Edellisessä tekstissäni kirjoittelin ehdollisesta vankeusrangaistuksesta. Ehdollisen vankeuden käyttäminen ei kuitenkaan ole ainoa minua (eikä ilmeisesti montaa muutakin) nyppivä asia Suomen tuomioistuinjärjestelmässä. Sen lisäksi että rikolliset tuomitaan nykyään varsin usein ehdollisiin rangaistuksiin, silloin harvoin kun kakku tulee ehdottomana, rangaistuksista saa kaikenlaisia hyvänmiehen vähennyksiä: kun kärsit tuomiosi sillä tavalla kuin kuuluukin (eli et esimerkiksi kauhean paljoa karkaile tai muuten rötöstele vankeuden aikana), tuomiosta napsaistaan mukava alennusprosentti pois.
Suomessa rangaistusasteikot ovat yleensäottaen melko sopivalla tasolla, mutta ongelmana on usein se, että asteikkoa käytetään liian varovaisesti, ja sen lisäksi tuomiota vähennetään kaikenlaisilla vehennyksillä. Mielestäni rangaistukset pitäisi mitata siten, että tuomioistuimen määräämä rangaistus olisi vapaudenmenetyksen minimikesto. Jos käy ilmi, että rikollinen soveltuu rangaistuslaitokseen yhtä huonosti kuin siviilielämään, tällaiselle henkilölle pitäisi antaa mahdollisuus sopeutua vankilaelämään kunnolla lykkäämällä vapautumista kunnes homma toimii.
Kun vanki saapuu vankilaan ja alkaa sovittamaan vankeusrangaistusta, tälle määrätään vankilan sosiaalityöntekijä (joita tarvittaisiin nykyistä enemmän), joka ottaisi henkilön hoteisiinsa. Sosiaalityöntekijä seuraisi vangin edesottamuksia, järjestäisi tälle kaikenlaista sopivaa kuntouttavaa toimintaa ja niin edelleen. Tähän ohjelmaan olisi todellakin myös osallistuttava, eikä pelkkä läsnäolo riittäisi.
Kuntouttavaan toimintaan voitaisiin liittää myös erilaista ammatillista koulutusta, joten vangeilla olisi mahdollisuus esimerkiksi suorittaa peruskoulu loppuun tai hankkia jokin ammatti.
Kun vangin rangaistus alkaisi lähestyä loppuaan, sosiaalityöntekijä esittelisi tapauksen rikosseuraamusviraston tms. tahon lautakunnalle, joka päättäisi voidaanko vanki palauttaa yhteiskuntaan. Mikäli määrättyjä kuntouttavia hoitoja ym. ei olisi vedetty menestyksekkäästi läpi, tai mikäli vanki olisi syyllistynyt esim. rikoksiin tai muihin rötöksiin vankilassaoloaikanaan, voisi hyvinkin käydä niin että lautakunta yksinkertaisesti toteaisi että vapauttaminen siirtyy tuonnemmaksi. Näitä katselmuksia pidettäisiin säännöllisin väliajoin siten, että mitä lyhyempi rangaistus on, sitä useammin niitä olisi. Esimerkiksi alle vuoden rangaistuksissa katselmus pidettäisiin kerran kuussa, sen jälkeen rangaistuksen pituus vuosina määrittelisi kuinka monen kuukauden välein vapauttamista harkittaisiin uudelleen (eli 4 vuoden istunnossa ensimmäinen katselmus olisi neljän vuoden kohdalla, sen jälkeen aina neljän kuukauden välein). Maksimiaika jonka vanki joutuisi olemaan vankilassa olisi kuitenkin laissa ko. rikoksesta määrätty maksimi.
Kun vapaus sitten koittaisi, vangin sosiaalityöntekijä olisi varmistanut että vangilla on jonkinlainen asunto minne muuttaa (tukiasuntola, mikäli “oikeaa” asuntoa ei ole saatu järjestettyä). Myös työnhakuun tulisi apuja talon puolesta.
Tällaisella systeemillä voitaisiin saavuttaa useita asioita:
- ihmisten luottamus oikeuslaitokseen paranisi, kun neljän vuoden tuomiota ei voisi sovittaa alle kahdessa vuodessa
- vankila-aika saattaisi oikeasti kuntouttaa vankeja
- vankien olisi itse myös oikeasti pyrittävä kuntoutumaan
- kukaan ei vapautuisi asunnottomana
- vangin mahdollisuuden työllistyä voisivat olla paremmat kuin ennen vankila-aikaa
Järjestelmä olisi luonnollisestikin melko kallis, mutta köyhällähän ei ole varaa ostaa halpaa. Joka tapauksessa, tätä kautta syntyvät välilliset säästöt voisivat kuitata yllättävän suuren osan systeemin vaatimasta lisärahoituksesta.
