Suomessa rangaistusasteikot ovat yleensäottaen melko sopivalla tasolla, mutta ongelmana on usein se, että asteikkoa käytetään liian varovaisesti, ja sen lisäksi tuomiota vähennetään kaikenlaisilla vehennyksillä. Mielestäni rangaistukset pitäisi mitata siten, että tuomioistuimen määräämä rangaistus olisi vapaudenmenetyksen minimikesto. Jos käy ilmi, että rikollinen soveltuu rangaistuslaitokseen yhtä huonosti kuin siviilielämään, tällaiselle henkilölle pitäisi antaa mahdollisuus sopeutua vankilaelämään kunnolla lykkäämällä vapautumista kunnes homma toimii.

Kun vanki saapuu vankilaan ja alkaa sovittamaan vankeusrangaistusta, tälle määrätään vankilan sosiaalityöntekijä (joita tarvittaisiin nykyistä enemmän), joka ottaisi henkilön hoteisiinsa. Sosiaalityöntekijä seuraisi vangin edesottamuksia, järjestäisi tälle kaikenlaista sopivaa kuntouttavaa toimintaa ja niin edelleen. Tähän ohjelmaan olisi todellakin myös osallistuttava, eikä pelkkä läsnäolo riittäisi.

Kuntouttavaan toimintaan voitaisiin liittää myös erilaista ammatillista koulutusta, joten vangeilla olisi mahdollisuus esimerkiksi suorittaa peruskoulu loppuun tai hankkia jokin ammatti.

Kun vangin rangaistus alkaisi lähestyä loppuaan, sosiaalityöntekijä esittelisi tapauksen rikosseuraamusviraston tms. tahon lautakunnalle, joka päättäisi voidaanko vanki palauttaa yhteiskuntaan. Mikäli määrättyjä kuntouttavia hoitoja ym. ei olisi vedetty menestyksekkäästi läpi, tai mikäli vanki olisi syyllistynyt esim. rikoksiin tai muihin rötöksiin vankilassaoloaikanaan, voisi hyvinkin käydä niin että lautakunta yksinkertaisesti toteaisi että vapauttaminen siirtyy tuonnemmaksi. Näitä katselmuksia pidettäisiin säännöllisin väliajoin siten, että mitä lyhyempi rangaistus on, sitä useammin niitä olisi. Esimerkiksi alle vuoden rangaistuksissa katselmus pidettäisiin kerran kuussa, sen jälkeen rangaistuksen pituus vuosina määrittelisi kuinka monen kuukauden välein vapauttamista harkittaisiin uudelleen (eli 4 vuoden istunnossa ensimmäinen katselmus olisi neljän vuoden kohdalla, sen jälkeen aina neljän kuukauden välein). Maksimiaika jonka vanki joutuisi olemaan vankilassa olisi kuitenkin laissa ko. rikoksesta määrätty maksimi.

Kun vapaus sitten koittaisi, vangin sosiaalityöntekijä olisi varmistanut että vangilla on jonkinlainen asunto minne muuttaa (tukiasuntola, mikäli “oikeaa” asuntoa ei ole saatu järjestettyä). Myös työnhakuun tulisi apuja talon puolesta.

Tällaisella systeemillä voitaisiin saavuttaa useita asioita:
- ihmisten luottamus oikeuslaitokseen paranisi, kun neljän vuoden tuomiota ei voisi sovittaa alle kahdessa vuodessa
- vankila-aika saattaisi oikeasti kuntouttaa vankeja
- vankien olisi itse myös oikeasti pyrittävä kuntoutumaan
- kukaan ei vapautuisi asunnottomana
- vangin mahdollisuuden työllistyä voisivat olla paremmat kuin ennen vankila-aikaa

Järjestelmä olisi luonnollisestikin melko kallis, mutta köyhällähän ei ole varaa ostaa halpaa. Joka tapauksessa, tätä kautta syntyvät välilliset säästöt voisivat kuitata yllättävän suuren osan systeemin vaatimasta lisärahoituksesta.

Ehdollinen tuomio koetaan usein varoituksena joka itsessän ei johda vielä mihinkään, vaan tuomittu voi jatkaa elämäänsä normaaliin tapaan. Toisaalta, ehdollinen tuomio on virallisesti vankeustuomio, joka näkyy henkilön rikosrekisterissä vankeustuomiona, vaikka tuomittu ei olisi viettänyt päivääkään vapautensa menettäneenä. Vapauden menetys on kuitenkin vankeusrangaistuksessa tärkein ominaisuus, eikä ehdollinen tuomio tunnu oikealta rangaistukselta.

Kotiaresti

Joissakin maissa käytössä oleva elektronisesti valvottu kotiaresti voisi mielestäni toimia hyvänä välimuotona sakkorangaistuksen ja ehdottoman vankeuden välissä, ja ehdollisen vankeusrangaistuksen korvaajana nykymuodossaan. Kotiarestissa periaatteena on, että henkilö on velvollinen kantamaan esimerkiksi nilkassaan paikantamislaitetta jonka irrottaminen aiheuttaa hälytyksen. Henkilölle laaditaan “lukujärjestys”, jonka puitteissa esimerkiksi työssä käyminen ja muu asioiden hoitaminen on mahdollista, mutta muuten henkilö velvoitetaan pysymään sisällä kodissaan. Näin ollen henkilö voi elää esimerkiksi suhteellisen normaalia perhe-elämää, eikä henkilön nuorille lapsille välttämättä tarvitse kertoa vanhemman saamasta tuomiosta. Henkilön päihteiden käyttöä voidaan myös valvoa säännöllisillä tarkastuksilla, mikä auttaa tuomittua irti päihteistä, jotka ovat saattaneet edesauttaa rikosten tekemistä. Kotiarestin ehtojen rikkominen johtaa rangaistuksen muuttamiseen ehdottomaksi vankeudeksi, tai muihin sanktioihin.

Kotiarestin hyvinä puolina on nähty mm. rangaistuksen toteuttamisen halpuus verrattuna ehdottomaan vankeusrangaistukseen, ja ennen kaikkea se, että tuomittu ei syrjäydy yhteiskunnasta vankeuden myötä. Ehdottomassa vankeudessahan yhtenä ongelmana on se, että vankilaan joutuessaan tuomittu henkilö saattaa menettää työpaikkansa ja hänen sosiaaliset suhteensa kärsivät. Nämä tekijät ovat omiaan aiheuttamaan henkilön syrjäytymistä, mikä taas puolestaan lisää rikoksen uusimisen riskiä. Pitkällä tahtäimellähän tarkoituksena on, että rangaistus auttaa osaltaan henkilöä asettumaan yhteiskuntaan lainkuuliaisena kansalaisena. Tässä kotiaresti käsitykseni mukaan toimii huomattavasti ehdotonta vankeusrangaistusta paremmin.

Kotiarestia on moitittu mm. siitä, että se ei sovellu jo syrjäytyneiden henkilöiden rankaisemiseen. Mikäli henkilöllä ei ole työtä tai mahdollisesti edes asuntoa, henkilöä ei voida määrätä pysymään asunnossaan, lukuunottamatta työssä käymiseen vaadittavaa aikaa.

Avovankilat

Eräänä ratkaisuna ongelmaan näkisin avovankilatuomion käyttöön ottamisen kotiarestin rinnalle. Avovankilaan voitaisiin siis tuomita heti rangaistuksen alussa eikä niin, että laitokseen päästäisiin siirtymään hyvän käytöksen myötä vankeuden lähestyessä loppuaan. Avovankila toimisi kodin korvikkeena, josta tuomitulla olisi lupa poistua sovittujen asioiden hoitamiseksi etukäteen määritellyn aikataulun mukaisesti. Muun ajan tuomittu olisi velvollinen oleskelemaan avovankilassa, samalla tavalla kuin kotiarestilainen joutuu oleskelemaan kotonaan.

Ehdollinen vankeus

En kuitenkaan olisi hylkäämässä ehdollistakaan tuomiota kokonaan. Mielestäni ehdollista vankeutta voitaisiin käyttää sakkorangaistuksen oheisrangaistuksena. Tämä toimisi siten, että aina kun henkilö tuomittaisiin sakkoon teosta jonka maksmirangaistus olisi esimerkiksi yli 6 kk vankeutta, rangaistukseen tulisi oheisrangaistuksena automaattisesti ehdollinen vankausrangaistus. Tällöin tuomio ei näkyisi vankeusrangaistuksena henkilön rikosrekisterissä, mutta mikäli tuomittu rikkoisi ehdollisen rangaistuksen ehtoja (esimerkiksi saisi toisen ehdollisen vankeusrangaistukseen), ehdollinen vankeus muutettaisiin ehdottomaksi.

Pienissä rikoksissa ehdollista vankeutta ei siis tulisi, vaan ainoastaan silloin jos henkilö syyllistyy suhteellisen vakavaan tekoon josta kuitenkin selviää sakolla.

Uskon, että näillä toimenpiteillä saataisiin palautettua kansalaisten luottamusta oikeuslaitukseen. Samalla iskulla säästettäisiin yhteiskunnan rahoja korvaamalla osa ehdottomista tuomioista huomattavasti halvemmilla rangaistusmuodoilla, jotka kuitenkin rajoittaisivat tuomitun vapautta oleellisesti ja näin ollen olisivat jotain muuta kuin pelkkä varoitus. Pitkällä tähtäimellä myös uusintarikollisuus saataisiin vähenemään.