Kelheim/Riedenburg, Saksa, 2-4.11.2011

Jaahas, onpas laiskuuttani unohtunut kirjoittaa lopusta matkasta tänne. Noh, tälläistä sattuu. Sunnuntai oli tosiaan pyhitetty seminaareille. Itse valitsin aamupäiväksi Joen Nakazaton seminaarin, jossa törmäsin taas vanhaan tuttuun eli Kasabaan. Hänhän nosti kytkintä Renshinkanista tuossa jokin aika sitten ja siirtyi Nakazaton tyyliin. Seminaarissa itsessään Nakazaton oppilaat esittivät tyylin katat, Kasaba taisi tehdä Chinton. Sitten Nakazato sensei piti luentoa, josta ei kyllä rehellisesti sanoen jäänyt hirveästi mieleen. Lisäksi saimme sellaisen muutaman A4:sen monistevihkosen, jossa ikävä kyllä oli vain yksi sivu englanniksi. Kaikki muu oli noilla jaappanilaisilla harakanvarpailla. Sitä yhtä sivua siinä sitten tavatessani jäin ihmettelemään, että mitähän siinä oikein tarkoitetaan, kun puhuttiin, että pitäisi aina kopioida sempailta se heidän (joku japaninkielinen termi) tapansa tehdä kataa, ei heidän (toinen japaninkielinen termi) tai (kolmas japaninkielinen termi) tapaansa tehdä kataa. On se paperi minulla täällä jossain, aivan varmasti ehkä… Kun en ollut koskaan moisia sanoja kuullutkaan, kävin sitten tauolla kyselemässä asiaa ensin Measara senseiltä. Measara ohjasi minut Dan Smithin puheille, mutta paras mitä Smith sensei osasi kertoa niistä oli, että katso wikipediasta. Measara kehotti kysymään myös Isagawa senseiltä, mutta Isagawa lueskeltuaan paperia hetken totesi minulle, että hänen opettajansa on Shimabukuro sensei, ei Nakazato sensei. Se siitä sitten Noh, jälkikäteen selvisi (kun asiasta Kimiltä muistin kysyä), että termit on kalligrafiasta lainattuja ja tarkoittavat muistaakseni jotakuinkin sitä, että on standarditapa tehdä asioita ja sitten on henkilökohtainen, sellainen vähän taiteellisempi tapa tehdä asioita ja sitten niitten välimuoto. Niin joo, Warren Bertokin paperia vilkaisi ja selitti, että joo, tuo toinen tarkoittaa sitä, että sulla on peräaukko auki ja toinen kiinni. Ilmeisesti tuo kolmas on sitten se välimuoto, jossa peräaukko on avautumassa/sulkeutumassa No niin, huonot vitsit sikseen ja eteenpäin. Seuraavaksi sitten pääsimme itsekkin tekemään jotain, eikä pelkästään istumaan ja katselemaan. Jos ei muistini täysin petä, teimme katat Ananku, Seisan ja Passai. Ananku ja Passai olivat hyvin samanoloisia kuin mihin on Seibukanissa (ja sitä ennen Renshinkanissa/Kokusai Shorinjissa) tottunut, mutta Seisanissa oli omat kommervenkkinsä verrattuna tuttuun ja turvalliseen tapaan tehdä. Nakazato sensei ei itse näyttänyt mitään, mikä lienee ymmärrettävää, onhan hänellä jo ikääkin liki 90 vuotta.

Seuraava seminaarivalintani olikin sitten Shimabukuro sensei, joka kieltämättä hieman harmitti, koska samaanaikaan olisi ollut mm. Morio Higaonnan seminaari, jonka olisin mielelläni myös käynyt. Noh, ehkä joskus toiste sitten… Eipä sen puoleen, hyvän oppitunninhan tuo o-sensei piti. Kihon renshua ja kataa tehtiin. Hmm, mitäs katoja me tehtiinkään… Ainakin Seisan, mahdollisesti jotain muutakin. Viikon ensimmäiset pariharjoituksetkin oli tuossa vaiheessa Tahkottiin vähän Seisanin bunkaita. Lopuksi sitten Shimabukuro sensei piti vähän luentoa, selitteli joitain Seibukanin perusideoita japaniksi ja englanniksi, mm. miksi se nyrkki ei ole lyönnissä loppuun asti käännetty, kuten lähes kaikissa muissa karatetyyleissä. Tätä o-sensei demonstroi lyömällä kohti Measara sensei leukaa, jolloin hän joutui nostamaan kättään aika korkealle. Muistaakseni hän selitti, että tällöin täysin käännetty nyrkki ei ole niin tehokas, koska se ei ole niin tukeva. Noh, monelle länsimaalaisellehan tuo peruste on varmaan sangen teoreettinen, koska harvoinpa sitä joutuu tappeluun itseään reilusti pidemmän ihmisen kanssa, mutta olipahan mielenkiintoinen detalji.

Päivän viimeisenä seminaarina minulla oli Kyohide Shinjon Uechi ryu. Shinjohan on se terässormi, joka Human Weaponissa vai oliko se Fight Questissä löi sormenpäillään muutamasta puulankusta läpi. Teimme jonkinverran Uechi ryun perustekniikkaa ja pariharjoituksia niihin liittyen. Opeteltiin mm. Uechin ryussä käytettäviä torjuntoja, joista osa oli vähän sellaisia “karate kid” tyylisiä, eli wax on, wax off Varmasti tehokkaita osaavissa käsissä, mutta en vaan mahda mitään, että tuollainen fiilis niistä tuli. Sitten olikin vuorossa kata, Uechi ryun versio Seisanista. Mielenkiintoinen kata, vaikkei siitä paljon päähän jäänytkään. Joitain samankaltaisuuksia Seibukanin version kanssa, vaikka selvästi enemmän sukua Goju ryun versiolle (joka on tosin tuttu lähinnä Youtuben kautta). Erittäin mielenkiintoinen karatetyyli, vahinko vaan, että opetus tapahtui käytännössä pelkästään japaniksi. Välillä jotkut länsimaalaiset Uechi ryu karatekat tulkkasivat puhetta kaikille englanniksi, mutta sitten sekin jäi. Hankala oppia oikein mitään, kun ei näe kunnolla ja kuulee komentoja vain japaniksi. Yritin siinä sitten parhaani mukaan räpiköidä mukana naapureita seuraamalla, mutta oli se kyllä aika hankalaa.

Päivän päätteeksi oli sitten vielä päätösjuhlat Budokanista muutaman kilometrin päässä olevalla hotellilla. Hieno hotelli, varmaan myös aika tyyris. Osa Seibukan-ihmisistä oli lähtenyt jo viimeistään toisen seminaarin jälkeen vaihtamaan vaatteitaan ja osa ei ollut tullut seminaaripäivälle ollenkaan, vaan olivat jääneet lepäämään. Varsinkin Dubain porukka, tai ainakin osa heistä, kuului tähän jälkimmäiseen kategoriaan ja sen näki. Olivat naiset laittaneet iltapuvut päälle. Me oltiin siellä sitten shortseissa ja lyhythihaisissa paidoissa. Hieman oli alipukeutunut olo, mutta minkäs teet. Ei viitsinyt kovin isoa määrää varavaatteitakaan kuskata mukana. Juhlissa itsessään pitivät joitain puheita (en kuunnellut) ja sitten oli käsittääkseni jonkun lukiolaisryhmän kansantanssiesityksiä pitkin iltaa. Tärkeintä oli kuitenkin, että olutta, awamoria ja ruokaa oli tarjolla ilmaiseksi. Ruoka oli hyvää ja olutkin maistui, valitettavasti se loppui aika nopeasti. Meidän pöytäkuntamme (suomalaiset ja saksalaiset) pidettiin kyllä hyvää huolta siitä, että saimme olutta kohtuullisesti Awamoria olisi ollut vielä runsaasti sen jälkeen kun oluet loppuivat, mutta kun seuraavana päivänä oli vielä erillinen Seibukan leiripäivä, ei kehdannut kovin paljon sitä nautiskella. Lähdettiin ihan kohtuullisen hyvissä ajoin nukkumaan. Harmitti vaan, kun havaitsin sitten majapaikkaan päästyäni, että olin hukannut nuo seminaareilta saamani osallsitumisdiplomit. Eihän niillä sinällänsä mitään tee, mutta olisivat olleet kiva matkamuisto. Muistan, kun hotelille tullessa laitoimme laukut säilytykseen ja siinä yhteydessä minä mielestäni laitoin omat diplomini pussiin ja pussin treenikamppeitteni kanssa samaan laukkuun. Majapaikassa vaan tuota pussia ei enää löytynyt. Minne lienee hävinnyt… Pitänee kirjoitella mailia tilaisuuden järjestäjille, jos niiltä saisi vaikka uudet diplomit.

Maanantaina oli sitten vuorossa erillinen Seibukan leiri. Aamusta keräännyttiin honbu dojolle, josta sitten autokaravaani lähti johonkin paikkaan X, minulle ei oikein selvinnyt, missä tuo uusi sali oli. Selvästi kuitenkin joku isompi paikka, siellä oli (ainakin) kaksi salia, joista toisessa oli tatamit ja toisessa puulattia. Seibukan porukat treenasivat puulattiasalilla, kuinkas muutenkaan. Shimabukuro sensei ilmoitti, ettei kovin rankkoja treenejä pidetä, koska on pitkä viikko takana eikä hän halua tappaa ketään treenillä. Lausunto osoittautuikin paikkansa pitäväksi, treenaus oli sangen kevyttä, vaikka välillä hikikin pääsi tulemaan Meidät jaettiin jossain vaiheessa, en enää muista missä, kahteen joukkoon: opettajat ja muut. Minä kun en opeta, niin jättäydyin suosiolla muitten ryhmään. Isagawa sensei kävi sitten kanssamme eri katoja läpi, aina Gojushihohon asti. Koska meitä muitakin oli sen verran runsaasti, meidät jaettiin vielä siten, että kerrallaan kataa oli tekemässä vain kourallinen ihmisiä, ehkä kymmenkunta. Loput sitten odottivat vuoroaan. Lopussa sitten vielä Shimabukuro kertoi jotain Seibukanin historiasta ja isästään. Minulla on valitettavasti sen verran huono muisti, etten muista juuri mitään, mitä hän kertoili, eikä tietenkään tullut videokamerakaan mukaan. Jotkut olivat sen verran fiksuja, että veivät puhelimensa sensein lähettyville ja laittoivat siten puheet talteen. Näin jälkiviisaana pitää todeta, että olisihan tuon voinut itsekkin tehdä, mutta eipä sitä silloin tajunnut/saanut aikaiseksi.

Seminaarin päätyttyä olikin illalla vuorossa Seibukan party Chatanissa olevassa hienossa hotellissa. Täällä oli tarkoitus, että kunkin osallistujamaan ihmiset käyvät vuorollaan pitämässä jonkun esityksen, mutta näin ei sitten (ehkä onneksi) käynytkään. Me olimme yhtenä iltana hieman olutta ja awamoria nauttineina tulleet siihen tulokseen, että jos kerta jotain suomalaiskansallista pitäisi esittää, niin esitetään letkajenkka Kävikin sitten niin, ettei tuollaista tarvinnut esittää. Oli siellä toki muutama esitys: Dan Smithin poika lauloi, honbu dojon junnut soittivat ja lauloivat jonkun kappaleen ja lisäksi oli joku naisesiintyjä, joka ilmeisesti veti showtansa sekoitellen japania, englantia ja okinawalaisten omaa kieltä. Kävi sittemmin ilmi, että nainen on itsekkin karateka, taisi olla peräti jonkun sarjan voittanut noissa kilpailuissa. Naisten kata-sarjan todennäköisesti, mutta kun ei vaan jaksa muistaa. Tämä kävi ilmi kun hän esityksensä lopussa heitti vaatteita pois päältään ja alla olikin karatepuku. Tämän jälkeen hän teki jonkun katan, olin tunnistavinani sen Goju ryun Seisaniksi. Lisäksi tilaisuudessa jaettiin uusia dan-arvoja, joista korkeimmat olivat Warren Berton 6. dan, Measaran 8. dan ja Dan Smithin 9. dan. Varsinkin Dan Smith meni lähes sanattomaksi moisesta kunnianosoituksesta ja hän vaikutti sangen liikuttuneelta. Eipä sen puoleen, niin olivat Measara ja Bertokin, mutta minusta Dan Smith vaikutti liikutteneimmalta. Noh, bileet jatkuivat, kunnes olisiko kello ollut vielä edes kymmentä kun yht’äkkiä ilmoitettiinkin, että no niin, nyt on bileet ohi ja kaikkien pitää poistua. No ei siinä muukaan auttanut kuin poistua. Poistuimme paikalta saksalaisten kyydissä ja jäimme pois heidän majapaikallaan. Measara sensei sitten kutsui meidät vielä jatkoille heidän huoneeseensa. Paikalle saapui lisäksi myös Isagawa sensei. Siinä sitten nautiskeltiin olutta ja kertoiltiin joitakin vitsejä, sekä juteltiin niitä näitä, kunnes oli jälleen aika vetäytyä nukkumaan, koska seuraavana päivänä oli heti aamusta kiertoajelulle lähtö.

Muista en tiedä sanoa, mutta minä ainakin aloin jo olemaan melko väsynyt kiertoajelun alkaessa, mutta ei auttanut kuin tsempata vielä yksi päivä. Kiertoajelu vei meidät ensin Shurin linnalle, jossa porukka hajaantui. Osa meni tutustumaan linnaan ja loput lähtivät käsittääkseni läheiselle kuninkaitten hautausmaalle. Koska emme olleet ennättäneet käydä linnalla, valitsimme kohteeksemme sen ja ei tarvinnut pettyä. Linnahan on nykymuodossaan sangen uusi, wikipedian mukaan vasta 1992. Paikalla aikaisemmin ollut linna kun tuhoutui lähes täysin toisen maailmansodan loppuvaiheissa vuonna 1945. Linnalta jatkoimme matkaamme Nahan kansainväliselle kadulle eli Kokusai dorille. Kyseessähän on ostoskatu, jossa myydään vähän kaikennäköistä tavaraa. Valitettavasti suurin osa tavarasta oli sitä standardituristikrääsää, eli t-paitoja yms. Lisäksi oli tietenkin awamori-kauppoja, mutta ei siinä vaiheessa huvittanut sellaisia alkaa raahaamaan mukana. Shoppailujen jälkeen matkasimme sitten syömään johonkin paikkaan. Ruoka oli ihan hyvää, joskaan ei mitään erikoista ja maisematkin olivat sangen näyttävät. Matkalla syömään Measara sensei mainitsi, että lähettyvillä olisi Chotoku Kyanin hauta, mutta sinne on pitkähkö matka kiivetä ja että seudulla on habuja eli okinawalaisia myrkkykäärmeitä. Minä olisin kyllä mielelläni nähnyt tuon haudan, Zenryo Shimabukuron hauta kun jäi näkemättä, mutta koska meillä oli ilmeisesti aikataulu, josta piti pitää kiinni ja kun porukka ei vaikuttanut kovin innostuneelta ajatuksesta kävellä kuumassa auringonpaisteessa myrkkykäärmeitä varoen, se toive piti haudata. Joskus toiste sitten… Lopulta menimme ruokailun jälkeen johonkin puistoon, jossa oli paitsi hieno tippukiviluola, niin myös olutpanimo ja awamori-tislaamo. Siellä tislattavaan awamoriin tosin lisätään tuollainen habu-käärme. En sitten viitsinyt ostaa tuollaista, niitä kun ei käsittääkseni saa tuoda Suomeen. Joka tapauksessa vaikuttivat turhan arvokkailta, joten jäipä ostamatta. Oluttakaan en siinä tullut maistaneeksi, tosin myöhemmin sinä päivänä kävin American Villagessä vielä ostoksilla ja löysin kaupasta tuota olutta. Siihen sitten päättyi varsinainen kiertoajelu ja jäljellä oli enää vain paluu majapaikkoihin ja jäähyväisten jättö kaikille uusille ja toki myös vanhoille ystäville.

Sovimme norjalaisen kaverin kanssa, että lähdemme hänen kanssaan yhtämatkaa aamulle lentokentälle, koska hänelläkin oli sama varhainen lento Osakaan. Aluksi meillä oli tarkoitus tilata taksi tai todennäköisemmin parikin taksia viemään meidät kentälle aamulla, mutta sitten tämä norjalainen kaveri soittelikin meille ja kertoi, että hänen etelä-afrikkalainen senseinsä olikin luvannut viedä meidät ja venäläiset kentälle. Sehän sopi meille oikein hyvin. Kävi myös ilmi, ankaran nettisurffauksen jälkeen, että kentällä tarvitsi olla Japanin sisäisillä lennoilla vain muistaakseni puolisen tuntia ennen lähtöä, eikä, kuten aluksi luulimme, pari tuntia. Ainoa ongelma oli, että kuinka saada tieto venäläisille? Tiesimme, että he ovat samassa hotellissa meidän kanssamme ja että he asuivat kolmannessa kerroksessa, mutta siinä kaikki. Hotellissa kun ei ollut mitään respaa, josta olisi asiaa voinut tiedustella, niin kuinka toimia. Noh, minä menin kolmanteen kerrokseen ja onneksi joku intialaisista sattui olemaan samaanaikaan liikkeellä ja hän tiesi, missä huoneessa venäläiset ovat. Siispä tieto heille, että kyyti kentälle lähtee aamulla 5:40. Lopulta kaikki oli järjestyksessä ja laukut valmiiksi pakattuina, joten ei muuta kuin unta palloon. Aamulla sitten kentällä oli vähän aikaa käydä shoppailemassa ja ostettiin pullot awamoria kotiin vietäväksi. Tästä meinasi tosin tulla jonkinlainen ongelma Osakan kentällä, kun emme tajunneet, ettei tuollaista määrää nestettä saa ottaa koneeseen ellei sitä ole ostettu erillisestä tax-free myymälästä. Kun sitten tajusimme tämän, olimme aluksi menossa postittamaan pullot. Onneksi virkailijat tajusivat, että nyt on pojat menossa ihan väärään suuntaan ja tulivat sanomaan, että ei kuulkaas pojat, nyt koneeseen. Selitimme tilanteemme heille ja he keksivät sitten, että hei, käytetäänpäs nyt järkeä tässä asiassa. Minulla kun oli (onneksi) sellainen matkalaukku käsimatkatavarana johon nuo pullot pystyi laittamaan. Siispä tyhjensimme laukkua vähän ja laitoimme pullot sinne ja laukku ruumaan. Minun tarvitsi vain allekirjoittaa yksi lappu, jolla ilmoitin, että lentoyhtiö ei sitten ole vastuussa, jos nuo pullot sattuvat särkymään. No eivät särkyneet, onneksi.

Nyt on seikkailu sitten tosiaan ohitse ja täytyy sanoa, että mielelläni lähtisin joskus toistekin Okinawalle, mutta seuraavan kerran kuitenkin mieluummin johonkin toiseen vuodenaikaan ja mahdollisuuksien mukaan vieläpä silloin, kun siellä ei ole tuollaista megatapahtumaa. Seibukan honbu dojo on kuitenkin pieni (ja Jinbukan dojo vielä pienempi), joten jos siellä on, kuten nyt, paljon ihmisiä, ei siellä mahdu treenaamaan ja on aivan turha toivoa, että sieltä juuri mitään oppia saisi. Toki me opimme Passai guwan, mutta meillä kävikin tuuri, koska Chris Schultz opetti sen meille. Tokihan saimme joitakin pieniä korjauksia itsekukin, jotka ovat erittäin tärkeitä, mutta luulen ainakin, että niitä saisi vielä enemmän kun opettajalla/opettajilla on aikaa keskittyä eikä tarvitse korjata kymmeniä ihmisiä.