Tässä tuli kesätauon jälkeen kyljet kipeänä analysoitua itseään että miksi minä oikein näitä kamppailulajeja harrastankaan. Tätä on loppuunsa helekkarin hankala ymmärtää itsekään. Joskus on tullut satakiloisen jätkän minua väkisinmaatessa mieleen että voisi sitä mukavamminkin mennä. Muitakin harrastuksia olisi.

Kalastaminen on yleensä ollut kivaa. Seistä rannalla koukku sormeen uponneena, kumikengän hörppiessä jäähileistä vettä ja katsoa auringon katoamista ukkosmyrskyn taakse. Siinä sitä sielu lepää kun viimein pääsee sieltä tyhjin käsin pois kotiin syömään flunssaisena tonnikalaa.  Telttailukin on mukavaa. Kun yön makaa litimärässä teltassa, raapii punkkeja irti sisäreidestä ja kuuntelee kun joku viklo karjuu teltan vieressä kuin syötävä, tuntee olevansa jotain. Lähinnä kai tympääntynyt. Tai sitten jalkapallo. Sen kerran kun viimein joku joukkuetoveri syöttää pallon, ja jopa saan sen haltuun, kohta on jo ihan itse potkaissut pallonsa lähimpään nokkospusikkoon. Tai muuten vaan kompuroinut kulmalleen. Lajin viehätystä lisää myös kun kaveri harhauttaa hyppäämällä nappulat edellä jalkapyödälle ja potkaisemalla akillesjänteeseen. Siinä sitä on kiva katsella kun oma maalivahti torjuu pallon naamallaan. Siinä on jotain uljasta. Se joukkuehenki ja sensemmoiset.

Mutta en minä noista nyt niin suuresti ole jaksanut pääharrastusta kasvattaa, vaikka kelpo harrasteita ovatkin. Jotenkin se on tämä kamppailu vienyt. Vapaaotteluhan on nykyään poskettoman trendikäs laji. Siitä on ollut lehdessäkin. Onpa vapaaottelija ollut jopa televisiossakin kisailemassa. Se ei kuitenkaan ole syy siihen miksi itse harrastan. Tai siis niin luulen.

Vapaaottelulla on maine kovakuntoisien ja muutenkin kovien tyyppien lajina. Kanssalähimmäiset vaivihkaa joko kunnioittaa tai pelkää jos kuulevat jonkun tällaista treenaavaan. “Aijuu sua pitääkin sitten varoa!” on kuultu aika monesti. Tosiasiahan on se että meikäläistä tarttee varoa ihan yhtä paljon kuin sitä että pikaluistelun harrastaja kävisi luistelemaan itse kunkin parketilla kylässä käydessään.

Vaarallisuuden lisäksi minua hieman arveluttaa julistaa MMA harjoittelijoita koviksi jätkiksi. Ottaen täysin huomioon että hyvä osa treeneistä menee eläinleikeissä, machoilusta pitää puhua hyvin, hyvin varauksella. Suurimman osan aikaa treenit näyttävät lasten jumppatunnilta. “Nyt karhukävelyä, mur mur mur. Sitten menette rapurapurallaa askelilla siitä noin. Hyvä pojat. Hyvä. Kuka osaa kukkerpalleja?” Isot tatuoidut karjut pyörii pitkin tatamia tapout shortseissaan ja rashguardeissaan ja leikkii katkaravulla. Eiku katkarapua, siis. Välillä halitaan kaveria ja pyöritään tatamilla mykelömykelöpoks kaverin pallit naamalla.

Jotkut voisivat sanoa hakevansa adrenaliiniä. Toiset voivat olla ylittämässä itseään. Kolmennet tähtäävät kisamenestykseen. Omalta kohdalta on myönnettävä että jotain omaa viehätysvoimaansa siinä on että pari kertaa viikossa saa oikein antaumuksella turpaansa tai päätyy kuristettavaksi hikisen lähimmäisen myskisessä syleilyssä. Lähinnä siinä mielessä että kun on kunnolla pieksetty mies maanrakoon ja läski mustaksi vapaa-ajalla, töissä ja muussa arkielämässä osaa sitten olla nöyrä ja ei luule itsestään liikoja. Täyttää excelin kiltisti ja ei suotta haaveile palkankorotuksesta tai unelmalomasta karibian rannikoilla pinacoladan virratessa kuin Tenojoki.

No, joo. Onhan siinä toki jotain hienoa myös kun keskustelussa pääsee mainitsemaan harrastavansa vapaaottelua. “Aijaa! Vähänx siistii! Mikä on sun alter ego?”

Kuvan alkuperä: fcfighter.com

Viesti kirjoitettiin Perjantai, Elokuu 7, 2009, 14:45 ja se on kategoriassa MMA, harrastukset. Voit seurata vastauksia RSS 2.0-syötteen kautta. Voit kommentoida tai voit käyttää paluuviitettä omilta sivuiltasi.