaisista syistä Wangin metodit eivät sisältäneet varsinaista tekniikkaharjoittelua. Wang pyrki löytämään kamppailutaidon "essence":n (kehon/mielen liike syntyprosesseineen), eikä niinkään keskittynyt yksittäisiin sovelluksiin. Kaikki Wangin kanssa treenanneet tekivät ZZ:tä, shiliä, falia jne. ja ne ovatkin Yiquanissa säilyneet nykypäivään saakka. Tekniikkaharjoittelu ei puolestaan ole, koska se on Yiquanin tavoitteiden kannalta toisarvoista (kuten loppupeleissä myös itse kamppailutaito). Ja sehän sitä omaa ajattelua juuri kehittääkin, kun pitäisi kamppailla mutta kukaan ei varsinaisesti opeta, että miten; vastuu selvittämisestä jää jokaiselle yksilölle itselleen. Siksi myös lopputulokset eroavat toisistaan.

Spekulointiahan tää kaikki on, mutta ihan ajattelun arvoista. En missään nimessä väitä, että oma näkemykseni olisi millään tavoin oikea. Se on vaan rakentunut treenailun ja lähdemateriaaliin perehtymisen ohessa.

Eihän se välttämättä tarvitse olla kiveen hakkaamista jos opiskellaan tekniikoita. Yleensä niitä presentoidaan useita, paljon enemmän kuin mitä tullaan käyttämään, siitä sitten poimiutuu sopivia asioita harjoittelijalle kokemuksen kautta. Ei tekniikkaharjoittelu ole mitään pikkusormien asennon korjaamista, se on tyyliin "läps läps tumps tumps, jahas tälläinen tilanne, kokeileppas tuollasta. Läps tumps läps tumps". Tekniikka on tapa kokeilla ja kokea asioita käytännössä, tekniikka ei tarkoita että juuri sitä tullaan käyttämään sillä tavoin. Se on tapa päästä harjoittamaan asioita esimerkin kautta. Harjoittelija ehkä pomii jonkun pienen osan jotain tekniikkaa, joku tapa askeltaa tai ottaa kontaktin tms. Tai välillä joku tekniikka vain alkaa toimimaan joten siitä tulee tekniika jota harjoittelija käyttää, mutta aina siinä tulee olemaan se oma leima. Nämä ovat hyvin orgaanisia asioita. Loppupeleissä harjoittelija itse on aina se joka määrittelee mikä toimii ja mikä on oikein, mutta ennen sitä tarvitaan ohjausta oli se sitten tekniikkaa tai tekniikatonta. Joka tapauksessa tekniikkaharjoittelu on vain yksi osa sitä oman tiensä hakemista, kuten Oskariki jo selitteli.

Se että Yiquanissa on kulkeutunut niin vahvasti idea tekniikattomasta tavasta treenata kamppailua kertoo minulle lähinnä sen että sitä on tehnyt korkeatasoiset kamppailijat. Myös se että ollaan mietitty niitä kamppailun jälkeisiä asioita.

sinappi kirjoitti:

KungFuMiäs kirjoitti: Perinteisistä kiinalaisista lajeista ja niiden menetelmistä puhuttaessa täytyy ottaa huomioon tietyt kultturellit kamppailulliset ideaalit joita pidetään arvossa ja joihin pyritään. Nämä ideaalit ovat koodattu harjoitteluun ja menetelmiin, ovat tavallaan sanattomasti esillä. Vähä niikuin itsestäänselvyyksiä, "totta kai tähän pyritään". Ne ovat tietynlainen korkeatasoinen taito jolla vastustaja pystytään voittamaan mahdollisimman vaivattomasti. Sellainen taito että ei kamppailla millään hallitsemattomalla eläinraivolla, enemmän ehkä "herrasmiesmäisesti" (kiinalaisittain, ei pidä sekoittaa meidän käsitykseen sanasta). Idea on varmaankin kehittynyt pitkän ajan saatossa Kiinalaisessa soturikultuurissa, ennenkuin sitten alkoi alamäki näiden asioiden rappeutuessa.

Eikö missä tahansa kamppailutaidossa vastustaja pyritä voittamaan mahdollisimman vaivattomasti? Miten tämä kiinalaiseen soturikulttuuriin kuuluva idea korkeatasoisen taidon kautta saavutetusta mahdollisimman helposta voittamisesta eroaa samasta ideasta esimerkiksi kreikkalais-roomalaisessa painissa?

Kysyn siksi, että minusta tuo kuulostaa itsestäänselvyydeltä, joka ei ole mitenkään rajoittunut kiinalaiseen kulttuuriin.

Toki. En verrannut tuossa ylläolevassa tekstissäni Kiinalaisia tyylejä muihin tyyleihin. Se oli vain toteamus asioista joita ollaan pähkäilty pitkään Kiinalaisissa piireissä ja tausta niille asioille jotka siitä ovat kehittyneet. Tässäkin jutussa ollaan varmasti päädytty erilaisiin tuloksiin eri mielten eri ympäristöissä pähkäillessä asiaa.

KungFuMiäs kirjoitti: Vanha Kiinalainen tapa on että mestarit eivät näyttäneet oppilailleen omaa harjoitteluaan tai puhuneet siitä, koska se olisi sekoittanut heidän tekemistä turhaan.

Oliko tämä tapa siis yleisesti käytössä koko valtakunnassa ja useiden tyylien keskuudessa? Entä minä ajanjaksona kyseinen tapa on olut käytössä?

Tämä on tapa joka polveutunut suht hiljattaisesta ajasta. Oman opettajani opettajat olivat tämän mallin seuraajia sekä heidän opettajansa, luultavasti myös heidän opettajat. Oma opettajani on hieman löysempi tämän asian suhteen (kuten monen muunkin kultturellin asian), mutta hän on poikkeus monella muullakin tavalla. Olen tätä kuullut hieman eri puolilta Kiinaa, joten se ei ole ainoastaan rajoittunut Peking ja pohjoisalueille (mistä opettajani on oppinsa saanut). Myös etelässä ja keskikiinassa on monessa linjassa ollut tämä aika itsestäänselvyys. Sehän on myös vanha tapa että perimyslinjoista ei puhuta ja se on epäkohteliasta kysyä opettajaltaan perimyslinjaa. Se on aika uusi ilmiö että fiilistellään noita perimyslinjoja.
Mutta tietenkin taas kun puhutaan niin isosta maasta kuin Kiina niin totta kai sinne mahtuu vaikka minkälaista hiihtäjää ja tapaa. Miksi kysyt?

Ristiriitaisuudet juuri antavat seuraajille potentiaalin kehittää omaa ajatteluaan, ne jotka homman tajuavat voivat päästä pitkälle. He jotka valitsevat jonkun tietyn linjan ja seuraavat sitä ovat tuomittuja siihen tiettyyn polkuun joka luultavasti vie heitä vain tiettyyn pisteseen, koska se on toisen ulkoisesti luoma polku.

Monet muutkin ainutlaatuiset mestarit historiassa opettivat eri asioita eri seuraajille, koska heillä oli eri tarpeita. Vanha Kiinalainen tapa on että mestarit eivät näyttäneet oppilailleen omaa harjoitteluaan tai puhuneet siitä, koska se olisi sekoittanut heidän tekemistä turhaan. Se meinaa sitä että se mitä he opettivat ja kertoivat oli juuri siihen tilanteseen juuri sille tyypille sopivaa asiaa, ei mikään kiveen hakattu gospeli. Sellaiset opettajat jotka ainoastaan latelevat pöytään asiaa jostain "systeemistä" vievät vain eteenpäin sitä systeemiä, joka on tietenkin omalla tapaa arvokas asia kultturellisti mutta ei luo korkeatasoisia kamppailijoita joiden täytyy luoda oma taito. Tämähän on tietenkin luonut paljon hämmennystä nykyään kun ollaan tottuneita selviin linjoihin miten asiat on.

Siksi uskon että he joille Wang puhui tästä tekniikkamattomuudesta omasivat jo tekniikoita joilla kamppailla, heidän piti saada jotain uutta pakkaan. Toiset sitten tarvitsivat vähä perustason kamppailuohjausta ennenkuin sitä syvempää tavaraa ladattiin pakkaan

Perinteisistä kiinalaisista lajeista ja niiden menetelmistä puhuttaessa täytyy ottaa huomioon tietyt kultturellit kamppailulliset ideaalit joita pidetään arvossa ja joihin pyritään. Nämä ideaalit ovat koodattu harjoitteluun ja menetelmiin, ovat tavallaan sanattomasti esillä. Vähä niikuin itsestäänselvyyksiä, "totta kai tähän pyritään". Ne ovat tietynlainen korkeatasoinen taito jolla vastustaja pystytään voittamaan mahdollisimman vaivattomasti. Sellainen taito että ei kamppailla millään hallitsemattomalla eläinraivolla, enemmän ehkä "herrasmiesmäisesti" (kiinalaisittain, ei pidä sekoittaa meidän käsitykseen sanasta). Idea on varmaankin kehittynyt pitkän ajan saatossa Kiinalaisessa soturikultuurissa, ennenkuin sitten alkoi alamäki näiden asioiden rappeutuessa.

Tämä tulee hyvin esille esim. ming jin, an jin, hua jin ajattelussa. Pyritään sellaiseen kamppailulliseen tasoon että nujerretaan jengiä ilman suurempia ulkoisia ponnisteluja. Tämä ideaalihan on poikinut meidän modernissa ajassa paljon väärinkäsityksiä, kuten kaikenlaiset ilman kosketusta tapahtuvat lentelyt ym. Uskon että myös Wang eli tämän kamppailuideaalin kanssa. Tämän kamppailuideaalin saavuttamiseen ollaan ajan saatossa luotu järjestelmä johon kuuluu tekninen harjoittelu, koska se antaa tehokkaampia teknisiä ratkaisuja kamppailullisiin ongelmiin kuin vaiston varassa toimiminen. Se miten täydellisesti nämä ratkaisut kulkeutuvat sinne tappeluun on sitten oma keskustelunsa. Mutta siihen liittyy juuri tämä Kiinalainen kamppailuideaali jossa pelko, vaistojen varassa toimiminen ja adrenaliini rush on tietyllä tapaa valjastettu, joka johtaa tehokkaaseen ja ergonomiseen toimintaan äärimmäisen paineen alla. Tähän on varmaaankin päästy tappelemalla paljon, kokemalla sitä painetta jatkuvasti ja tottumalla siihen. En usko että kukaan voi koskaan täydellisesti sitä saavuttaa, mutta kyse onkin ideaalista. En usko että Wang olisi hylännyt täysin tätä ajattelutapaa, hän vain löysi omanlaisen tiensä siihen

Taijin harjoittaja kirjoitti:

Jonkid kirjoitti: 2) Taitoja vertailtiin tavallisten kansalaisten ja työläisten kesken millon missäkin kujalla tai rakennuksen katolla, puku tai kollarit jalassa - ei huippuunsa viritettyjen urheilijoiden välillä häkissä kalsarivarustuksessa. Osa Yiquanisteista hankkiutui tahallisesti katutappeluihin, joissa meininki oli todennäköisesti kaukana urheilusta. Se pärjäsi, kuka oli röyhkein, voimakkain ja nopein.

3) Useat Yiquanistit olivat jo entuudestaan "kovan luokan" kamppailijoita, varustettuna useiden (kymmenien) vuosien kokemuksella muista kamppailulajeista alkaessaan harjoittelemaan Wangin kanssa.

Minä luulen, että sinä vähän romantisoit tuota elämää nyt. Kiina oli silloin hyvin köyhä maa. Köyhät ihmiset eivät tappele huvikseen - he yrittävät pysyä hengissä. Köyhät harjoittelevat itsepuolustusta pysyäkseen hengissä - yhtä hyvin Okinawan karatekehittäjät tai maataloustyökaluista aseiksi-ihmiset kuin Afganistanin nyrkkeilijät ja karatekat. Ja köyhät haluavat kehittyä mestareiksi, koska silloin voi saada oppilaita ja elatuksen. Yiquan on voinut kehittyä "iske ja juokse pakoon"-lajiksi juuri niissä olosuhteissa.

Oikeastaan tämä Taijin Harjoittajan maalaama kuva on melko romanttinen. Eihän köyhillä ihmisillä jotka yrittävät pysyä hengissä ole aikaa mihinkään kamppailulajien harjoitteluun. Jos ravinto on kortilla niin ei sitä tuhlata mihinkään jumppaamiseen. Totuus on että kamppailulajit veti puoleensa väkivaltaan taipuvaisia ihmisiä, joilla oli aikaa harjoitella ja toteuttaa itseään. Tämä oli tietenkin vain yksi ryhmä ihmisiä kaikenlaisten ihmisten joukossa, mutta he olivat se ryhmä joka ylläpiti realismia lajeissa seuraavalle sukupolvelle. Kiina oli tosiaan hyvin erilainen paikka vielä 30 vuotta sitten, kun opettajani oli nuori aikuinen asuessaan Pekingissä. Meininki oli aggressiivista ja jos joku astui varpaille niin se hoidettiin siinä ja heti, sitä tapahtui usein. Näen tämän saman "Kiinavaihteen" joka menee päälle opettajallani kun olemme hänen kanssaan reissanneet Pekingissä, Suomessa hän on lempeä ja ymmärtäväinen, Kiinassa toisenlainen.... Maaseudulla meininki on voinut olla vieläkin kovempaa, kun hallituksen "sivistäminen" ja modernisointi ei yltänyt niihin kaukana oleviin yhteisöihin. Yiquan porukat Pekingissä olivat silloin kuuluisia tappeluhaastamista ja jos hävisivät tulivat porukalla takaisin hoitamaan homman loppuun, "iske ja juokse pakoon" enemmänkin iske ensin, juokse jos ei tippunut ja tule takaisin isommalla jengillä .

Tämä on oikeastaan hyvä puoli Kiinalaisissa lajeissa koska tälläinen villi-länsi meininki on suhteellisen tuoreessa muistissa. Eikä siitä ole edes kovin pitkä aika kun vielä käytiin haastematseja miekoilla. Muualla siitä on voinut mennä jos useita sukupolvia. Se alkuperäinen juttu on siellä vielä jotenkuten, mutta viimeisiä henkäyksiä vetämässä.

Ja edelleen koen, että vaikka Yiquania harrastaisi kunnioittaakseen perinteitä tai fiilistelläkseen menneitä, ei sitä kamppailuaspektia kannata unohtaa. Koko systeemi rakennettiin sen varaan, vaikkakin se rakennelma oli hyvin epämääräinen ja muuttui kuin kameleontti jo Wangin elinaikana.

Niin yksittäisinä harjoittelijoina voimme toki tehdä asioita tämän eteen, lajina homman kehitys on jo sinetöity aikojen muutosten virran mukana, ei auta muu kuin uida virran mukana. Siinä täytyy miettiä että mihin suuntaan oikeasti viedä sitä käytännön tasolla, kamppailu-urheilu on vaikuttanut ihan kelpo linjalta monelle ja se on toteutettavissa nykymeiningin puitteissa. Jos jotain muuta linjaa haikailee niin sitten täytyy kääriä hihat asian eteen, luultavasti vaikea tie ja joutuu vastavirtaan uimaan. Paljon vielä puhutaan siitä katutappelumeiningistä lajissa, mutta totuus on että se linja ei tule pysymään hengissä, se on jo nyt suurimmaksi osaksi regressoitunut vain puheeksi. Ehkä nyt jos joku keksii liittää jotain senshido meininkiä hommaan ja vie tekemisen siihen suuntaan , niin silloin olisi ainakin yhdenlainen virta jonka mukaan voisi hypätä, eikä tarvitsisi vastavirtaan vain uida.

Tämä kehitys/rappeutuminen on oikeastaan alkanut jo hieman ennen Yiquanin aikaa. Siitä lähtien kun ampuma-aseet saapuivat Kiinaan sekä väkivallan hiipuminen yhteiskunnassa. Yiquan oli hetkellinen yritys pyristellä tätä rappeutumista vastaan. Kiinalaisten lajien opettajat ovat kuitenkin entisaikaan olleet hyvin realismiin juurtuneita, monet näki/näkee että jos ei väkivaltatilanteita harrasta säännöllisesti niin on ihan turhaa mistään kamppailusta puhua. Näen tätä samaa ajattelumallia omassa opettajassani myös, mutta hän kuitenkin on yrittänyt antaa meille lajia sellaisena kun se on tarkoitettu käytettäväksi. Kamppailuidea häviää noin kahdessa kolmessa sukupolvessa jos sitä ei tehdä jatkuvasti. Oikeastaan se että joitakin lajeja treenataan samalla tavalla kuin kaksi sukupolvea sitten on mielestäni merkki siitä että systeemi on museoitunut ja kamppailuidea hävinnyt. Joissakin linjoissa ollaan saatu uutta puhtia modernin kamppailu-urheilun keinoin, mutta eihän tämä tosiaan ole sama asia kuin väkivaltatilanteiden säännöllinen harrastaminen. Tämä kamppailu-urheilumainen lähestymistapa on hyvin uutta ja vielä lapsenkengissä, kuten näistä videoista voi jokainen nähdä.

Pointtini on että tämä kehitys on jatkunut jo suhteellisen pitkään ja Yiquan on vain osa tätä kokonaisuuden hiipumista ja rappeutumista. Yhteiskunnan muutosta ja aikojen muuttumista. Tämä on kuin yrittäisi antaa elvytystä jo melkein fossiilistuneelle eläimelle . Voidaan yksilötasolla tehdä parhaamme, mutta näin lajitasolla homma menee omaa rataansa johon meillä ei paljoa vaikutusvaltaa ole.

Tuo Wangin ja Maon yhteys oli erittäin mielenkiintoinen jota en ollut ajatellut. Hyvin järkeenkäypä. Yiquan ja sen moderni (omalle ajalleen) terminologia ei ollut vain Wangin itsenäisesti ajattelema kehitelmä vaan myös ympäristön ja aikakauden muotoilema. Juuri kuten kaikki muukin ajan saatossa kehittyneet asiat. Hyvä pointti!

Nämä ongelmathan ovat universaaleja Kiinalaisille lajeille, tai tarkemmin sanottuna heille jotka yrittävät oikeasti kehittää jotain toimivaa, eikä tyydy siihen järjestelmäänsä sulkeutumisen tuomaan turvaan. Asioita ollaan tehty tämän eteen, mutta nyt viime vuosina kaikkialla on yrittäminen laantunut. Meillä oli hyvä meininki Suomessa vuosia sitten Tang Langin järjestämien kisojen johdosta, jossa tytöt ja pojat pääsivät mättämään melkein oikeasti toisiaan. Pitäjänmäen Shaolinin järjestämillä San Da kisoilla olisi voinut olla potentiaalia vaikka mihin jos verkostoituminen olisi ollut vahvempaa. Nämä tälläiset tapahtumat toi uudenlaista virtaa ihmisten treenaamiseen ja kohdisti sitä kamppailuun, vaikka lajimme ei varsinaisesti ole kisalajeja. Samaa ollaan tehty ympäri maailman Kiinalaislajipiireissä, esim. Mike Pattersonin Tang Shou Tao meininki Jenkeissä, Tony Yangin Baji koulun järjestämiä MMA turnauksia USAn etelässä, Black Taoistin Man Up Stand Up kisat New Yorkissa ym. ym. Mutta kaikki nämä ovat nyt pitkälti laantuneet. Asioiden järjestäminen on laantunut, onko uusi sukupolvi laiska? Puhuu enemmän kuin tekee? Meidän Baji jengi Helsingissä on suuntautunut Ruotsin puolelle kamppailukisojen perään, siellä tuntuu vielä olevan järjestämisen meininkiä kun San Da ym. kisoja on useita kertoja vuodessa.

Minulla itsellä olisi unelmana pieni saman henkinen treenijengi joka kokoontuisi 1-2 viikossa vaihtelemaan nyrkkejä kovalla kontaktilla. Kaikilla olisi samankaltaiset päämäärät, samankaltaiset universaalit kamppailuominaisuudet joita kehittävät, mahdollisesti samankaltaisia tapoja myös. Näiden treenikertojen välissä voisi kaikki sitten omilla tahoillaan treenailla ominaisuuksiaan uusien kokemusten valossa. Mutta tälläisten tyyppien kokoon saaminen on vähä kuin hakisi sitä täydellistä tyttöystävää, täytyy etsiä, deittailla ja tutkailla tarkasti ennen kuin muuttaa yhteen.

En sanoisi että ongelma on varsinaisesti lajin ymmärtämättömyydessä harrastajien parissa. Kyllähän suurin osa MMA:ta ja muita todettuja kamppailulajeja harrastavat ovat vain heittäytyneet järjestelmän vietäväksi ja luottavat siihen että taidot kasvavat sitä tekemällä ja kyllähän se toimii monelle. Ongelma on valmentajissa ja opettajissa jotka eivät osaa viedä asioita sille tasolle että kamppailutaito tulisi esiin. Hyvin harvat harjoittelijat oikeasti lähtevät analyyttisesti miettimään mitä oikeasti treenaavat, he vastaavat itse kehityksestään, mutta niille kaikille 99%:ille jotka ei mieti asioita tarkemmin täytyy olla hyvä johdattelija.

Second course Yiquanista asiaa: http://scyiquan.blogspot.fi/" onclick="window.open(this.href);return false;

MITÄ JUURI SINUN MIELESTÄSI YIQUAN ON JA MIKSI?

Minulle Yiquan on se jokin joka tulee puun takaa läpsimään naamaan että "VOIT TEHDÄ TÄMÄN ASIAN PAREMMIN", aina kun alkaa olemaan tyytyväinen johonkin juttuunsa . Minulle Yiquan on selventänyt asioita, tuonut asioita tietoisen mielen käsiteltäväksi ja avannut tietä pimeydessä. Se on se jokeri kortti joka tuo jotain ihan uutta pöydälle.

Itse olen aikoinaan myös tehnyt pitkiä seisontoja, mielestäni niillä on paikkansa pohjan rakentamisessa ja kehon valmistamiseen varsinaiseen asioiden kehittämiseen. Seisonta ei tietenkään voi olla tyhjää, mutta alussa ideat eivät ole niin vahvasti toimivia niin pystyy seisomaan pidempään. Siinä fyysiset muutokset kehittyvät ja luovat edellytykset tulevien asioiden tekemiseen. Myöhemmin kehon prosessit ja ideat voi olla paljon intensiivisempiä ja raskaampia niin myös tehokas seisonta-aika lyhenee. Nykyään teen seisontaa sen mukaan jos on jotain ideaa mitä treenata, itselleni seisonnasta on tullut "platform" jossa tehdä asioita, jollain muulla voi sopia paremmin esim. ympyräkävely, säkki, liikesarja, varjonyrkkeily ym. ym. Tietenkin ideat täytyy sitten siirtää muuhun tekemiseen, mutta seisonta on miellyttävä tapa treenata asiaa ennen sen varsinaista käyttämistä.

Minun second course treeni on melko epästrukturellia. Otan ideoita ja hääräilen niiden kanssa eri tavoilla ja harjoituksilla, välillä voi mieleen ilmaantua jokin täysin uusi tapa tehdä sitä, mutta kuitenkin aina palaten annettuihin "pääharjoituksiin". Koko ajan tutkin idean toteutumista, välillä pääsee mukaviin floweihin ja asiat vaan virtaavat, välillä täytyy vain jäädä perusharjoituksiin ja yrittää saada ideaa kehittymään niissä. Yleensä ideat jotka ovat kehittyneet sopivan pitkälle pysyvät tekemisessä kun siirryn muihin asioihin treenissä

JKOO kirjoitti:

oskar kirjoitti:

KungFuMiäs kirjoitti: ...Ymmärrän kyllä että second course on kehittynyt eteenpäin perinteisestä Yiquanista joka on kehittynyt eteenpäin Xingyistä, mutta älkää nyt dissailko isoisää sen takia että parta alkaa harmaantua hänellä .

Nostanpa esille ja kysyn että millä tavoin sc on kehittynyt eteenpäin? Perustelut?

SC Yiquan tyypit voivat varmasti vastata tarkemmin tuohon jos haluavat. Mutta kun lainaus on minun niin täytyy ainakin selittää mitä tarkoitan tuolla eteenpäin kehittymisellä. Se tarkoittaa sitä että kun eri lajien linjoissa tulee välillä esille poikkeuksellisen taitavia harjoittelijoita he muuttavat lajia itselleen sopivammaksi. He rikkovat kaavat että pääsevät paremmin käsiksi niihin periaatteisiin ja taitoihin joita sielä järjestelmän ja harjoitusten takana on. Eli silloin laji ainakin ulkoisesti muuttuu, kehittyy eteenpäin. Tämä ei välttämättä tarkoita että uusi olisi jotenkin parempi kuin vanhempi, koska kaikilla on kuitenkin se sama juttu taustalla.

Eli se oli huumoria josta ei kannata vetää mitään syvempiä johtopäätöksiä.

Ei nyt kannata mennä tämän syvemmälle tähän . Ei se minun lausahdus ollut ajattelematon, 1. siinä on totuuden siemen, 2. siinä on huumoriarvoa koska se tuntuu aina sekoittavan Yiquan ihmisten pakan. Vähä samalla tavalla kun BJJ, Basicly Just Judo . Jos oikeen syvälle mennään tuollaiseen keskusteluun niin alkaa olemaan vaikeaa sanoa että onko edes Xingyi Xingyitä. Minulle näillä luokitteluilla ei ole henkilökohtaisesti mitään merkitystä, vain Gong Fulla eli taidolla on merkitystä ja millaista Gong Futa eri metodit kehittää. Ymmärrän kyllä että second course on kehittynyt eteenpäin perinteisestä Yiquanista joka on kehittynyt eteenpäin Xingyistä, mutta älkää nyt dissailko isoisää sen takia että parta alkaa harmaantua hänellä .

Urkki kirjoitti: Olisit heti sen noin ilmaissut...
Ymmärrettävää kyllä.
On se sen verran tärkeää, porukka kuitenkin lukee foorumia aika paljon ja kun vaikkapa second coursella (tai Zhanginkaan haarassa) yi quanilla ei juurikaan ole enää yhteistä Xingyin kanssa.
Turha jättää esille mitään tulkinnan varaista.

Mutta on siinä kuitenki totuuden siemen, vaikka ei olekaan niin vakavaa. Se että Yiquanilla ei ole enää mitään yhteistä Xingyin kanssa on aika jyrkkä mielipide. Xingyi haaroja on kuitenkin monia hyvin erilaisia, minkä Xingyi/xinyi haaran kanssa verrattuna sillä ei ole mitään yhteistä? Nyt on kuitenkin kyse sisäisistä lajeista, eli muodot voidaan laittaa sivuseikoiksi.