Kari Aittomäki kirjoitti: ↑heinä 26, 2023, 04.03 Juurikin näin.
Mä olen itsekin jutuissani kovin syyllinen siihen rypistelytauhkaan, leffat on kuitenki enemmän viihdettä kuin taidemuoto tai jotain muuta jyhkeää.

Ne voivat olla mitä vain ja usein ovatkin useampia asioita kerralla. Puhdas viihde-elokuva on kyllä usein makoisa välipala, mutta joskus ihan tarvitsee kunnon kerrontaa, tarinaa ja suoranaista taidetta.

Omana outoristeymänäni katselen ajoittain 60-70 -lukujen taideviihde-elokuvia joissa on myös yhteiskunnallinen kulma ajoittain. La Decima Vittima, Rollerball, Modesty Blaise, Logan's Run, Alphaville ja lukuisat muut vastaavat menevät näihin hitusen kevyemmin katsottaviin mutta silti sisällöltään oivaltaviin pätkiin.

Noilla pitää sitä tosinälkää hetken sivussa. Kunnes on taas tarve nauttia Elokuva.

Seuraavaksi omalla tarjottimella: Perfect Blue (Satoshi Kon:in moniaalla lainattu mestariteos). Katson taasen vaihteeksi tekijän valitettavan lyhyen elämän teokset läpi.

Kerkko kirjoitti: ↑heinä 25, 2023, 17.24Turun sanomien arviossa tätä pidettiin sekavana poukkoiluna.

En pidä k.o. arvostelijan elokuva-analyysikykyä tai edes laadun ymmärrystä edes keskinkerraisessa huudossa. Varmasti nähnyt paljon elokuvia ja suurin osa on mennyt lipan ja nupinkin yli.

Viime aikoina nähdyt:

- Asteroidi City: 4/5 Wes Anderson being Wes Anderson.
- M:I Dead Reconing: 3.5/5 Varma Cruise. Ylihiottu.
- In Diana Jones and the Dial of Destiny: 2/5 Edellistä parempi. Väsynyt.
- Barbie: 4.5/5 Itsekriittisen mainoksen Mattel-lupa yllätti. Todennäköinen Oscar-teos.
- Oppenheimer: 5/5 Paras henkilökuvaelokuva tähän mennessä, Nolanin rikotulle aikarakenteelle löytyi viimeinkin paikkansa. Rehellisesti subjektiivinen, henkilöille omistetut väriprofiilit mainiona ideana. Hans Zimmer on onneksi pidetty kaukana tästä. Ydinpommi ei ole elokuvan keskeinen tarina.

Odotan: Kimitachi wa dō kiruka.

Nighcrawlerin näin silloin kun elokuva tuli. Oli mediasti erikoistuneemmassa kaveripiirissäni tietynlainen "juttu" ja sitä sitten analysoitiin aika kovaakin.

En itse pitänyt elokuvasta, mutta se ei johtunut sen laaduttomuudesta. Tarina ei vain ollut minuun vetoava. Elokuva ja tarina itsessään olivat loistavia ja muutamilta osin myös 70-luvun kerronnasta huomattavan paljon ammentavia. Joitakin rytmitystyylittömyyksiä (sisäiseen tyylikoherenssiin nähden), mutta nekin hyvin pieniä. Näyttelijät osissaan kerrassaan erinomaisia. Myös loppu noudatti 70-luvun kaavaa.

Tuli ihan 70-lukua henkistellessä katsottua The Mechanic taas kerran. Eräällä tapaa täydellinen aikansa lapsi, mutta kestää vieläkin hyvin. Lisäksi vaikutus nykyelokuviin ja -sarjoihin on aivan valtava. Suosittelen kaikille, joihin Dirty Harry -tyyppinen estetiikka vetoaa (ja The Mechanic on jostain syystä näkemättä). Ei suuri elokuva, mutta toimii.

American Graffiti on ehkäpä ainoa autoleffa, jota siedän yhtään. THX-1138:n ohella se leffa, jonka vilkaisen aina kun mietin, onko Lucas koskaan ollut hommassaan pätevä muussa kuin universuminluonnissa.

Onhan se.

Willow muuten menee vilkaisuun viikonloppuna ja odotan taas kovin. Olen nähnyt aika monta kertaa, eräs suosikkifantasialeffojani ja lapsuudessani oli ihan merkkitapaus nähdä tuo teatterissa.

Lähes pelkästään elämässäni tapahtuneiden muutosten vuoksi palasin elokuvissa ns. reset-moodiin. Piti katsoa yksi elokuva, joka määrittää minulle tietynlaisen standardin. Katson näitä sekä vanhemmista, hieman tuoreemmista, nuoruuteni elokuvista sekä nykypäivästä. Kyseessä eivät ole aikakautensa huiput vaan eräänlaiset kalibrointileffat.

Nyt oli vuorossa "hieman tuoreempi" (vanhempi oli "Antakaa minun elää!") "The Man Who Would Be King", osin vastikään tomumajansa jättäneen Sean Conneryn muistolle.

Nämä edes hiemankin vanhemmat elokuvat ovat sekä kerrontarytmiltään että kuvakerronnaltaan erilaisia kuin nykyiset. Lähempänä näytelmiä erittäin monella tavalla. Sanoisin, että "The Man Who Would Be King" oli ennen kaikkea näytelmällinen elokuva upealla tarinalla ja mielikuvitusta kutkuttavalla kerronnalla. Suosittelen kaikille, mutta nuorempien kannattaa varautua hitaaseen kerrontaan.

Aitto tietänee tämän, ei tarvitse suositella. Caine ja Connery yhdesä eivät hirveästi voi mennä vikaan kulta-aikanaan.

Aina kun leffoissa heilutetaan miekkoja tai muita saitakoita tahi taistellaan, painotus on elokuvallisessa kerronnassa. Tekniikat, varustus ja tekotavat tehdään kuvauksen ehdoilla. Se ei tarkoita sitä, ettei mukana olisi ihan validia tekniikkaa välillä, mutta lopulta tappelun kulku ja valitut lähestymistavat on määrätty tarinan ja visuaalisuuden ehdoilla. Ja jokainen filmitappelu voidaan ruotia "mut kun se ei oikeesti..." -tavalla puhki. Mm. Tod's Workshopin Tod on käsitellyt asiaa, samoin kuin moni muu. Kyse on kuitenkin lopulta tarinan kertomisesta - miten saadaan juttu parhaiten, tarinaan ja hahmoon sopivasti, perille.

Moni chambara-tyyppi on ihan pätevä chambara-miekottelussa ja treenaa sitä nimenomaan chambara mielessään. Näin elokuvantekijällä on mahdollisuus tehdä paras mahdollinen (omasta mielestään) leffa. Näyttelijäthän ovat auteurin työkaluja. Moni varmasti myös harrastaa jotain hojoja, eihän sekään ihme ole.

Kari Aittomäki kirjoitti: ↑marras 9, 2020, 06.50 Olen muuten joskus aprikoinut laittaa jutun aiheeksi hienoimmat leffakuolemat mutta olen jättänyt.

Tämä muuten olisi aika kova juuri. Eikä välttämättä niinkään ilmeinen...

Lasse Candé kirjoitti: ↑marras 3, 2020, 18.27 Tässä yhteydessä on pakko mainita Kourallinen dollareita, jonka suurin osa ketjun lukijoista tietäneekin Yojimbon plagiaatiksi.

Kun näin Y:n ekaa kertaa, tuumasin että tässä on aika paljon tuttua ja googlasin muistaakseni molempien leffojen nimillä ja todentotta, asiasta on käyty aikoinaan peräti oikeustaistoja, todeten KD Y:n plagiaatiksi.

Tietenkin myös Seitsemän Rohkeata Miestä (The Magnificent Seven) on vastaava juttu, ollen Seitsemän Samuraita (Shichinin no Samurai) amerikkalaisittain.

Mika kirjoitti: ↑syys 7, 2020, 08.38 Chef (2014)

Valitsin eilen JustWatch-sovelluksesta Feel good, ja sitä tämä elokuva kyllä tarjosi. Jon Favreauta en ollutkaan aikoihin nähnyt kameran edessä - hänen muuta elokuvatyötään olen nähnyt usein - joten sekin oli virkistävää. Nimensä mukaisesti elokuva tarjoilee jonkin verran ruokapornoa, mutta pääosassa on intohimo. On aina hieno nähdä, kun joku antautuu johonkin ja työ tekijäänsä kiittää. Osa elokuvasta on automatkaleffaa, mikä oli myös mukavaa, koska Miamin ja Kalifornian välillä on hienoja paikkoja. Nostalgia nosti päätään New Orleansin ja Teksasin kohdalla.

Kaarti on nimekäs, mutta pääosin elokuva keskittyy kolmeen hahmoon, joita esittävät Favreaun lisäksi John Leguizamo ja 11-vuotias Emjay Anthony.

Tähän pohjaten suosittelen Favreaun leffasta spinnannutta Netflix-sarjaa, jossa herra kokkaa ihan oikeasti.

Diggaan henkilöä. Ja tietty Scarlett...

Jani Rantalainen kirjoitti: ↑heinä 19, 2020, 20.54 Space Odyssey 2001. Jälleen yksi Kubrickin elokuva joka ei esittelyjä kaipaa. Ainakaan jos tuntee scifiklassikoita. Perustuu Arthur C. Clarken kirjaan joka minun pitäisi joskus vielä lukea.

Tässä onkin jännä tarina. Oikeastaan 2001 perustuu Arthur C. Clarken novelliin "The Sentinel", josta sitten Kubrick ja Clarke työstivät samanaikaisesti sekä elokuva-2001:n että kirja-2001:n, jotka poikkeavat toisistaan muutamilta osin. Itse luomisprosessista on Clarke kirjoittanut mielenkiintoisen esseen "Avaruusseikkailu 2001: Eli kuinka lakkasin olemasta peloissani ja opin rakastamaan Stanley Kubrickia" (nimessä "pieni" virnuilu Kubrickin tuotannon suuntaan) jossa hommaa avataan aika mukavasti.

Lopputulos on sitä sarjaa päräyttävä molemmilla osastoilla, että vaikka oma parhaiden elokuvien listani kohtalaisen hioutunut onkin, on 2001:llä ikuisuuspaikka top kolmosessa. Kirjapuolella ei 2001 ole mielestäni Clarken paras teos, mutta se ei tarkoita sitä, että kyseessä olisi millään muotoa huono kirja.

2010 ei ole huono elokuva, mutta kärsii hivenen siitä, että edeltäjän ohjasi Kubrick. Ei ihan pienet kengät puettaviksi seuraajalle.

Kari Aittomäki kirjoitti: ↑heinä 2, 2020, 02.46 Miten kata ja ninjaleffat punoutuu yhteen?

Muistini mukaan tekevät Kobayashi Shorin-ryun Kusankua ja Gojushi-ho:ta noissa Murikan Pinja -leffoissa. Johtunee pahispääosan esittäjästä.

Jani Rantalainen kirjoitti: ↑kesä 18, 2020, 23.12 Veikkaan että tämä sotaelokuva on Dr. Strangelove jossa Peter Sellers oli kolmessa eri roolissa. Mukana on myös Keenan Wynn, George C. Scott sekä James Earl Jones. Tämän elokuvan olen nähnyt myös monta kertaa.

Dr. Strangelove ei sinällään mene sotaelokuvana (vaikka sodasta kertookin). Kyseessä on musta komedia ja satiiri. Kubrickin varsinainen sotaelokuva on Full Metal Jacket.

kojiro kirjoitti: ↑kesä 18, 2020, 20.36

Hemmukka kirjoitti: ↑kesä 18, 2020, 11.48 Tulee ekana mieleen kohtaus "singing in the rain", jotain huvittavaa siinä. Vaikkei sais nauraa.
Olen varma että monet hulttiot ovat aikoinaan kopioineet kohtausta ja laulaneet singin in the rainia potkiessaan uhria.

Leffa taidettiin aikoinaan kieltää briteissä kun jengi tosiaan hakkas ja raiskailikin kyseistä biisiä rallatellessa.

No ei kielto ihan tuosta johtunut.

Sensuuri iski. Eikä yksi biisi tahi raiskailu siinä paljoa tehnyt. Jos yksi kohtaus oli siinä kriittinen, oli se peniksellä suoritettu tappo sellainen. Kuitenkin, käytännössä sen ajan hallinto ei oikein niellyt kyseisenlaista satirisointia itsestään.

V***n hyvä elokuva. Toisaalta, Kubrick ei ole yhtään ei-loistavaa tehnyt ja Eyes Wide Shut saa siinä vähän joustoa, koska mestari ei viimeistellyt sitä.

Persiö teki jopa ainoan sotaelokuvan, joka kolisee minuun.

Kari Aittomäki kirjoitti: ↑touko 27, 2020, 04.39 Tuli mieleen muuten kuinka surkeita leffoja nykyään esille tuupataan.

Kyylääpäs Parasite.