Minä olen katkera. Ja syntynyt kahdeksankymmentäluvulla. Näinollen älyllinen elämäni alkoi (ja päättyi) yhdeksänkymmentäluvulla. Muodostin järkkymättömän maailmankuvani silloin. Nokia on hieno. Ja tuo rahaa. Baywatch on erotiikkaa kovimmillaan. Otsoniaukko leviää pian ja maailma kuolee. Doom II on kehittyneintä tietokonegrafiikkaa mitä voi tehdä. Ja ennenkaikkea, Suomi on maailman paras jääkiekkomaa vuonna 95. Kyllä suomi on hyvä!

Tämä lämmin muisto mielessä joka vuosi jääkiekon ömmöm tai ölympiajääkiekkoturneen alkaessa kietoudun leijonalippuun, maalaan silmälaseihini siniset ristit ja herkistyn katsomaan jääkiekkoa. Peruutan kaikki tapaamiseni ja kuuntelen ennen peliä “Ihanaa Leijonat, Ihanaa!” musiikkiesitystä puoli päivää. Mielikuvaharjoitteissani Teemu Koivu luistelee piruetin harhautukseksi sillä aikaa Raimo Jutila ratkoo vaihtopenkillä differentiaaliyhtälöitä ja laskee vektorin seuraavalle maalikuviolle. Ari Myllys nappaa kiekon jedinvaistollaan ja murskaa kaikki hyökkäykset valomiekallaan. Katsomossa on vain kauniita naisia kannustamassa rinnat ihanasti aaltoillen ja ilmassa on suuresti urheilujuoman tuntua! Vastajoukkue on koko ajan paitsiossa ja Suomalaiset onnistuu aina tekemään kolmen pisteen viivalta maalin.

Juuri ennen peliä käyn pesemässä hampaat ja laitan puhtaimman slipoverin ylleni, onhan nyt historiallinen hetki tulossa. Suin tukkani, harjaan koiran, himmennän valoja ja levitän sohvapöydälle valkean pyötäliinan ja tuoksukynttilöitä sekä suitsukkeita. Alkuvihellykseen on viisi minuuttia, olen valmis avaamaan television, studiossa varmasti jo esitellään suomen joukkue ja odotan jo alkuvihellystä. Se varmast kuulostaa enkelinlaululta, yleisö hurraa Suuren Suomen Jääkiekkojoukkueen Tähdille. Pieni onnenkyynel vierähtää raikkaanpuhtaalle slipoverilleni, mutta en pyyhi sitä. Siitä kaikki näkevät miten minä Elän tämän tilanteen, olen Suomen mukana alusta lähtien, vankkumatta, taas voittoon ja kunniaan! Olen osa Suomen Joukkuetta. Me voitamme! Me.

Avaan television. Kisat alkavat. Kentälle luistelee läjä miehiä joiden nimiä en tunne. Kun peliä on mennyt 5 minuuttia, suomi on tappiolla ja pelaa kolmatta kertaa alivoimalla. Ja tympäsee. Ensimmäistä kertaa mieleeni hiipii epäilys. Onko tämä sen arvoista? En edes muista katsoinko kyseisiä otteluita vuonna 95, saatikka että ymmärrsinko lajista tuon taivaallista. Nyt en ainakaan enää ymmärrä, se on jo saletti tässä vaiheessa. Mikä on paitsio? Miksi tuo kiekko menee välillä pitkäksi? Minusta se näytti yhtä pyöreältä edelleen. En ymmärrä. Eikä oikeastaan kiinnostakaan. Katsomosta kuvataan vain lihavia kaljuja miehiä joilla naama punottaa viinasta. Ei aaltoile tissi ei. Joukkueet sahaa siellä kiulussa eestaas päädystä päätyyn. Välillä ne törmää toisiinsa. Mitäkä…

Tämänhän piti olla vuoden odotetuin tapahtuma. Nyt minua vituttaa. Pettymykseni on valtava ja käsin kosketeltava. Teen pettymyksestäni lisäeristeen yläpohjaan, mutta se on liian suuri sillä lyön siihen pääni kun menen vessaan. Ei käy sekään, nielen pettymykseni ja minua närästää. Menee yöunet. En minä koskaan ole tykännytkään jääkiekosta. Enkä varmasti tule tykkäämäänkään. Meitä kaikkia vuoden 95 kokeneita on huijattu.

Voiko tässä edes nousta barrikaadille?

Kuvan lähde: 365.fi

Avainsanat: jumalauta, Saateri

Viesti kirjoitettiin Sunnuntai, Toukokuu 9, 2010, 20:02 ja se on kategoriassa Sukupolvet, harrastukset. Voit seurata vastauksia RSS 2.0-syötteen kautta. Voit kommentoida tai voit käyttää paluuviitettä omilta sivuiltasi.