Eilen eli perjantaina se sitten alkoi, kauan odotettu viikonloppu täynnä okinawalaista karatea kisojen, näytösten ja seminaarien muodossa. Aamusta Nahaan ja siellä Budokaniin. Paljon erilaisia karate ja kobudomestareita oppilaittensa kanssa paikalla. Monta mielenkiintoista esitystäkin oli. Sinällänsä mielenkiintoista, tuli havaittua miten pieni onkaan hojomaailma. Budokanilla törmäsin jo vanhassa tyylissä tutuksi tulleeseen pieneen harmaahapsiseen herraan: Kasaba sensei oli paikalla myös, oli mukana nykyisen tyylinsä Shorinji ryu Kyudokanin porukan kanssa. Haahuillessani käytäviä pitkin havaitsin yht’äkkiä tutun näköisen miehen juttelemassa erään Seibukan opettajan kanssa. Minut nähdessään Kasaba tervehti minua selvällä suomen kielellä. “Terve terve. Mitä kuuluu?” Selitin siinä sitten vaihtaneeni Seibukaniin ja olevani täällä treenaamassa. Ei tainnut mennä perille, koska tänään uudelleennähdessä Kasaba kysyi, että niin mikäs se minun treenaama tyyli olikaan. Kaikkien demojen sun muitten jälkeen sitten sännättiin mahdollisimman nopeasti autoon ja lähdettiin Jinbukan dojolle, jossa meidät otti vastaan Kanei sensei. Meidän siinä ottaessa kevyesti lämpöä seurasimme samalla kun Kanei sensei vähän lämmitteli. Oli melkoista katsottavaa, kun hän teki omat fyysiset harjoittelunsa ennen treenejä. Potki mm. säärellään makiwaraa ja köysistä. Siinä ohessa Measara sensei esitteli meille dojoa ja erilaisia aseita. Meistä kukin pääsi kokeilemaan miltä tuntuisi treenata Kanei sensein omalla bo:lla: rautaputki, jonka sisällä on betonia Kun Kanei sensei alkoi olemaan omien “kovien treeniensä” lopussa, paikalle tuli hänen oppilaitaan, lähinnä (käsittääkseni) amerikkalaisia lähiseuduilta lapsiensa kanssa. Heillä on kuulemma aina perjantaisin treenisessio salilla. Nyt heitä odottikin pienimuotoinen ruuhka, koska Jinbukan dojo on vielä pienempi kuin esim. Seibukan honbu dojo ja meitä oli paikalla porukkaa Suomesta, Saksasta, Intiasta, Venäjältä ja Arabiemiraateista toistakymmentä ihmistä. Treenattiin bo hojo undot läpi, vähän vuorotellen, koska ei siellä olisi millään mahtanut kaikki yhtäaikaa tekemään. Paikalle tuli myös pari muuta okinawalaista herraa, toinen heistä taisi olla Jinbukan dojon sihteeri tmv. Nimet eivät tietenkään jääneet päähän Treenien jälkeen oli tarkoitus palata mahdollisimman pian Measara sensein hotellille ja lähteä syömään yhdessä Kanei sensein kanssa. Valitettavasti suunnitelma ei toteutunutkaan… Siispä syömään ja nukkumaan ruokakaupan kautta.
Tänään sitten olikin herätyskello soittamassa jo 5:35. Minä päätin siinä kohtaa, että ei helvetti, minä sitä jään vielä nukkumaan! Ilpo ja Marko lähtivät jo ennen kuutta kohti Budokania, joka ei tietenkään ollut vielä ollut auki siinä vaiheessa kun herrat sinne saapuivat. Minä läksin joskus olisiko ollut yhdeksän kymmenen välillä käppäilemään bussipysäkille ja siitä bussilla kohti Nahaa. Bussi kääntyikin jo Tomarissa pois pääkadulta, joten ei muuta kuin ulos ja apostolinkyydillä eteenpäin. Perillepäästyäni ei muuta kuin katakisoja katsomaan. Monta hienoa suoritusta näki, mutta kyllä oli äkkiseltään vaikea tietää mitä kannattaisi katsoa, kun oli kahdeksalla tatamilla menoa yhtäaikaa. Muutama huomio tuli tehtyä kisakatoista: niitä oli yllättävän vähän. Muutama eri versio Passai katasta, Seisanin eri tyylien versioita, Seipai, Kururunfa, Chintoja, Kushankuja ja ehkä pari muuta Uechi ryu kataa. Niitä ne kisaajat sitten toistivat. Seibukan kisaajien arsenaali oli pääsääntöisesti Passai ja Seisan. Kushanku nähtiin, Chintosta en ole ihan varma tekikö kukaan kisaajistamme sitä. Todellinen hölmistyksen hetki koettiin siinä vaiheessa kun me kuvittelimme, että finaalit alkavat. Kisat loppuivatkin semifinaaleihin! Lähes kaikki mitalisijat jäivät okinawalaisille kisaajille, mikä ei liene kenelläkään ihme. Poikien kisoissa jaettu pronssi meni pääsaarten puolelle (taisi olla ainoa Seibukan mitali muuten) hyvin pitkälle tuurilla: yhdessä vaiheessa vastustajan hyppy epäonnistui ja horjahti pahasti, joten Seibukanin kisaaja voitti sen erän. Ilman tuota horjahdusta oli meidän enemmän tai vähemmän asiantunteva mielipiteemme, että olisi hävinnyt. Merkillepantavaa oli myös miten jotkut kilpailijat yrittivät pienillä kepulikonsteilla antaa suorituksestaan paremman vaikutelman, eli esim. lyönnin palautuksessa läppäsivät itseään saadakseen aikaan sellaisen hihanpaukahdusääniefektin (huh, mikä sanahirviö). Räpsin siinä sitten vielä muutaman kuvan palkintojenjakoseremoniasta ja sitten lähdettiinkin syömään. Budokanin lähettyviltä löytyi joku perinneravintola, jonne mentiin. Elävää musiikkia ja silleen… Ruokalistaa ei tietenkään löytynyt englanniksi, eikä sellaistakaan, jossa on ruoka-annosten kuvat (sangen yleinen tapa täällä). Onneksi henkilökunta osasi sen verran englantia, että saatiin ruuat tilattua, kun tuo meidän ravintoloissa tarvittava jaappaninkielentaito tuppaa rajoittumaan biiruun Ruoka oli toki ihan hyvää, mutta taas vaihteeksi tuli havaittua, että ne lisukkeet pitää tilata erikseen. Jos annos on lihaa, niin siinä ei juuri muuta sitten olekkaan. Majapaikkaan tultiin sitten taksilla. Joku sellainen vanhempi ukko ajoi meidät tänne, poikkeuksena oli, että hän puhui todella hyvin englantia. Itse selitti, että oppinut kun on niin paljon jenkkisotilaita täällä “you know, fucking english” kuten hän omaa kielitaitoaan selitti. Kun kerroimme olevamme Suomesta, hän oikein innostui, että aa fuinrando, yes yes, Helsinki. Tiesi Norjankin, mutta ei muistanut, että mikäs maa se siinä Norjan ja Suomen välissä onkaan
Jepulis, mutta nyt taas unten maille, kello on täällä jo yli puolenyön ja aamulla on taas aikainen herätys. Ohjelmassa seminaarit kolmen eri mestarin kanssa. Pitäisi olla mielenkiintoinen päivä luvassa taas

Viesti kirjoitettiin Lauantai, Elokuu 15, 2009, 18:08 ja se on kategoriassa Luokittelematon. Voit seurata vastauksia RSS 2.0-syötteen kautta. Voit kommentoida tai voit käyttää paluuviitettä omilta sivuiltasi.