Miksi harrastat kamppailulajeja?

[Rose]

Treeneissä tuli puheenaiheeksi syyt miksi harrastaa kamppailulajeja. Mitä laji sinulle antaa ja mikä motivoi jatkamaan kamppailua? Kysyjänä oli 7 vuotias alkeiskurssilainen jonka mielestä oli omituista että vanhat naiset harrastavat kamppailua
Itselleni kamppailuharrastus tuli oman lapseni myötä koska en viitsinyt notkua kylillä kahta tuntia odotellen joten totesin etten ainakaan mitään menetä jos kokeilen(silmissähän tietysti kiilua ajatus jossa lentelen kuin parempikin kunfukuningatar ympäri koulun seiniä heitellen voltteja ja ihmisiä makaa maassa kun olen mätkinyt ne loistavilla potkuillani ja taidokkailla käsitekniikoilla tajuttomiksi)Totuus paljastui omasta taidosta kyllä ihan ekan harjoituksen yhteydessä jossa totesin että enhän mä osaa edes lyödä oikein saati sitten potkia oikein ja siitä se sitten lähti halu oppia jotain uutta ja kehittää itseään. Itseäni henkilökohtaisesti motivoi eniten treeneistä tuleva hyvä fiilis, itsensä kehittäminen ja hyvänä puolena voi pilke silmäkulmassa sanoa että saa harrastaa laillista perheväkivaltaa niin omaa äijää kuin lapsiaankin kohtaan kun muukin osa perheestä kamppailee ja onhan esim: matsaaminen kätevä tapa sopia tiskivuorot Vanha nainen kun olen niin mulla ei hirveästi ole noita kilpailullisia tavoitteita toki jossain salikisoissa voi käydä mutta ne ei juurikaan saa voitontahtoa heräämään)

[KMikko]

Alkuun aikido harrastus lähti ihan vain hyvänä tukevana treenausmuotona hiihdolle ja suunnistukselle. Nyt vain onkin sitten kääntynyt asiat päinvastoin ja aikido tuntuu paljon mielekkäämmältä ja moniulotteisemmalta harrastukselta, joten hiihto ja suunnistus on vain tukemassa aikidoa.

[Leiska]

Ne on vaan kiinnostanut aina niin paljon, en tiedä miksi Samalla se on hyvä, että vaikka sen itsepuolustuksen oppimisen sivussa tulee "huomaamatta" parempi kunto ja voimaa ja kehonhallintaa jne jne, muuten niin laiska, ettei mua oikein saa hikoilemaan, ellei pääse tekee jotain hienoja ninjatemppuja :d

[Mjölnir]

Aluksi homma on lähtenyt siitä, että on halunnut pystyä laittamaan hanttiin kiusaajille. Tämän jälkeen motiiviksi on tullut työtehtävät, eli on halunnut pärjätä turvallisuusalan voimankäyttö- ja hätävarjelutilanteissa. Kun sekin taito oli riittävästi saavutettu, on motiivina ollut suorittaa "mustia vöitä" ja näiden jälkeen kehittyä vieläkin paremmaksi treenien vetäjäksi ja opettajaksi.

Nykyään pääasiallinen harjoittelun motiivi on fysiikan kehittäminen ja iän tuoman rappeutumisen hidastaminen, sekä se yhteisöllisyys, joka littyy harrastuskuvioon. Lisäksi opettamisesta on tullut myös sivutoiminen ammatti.

Ja tietysti näiden vuosikymmenten aikana luotu tapa siihen harjoitteluun. Treenivuosia on nyt siis enemmän tai vähemmän aktiivisia 30.

[taikaviitta]

Alkunsa kaikki sai noin 20 vuotta sitten ja syyttää voin erästä sukulaistani. Tarkalleen pikkuserkkuani. Lajista ja harrastuksesta en ymmärtänyt ja tietänyt silloin tuon taivaallista, mutta jotenkin mielenkiinto vei voiton. Itseasiassa yhtenä suurena alkusysäyksenä oli hieno tilannekuva missä pikkuserkkuni oli kahden muun ju-jutsukan kanssa. Välissä oli Vainionpään Rami tekemässä jotain hienoa potkua (sittemmin Hapkidon pariin siirtynyt) ja toinen puolituttu heebo toisella puolella (joka muistaakseni oli tai on, en tiedä nykypäivänä, poliisi).
Teini-iässä syy harrastamiselle oli pärjätä ees jotenkin kiusaajia vastaan. Jalkapallo vei vähäksi aikaa voiton harrastamiselta, mutta kun vihdoin tajusin ettei musta koskaan tule ammattilaista palasin kamppailulajien pariin. Suurin motivaattori oli ja on osittain vieläkin turvallisuusalan voimankäyttötilanteissa osaaminen ja pärjääminen.

Tottakai fysiikan kehittäminen on iso tekijä myös. Tässä ei koskaan tule valmiiksi millään osa-alueella. Tahto kehittyä lisää. Vyön värin tummentaminen ei ole koskaan ollut se tärkein tavoite.

[Disturbed]

Kiinnostanut pienestä lapsesta asti. Potkunyrkkeily oli ensimmäinen kiinnostuksen kohde. Muutenkin olin vilkas lapsi ja riehuin ja olin liikkeessä kaiken aikaa. Isovanhemmilta pyysin lupaa että olisivat päästäneet nyrkkeilemään. En päässyt. Jalkapalloa harrastin 6 vuotta mutta näin jälkeenpäin harmittaa kovasti etten vaikkapa judoa tai painia aloittanut nuorena, olisi ollut hyvä tausta vapariin.

Lapsena sitä kai näki sen ottelun ja muun niin miehekkäänä hommana ja sellasena mikä toisi kunnioitusta tai muuta. Myöhemmin moiset tunteet menivät pois, mutta into ja rakkaus kamppailulajeja kohtaan sen kun kasvoi.

2006 tai 2007 näin vaparia ekan kerran ja innostuin täysin. Sillon kun muille yritin puhua ko. lajista niin eihän siitä kukaan tuntunu tietävän mitään (omista kavereista, tutuista tai sukulaisista ainakaan). Nykyään laji on monelle tuttu.

2010 taisi olla kun erään hajanaisen porukan kanssa kävin treenailemassa silloin tällöin millon mitäkin, lukkopainia, vaparia ja nyrkkeilyä. Taisin oppia paljon väärää tuolloin ja heti ekoissa treeneissä lähdin huonosti sparraamaan mutta uskon että hyötyäkin oli.

Nyt sitten Seinäjoelle muuttaessa ihan oikeassa paikassa treenailen ja otteluitakin on otettu, seuraava ilmeisesti tammikuussa. Vaparissa ja lukkopainissa on siis matseja otettu, mutta haaveena olisi joskus kokeilla muitakin lajeja. Vaikkapa potkunyrkkeilyä, samboa, thainyrkkeilyä tai vastaavia. Ihan edes kokeilla.

Se rakkaus ja into näitä kohtaan vetää puoleensa, se on hyvin vahvaa ja sitä tulee seurattua hirveästi näitä vapari, nyrkkeily ja potkunyrkkeilymatseja sekä luettua tietoa ym. ottelijoista ja tapahtumista melko paljon.

Ja se tunne aina ollut että pitää edes jokin harrastus olla. Kun futis loppui, ei ollut mitään ja mieli oli enemmän maassa kun yleensä. Kyllä nämä kamppailulajit on itselleni sitä parasta terapiaa.

[flammee]

Kyllähän treenaaminen aina kivaa on. Vaikka nyt enemmän olenkin innostunut juoksemisesta, niin tällä hetkellä en sitä pysty harrastamaan - aika tarkalleen vuosi sitten oli se antibioottikuuri joka pisti akillesjänteet rikki ja vaikka hetkeksi pääsinkin ihan hyvään juoksukuntoon, niin mokomat kipeytyivät uudestaan. Joko liiallisen juoksemisen, ruokavalion löysäyksen tai tohon "fluorokinolonimyrkytykseen" suositeltujen ravintolisien syömisen lopettamisen takia. Muitakin ongelmia on, pakarat eivät aktivoidu riittävän hyvin juostessa ja nivustaipeet kipeytyy aina välillä. Uskoisin että monipuolisempi treeni auttaa tähänkin, silloin kun edellisen kerran olin aktiivikamppailulajiharrastaja niin pääsääntöisesti ei ollut mitään tollasia "kehomekaaniikkaan" liittyviä vaivoja / kipuja. Eli treenaan kamppailua voidakseni juosta... Muut sivulajit eivät ole riittävän motivoivia. Lisäksi lienee tervettä nähdä muitankin ihmisiä välillä, kestävyyslajeissa kun on todella köyhää tuo seuratoimintapuoli, jos jotain on niin se painottuu junnuihin tai johonkin jumppaamiseen, ei niinkään lajiharjoitteluun.

[tabitha]

Homma lähti siitä että olin toipumassa anoreksiasta ja kehonkuva- ja itsetunto-ongelmat olivat vaikeita. Päätin että musta tulee perkele vahva. En osannut määritellä niin tarkkaan mitä "vahva" tarkoittaa mutta jotenkin se assosioitui aika paljon siihen että... no just kiusaajille pystyisi laittamaan hanttiin ja naapurin poika ei pystyisi tekemään mulle Jerikon Muureja kököllä tekniikalla kun painin sen kanssa. Ja siihen liittyi myös ketteryys ja kehonhallinta eikä pelkästään lihasvoima. En tiennyt kamppailulajeista mitään, ja luettuani kirjastossa kamppailulajikirjoja valitsin lopulta aikidon. Olin 14v silloin. Ja kyllähän kamppailulajit toimivat identiteetin ja itsetunnon rakentamisessa.

Laji vaihtui myöhemmin, koska huomasin että tykkään vääntää, nujuta ja kilpailla. Ehkä se on kans joku mun hermostoon liittyvä juttu että tuntee olevansa enemmän elossa kun saa vähän kovempaa kontaktia kroppaan. (Jotkut autistithan käyttää painopeittoa ja niin edelleen.) Painiminen tuntuu jotenkin tosi luontaiselta.

Myös, on siistiä olla hyvässä kunnossa (no okei keskinkertaisessa) ja sitä olisi hankala pitää yllä vain lenkillä ja puntilla, koska motivaatio ei ole riittävän korkea. Kamppailulajit on tapa saada liikuntaa ilman että sitä edes huomaa, koska keskityn siihen opetettavaan asiaan. Ne ovat myös erittäin monipuolista liikuntaa, ainakin painilajeissa on mukana sekä aerobinen että anaerobinen puoli.

[JanneM]

Mun syy harjoitella on se, että mä en osaa tehdä muutakaan...
Niin kliseiseltä kun se kuulostaakin, niin mä vaan en osaa olla kotona ja möllöttää. Tai osaan, mut pidemmän päälle tuun hulluks. ENkä osaa harjoitella mitään muutakaan urheilua. EI musta oo elokuvafanaatikoks tai videopelaajaks. Mä en oikeestaan osaa mitään oikeeta ammattiakaan. Mitä nyt vähän seisoa ovella, myydä ja opettaa ihmisiä tappelemaan.
Mun elämä pyörii perheen ja kamppailulajien ympärillä koska mä en osaa mitään muuta....

[jjs]

Ei tässä oikeen muutakaan ole. Pienestä asti olen tykännyt tapella, menestyksestä riippumatta. Jossain vaiheessa tuli sellanen ymmärrys, että jos en kerran osaa olla tappelematta, niin parempi kai yrittää opetella sitä edes vähän. Työt määräytyy sen mukaan, että kohteliaampaa on tapella pahisten kuin hyvisten kanssa. Kilpailujutuista en ole koskaan saanut oikein mitään irti. Ei tunnu aidolta. Siksi kiinnostaa lähinnä ei katu-uskottavat lajit.

[Mika]

Kilpailujutuista en ole koskaan saanut oikein mitään irti. Ei tunnu aidolta. Siksi kiinnostaa lähinnä ei katu-uskottavat lajit.

[rampe]

Molemmat naapuritontit pärisevät.
Katsoessani oikealle näen lihavan kaljun partasuun, kun katson vasemmalle näky on sama.
Oranssia ja mustaa.
Naapurini ovat Harrikka-miehiä.

Treenaan, jotta rumatpojat pysyvät aidan takana.

[T-T]

Treenaan että pärjään tarvittaessa.
Nyt tulee tunnustus, mutta mä en oikein edes pidä kamppailulajeista jollain tasolla.
Kun vuosia teki ilman mitään taustaa turva-alan hommia, niin siitä oli mun todella hankala vääntää se sellainen "nyt ollaan töissä" moodi pois treeneissä. En ole oikein ikinä onnistunut. Samalla moni asia treeneissä tuntui kovin turhalta tai epäolennaiselta, kun olin vaan sen takia että tosiaan pärjään paremmin.

Mun muistaakseni Airakti sanoi joskus, että jätti vähäksi aikaa kamppailun pois, kun näki muutenkin tarpeeksi nujuamista.

Mulla on ollut aina vähän samansuuntaisia ongelmia.

Välillä haikailen korisvuosia. Käyn katteleen amerikkalaista jalkapalloa, että "kyllä mä tolle saattaisin pärjätä" ja baseballia olis kiva kokeilla.
Jääkiekkossa tuli polttetua ittensä niin loppuun, että se ei enään kiinnosta.

[Eppu]

Taisin aloittaa taekwondon, koska se oli niin siistii ja pari kaveria harrasti sitä. Sitten siitä tuli ensimmäinen liikunnan muoto, jossa huomasin välillä pärjääväni ja kehittyväni. Sitten harrastuksesta tuli ujon pojan henkireikä ja elämänilo.

Nyttemin reilu 1,5 vuotta BJJ:tä takana. Senkin aloitin, koska se on niin siistiä (vrt. 11v:n ja 23v:n aloitusmotivaatiot , mutta ehkä suurin syy jatkaa on se, että ego pysyy sirpaleina. Duunikseen kun opettaa ja ohjaa ihmisiä, tekee todella eetvarttia olla illat vasta-alkaja ja ottaa turpaan. Eikä treeneissä muutenkaan arkihuolet paina, kun joku yrittää hapettaa tai repiä raajoja irti.

[kimmotee]

Oli kiva aloittaa jumppailu tatamilla vasta 30 vuotiaana ja katsoa sopiiko se suoraan metsästä vetästylle kaverille. Sopihan se kun jaksoi vaan heilua tarpeeksi. Sitä iloa kesti muutama vuosi. Muutama vuosi taukoa ja sama juttu, eri laji, ja jollain lailla sitä pääsi mieleiseensä rytmiin. Ja taas muutama vuosi meni ja tauko tuli. Pari vuotta hissunkissun ja nyt 41v taas uuden lajin kimppuun. Fysiikka meinaa laittaa hanttiin kun kunto on mitä on ja ruho ei taivu, mutta jokin vetää itseään kiusaamaan. Ehkä miksi kysymykseen vastaisin että halu katsoa kuinka kauan näitä lajeja voi harrastella kuitenkin jo enemmänkin kuntoilumielessä,-ennenkö järki käskee lopettamaan, oma myötähäpeä nousee liian isoksi tai vetäjät käskee painua kotiin muita häiritsemästä
Ja kyllähän se se fiilis minkä reeni parhaimmillaan antaa on vaan jotain!