Mites sellainen näkökulma osuu tauluun, kuin vastustajan rytmin / avoimen paikan löytäminen ja yliotteen ottaminen siitä. Tuo tullessaan "jumankeuta nyt meni sisään, nyt löyty ja naps naps naps" fiiliksen. Ikään kuin oivaltaa jotain, jonka seurauksena kerkeää saamaan enenemässä määrin aikaiseksi, kunnes vastustaja ymmärtää muuttaa menoaan, jos ymmärtää.
Joskus tilannetulkinnat menee nappiin, ikään kuin tuntisi tilanteen kasvavan hetki hetkeltä omaan laariin. Kerran kisoissa tuli ikimuistoisen kivan tuntuinen ketju. Tuomari aloittaa pelin, lähestyn vastustajaa, teen hämäyksen reviirin rajamailla, kaveri reagoi takajalan kiertopotkun lähdöllä vain huomaten, etten tulekaan, horjahtaa omaan aloitteeseensa. Ottaa etäisyyttä ja kerää paketin. Kuulen vastustajan kaverin huutavan katsomosta: "Nyt (nimi) tarkkana!". Tässä kohtaa suunnitelmani oli selvä. Haistoin, että kaveria ärsyttää, koska meni hämäykseeni ja herpaantui, kaverikin huudahti. Siispä teen saman asian, eli hämään, mutta hyökkään välittömästi hämäyksen jälkeen kiertopotkulla kylkeen. Jos onnistun tässä, otan etäisyyttä, katson herpaantuuko vastustaja ja jos, niin poimin marjan. Hämäyksen seurauksena kaveri toimi kuten aavistin, eli piti asemansa, ei hötkyillyt ja halunnut mennä samaan uudestaan, vaan vaikutti jäätyvän niille jaloilleen, eikä ehkä siksi kerennyt reagoimaan potkuuni. Vaikutti siltä, että vastustaja hermostui tästä ja lähti jahtaamaan. Tässä kohtaa liekitysfiilis päällä, "nyt lähtee". Vastustaja potkaisi päätä kohti täydellä tarmolla, josta sitten pyyhkäisin hänet mattoon. Lensi sen verran nätisti, etten mennyt perään, vaan käsi pystyyn onnistumisen merkiksi. Tuomari pistää tilanteen poikki.
Aavistelua vain, sattumaa lie, mutta helposti näistä tulee sankaritarinan oloisia, kun aavistelut ja käytäntö menevät yksi yhteen. Ehkä se on tärkeämpi havainto, että yleensähän hommat eivät mene näin. Joku on päinvastoin koko ajan vttumaisesti rikkomassa sitä flowta.
Mutta kyllä mulla on aina ollut joku jännä himo saavuttaa tällasta liekeissätilaa jopa sen perusraatamisen ja optimoinnin kustannuksella. Sellaista taiteilijan vikaa, jolla ei yleensä korkeimmalle pallille nousta, mutta kenties oivaltaa jotain muuta. Siinä missä parhaat optimoivat rajojen puitteissa, mä "otin rajatonta".
Tuosta ekasta iskusta. Oon aina ollut sarjaani nähden liikkuisa kynäniska. Oli aina ikävä kohdata jyrämäisiä painijakavereita. Hanmoodomatseissa mulla oli sellainen taktiikka, että pyrin potkaisemaan vastustajaa ottelun alussa kerran täydellä voimalla oikeastaan välittämättä siitä menikö se potku suojaukseen vai läpi. Halusin vaan antaa kaverille varman päälle tuntuman, miltä potkuni tuntuu. Ja sitten aloitin sen oman pelin, eli kevyet jalat ja maksimivoimat pois. Tavoitteena oli saada mielikuva, että potkin kovaa, vaikken oikeasti potkinut. Sen sijaan potkin paljon, lukuisista kulmista ja heikosti. Jos saisin kaverin tuolla yhdellä vedolla ajattelemaan, että ylipäätään potkuissani oli voimaa, saisin tanssia rauhassa. Näin usein kävi. Henkinen yliote ottelun alkumetreiltä. Matsit oli lyhyitä (1x1 tai 2*2min) joten se usein riitti matsin loppuun saakka. Jos jyrä päättikin sen sijaan tulla sieltä enkä onnistunut edellä mainitussa, kävi tilanne kyllä tukalaksi ja usein minulla pyyhittiinkin lattiaa. Pääasiassa tosin ihmisten toimesta, jotka tunsivat tyylini ennestään hyvin.
Mutta sellasta kulmaa ehkä aiheeseen.
