Me joita on huijattu

Toukokuu 9, 2010, 20:02

Minä olen katkera. Ja syntynyt kahdeksankymmentäluvulla. Näinollen älyllinen elämäni alkoi (ja päättyi) yhdeksänkymmentäluvulla. Muodostin järkkymättömän maailmankuvani silloin. Nokia on hieno. Ja tuo rahaa. Baywatch on erotiikkaa kovimmillaan. Otsoniaukko leviää pian ja maailma kuolee. Doom II on kehittyneintä tietokonegrafiikkaa mitä voi tehdä. Ja ennenkaikkea, Suomi on maailman paras jääkiekkomaa vuonna 95. Kyllä suomi on hyvä!

Tämä lämmin muisto mielessä joka vuosi jääkiekon ömmöm tai ölympiajääkiekkoturneen alkaessa kietoudun leijonalippuun, maalaan silmälaseihini siniset ristit ja herkistyn katsomaan jääkiekkoa. Peruutan kaikki tapaamiseni ja kuuntelen ennen peliä “Ihanaa Leijonat, Ihanaa!” musiikkiesitystä puoli päivää. Mielikuvaharjoitteissani Teemu Koivu luistelee piruetin harhautukseksi sillä aikaa Raimo Jutila ratkoo vaihtopenkillä differentiaaliyhtälöitä ja laskee vektorin seuraavalle maalikuviolle. Ari Myllys nappaa kiekon jedinvaistollaan ja murskaa kaikki hyökkäykset valomiekallaan. Katsomossa on vain kauniita naisia kannustamassa rinnat ihanasti aaltoillen ja ilmassa on suuresti urheilujuoman tuntua! Vastajoukkue on koko ajan paitsiossa ja Suomalaiset onnistuu aina tekemään kolmen pisteen viivalta maalin.

Juuri ennen peliä käyn pesemässä hampaat ja laitan puhtaimman slipoverin ylleni, onhan nyt historiallinen hetki tulossa. Suin tukkani, harjaan koiran, himmennän valoja ja levitän sohvapöydälle valkean pyötäliinan ja tuoksukynttilöitä sekä suitsukkeita. Alkuvihellykseen on viisi minuuttia, olen valmis avaamaan television, studiossa varmasti jo esitellään suomen joukkue ja odotan jo alkuvihellystä. Se varmast kuulostaa enkelinlaululta, yleisö hurraa Suuren Suomen Jääkiekkojoukkueen Tähdille. Pieni onnenkyynel vierähtää raikkaanpuhtaalle slipoverilleni, mutta en pyyhi sitä. Siitä kaikki näkevät miten minä Elän tämän tilanteen, olen Suomen mukana alusta lähtien, vankkumatta, taas voittoon ja kunniaan! Olen osa Suomen Joukkuetta. Me voitamme! Me.

Avaan television. Kisat alkavat. Kentälle luistelee läjä miehiä joiden nimiä en tunne. Kun peliä on mennyt 5 minuuttia, suomi on tappiolla ja pelaa kolmatta kertaa alivoimalla. Ja tympäsee. Ensimmäistä kertaa mieleeni hiipii epäilys. Onko tämä sen arvoista? En edes muista katsoinko kyseisiä otteluita vuonna 95, saatikka että ymmärrsinko lajista tuon taivaallista. Nyt en ainakaan enää ymmärrä, se on jo saletti tässä vaiheessa. Mikä on paitsio? Miksi tuo kiekko menee välillä pitkäksi? Minusta se näytti yhtä pyöreältä edelleen. En ymmärrä. Eikä oikeastaan kiinnostakaan. Katsomosta kuvataan vain lihavia kaljuja miehiä joilla naama punottaa viinasta. Ei aaltoile tissi ei. Joukkueet sahaa siellä kiulussa eestaas päädystä päätyyn. Välillä ne törmää toisiinsa. Mitäkä…

Tämänhän piti olla vuoden odotetuin tapahtuma. Nyt minua vituttaa. Pettymykseni on valtava ja käsin kosketeltava. Teen pettymyksestäni lisäeristeen yläpohjaan, mutta se on liian suuri sillä lyön siihen pääni kun menen vessaan. Ei käy sekään, nielen pettymykseni ja minua närästää. Menee yöunet. En minä koskaan ole tykännytkään jääkiekosta. Enkä varmasti tule tykkäämäänkään. Meitä kaikkia vuoden 95 kokeneita on huijattu.

Voiko tässä edes nousta barrikaadille?

Suomen jääkiekkomaajoukkueen voitonhengetär vilkuttaa hyvästiksi, hyvästi iäksi, käy rauhassa.

Suomen jääkiekkomaajoukkueen voitonhengetär vilkuttaa hyvästiksi, hyvästi iäksi, käy rauhassa.

Kuvan lähde: 365.fi

Avainsanat: ,
Kirjoitettu: Sukupolvet, harrastukset | Ei kommentteja »

Kaikkea mitä sanotte tullaan käyttämään teitä vastaan

Toukokuu 7, 2010, 10:10
Aikuisen ja lapsen välinen vuorovaikutus on mielenkiintoinen paletti. Ihmettelin sitä jo sangen pienenä. Ehkäpä epäreiluinta maailmassa on kysyä lapsukaiselta mitä hän haluaa tehdä pienenä. Muistanpa kun kerran. Tai useammankin kerran, itseasiassa. “Mikäs se sinusta tulee isona?”

Mitäs ajattelitte lapsen siihen vastaavan kun hän on 4v? Minä ainakin muistelen että siinä vaiheessa elämääni tiesin kaksi ammattia, olla Isä tai Mäkkaiver. Ihmemiehenä oleminen tuntui jo silloin vähän turhan korkealta tavoitteelta, joten piti valita isän jalanjäljet ja vastata: kuorma-autoilija. Sukulaiset hykerteli ja taputti karvaisia käsiään, niin ihana isän poika, on on. Kuorma-autoilija… Niin. Kovin hankalahan sitä on mitään suurta analyysiä omista taidoistaan ja tulevaisuuden visioistaan tehdä kun monimutkaisin suoritus mihin on siihen ikään asti kyennyt on ottaa housut välistä kakille mennessä. Voiko ketään asettaa vastuuseen niistä tekemisistä? Maailmankuva rajoittuu jännittäviin sammakoihin ojassa, ritäriässäpurukumiin ja pihalla seisovaan isän kuorma-autoon.

Tuossa taannoin, kolmisen vuotta sitten tapasin erään vanhemman perhetuttavan. Eikös tämä asia tullut taas esille siellä. “Mitenkäs sinä nyt tuon aateekoon kanssa olet hommissa kun etkös sinä kuorma-autoilijaksi halunnu?” Mää olin ihan että juunoniin. En siihen oikeen osannut sanoa mitn. En onnistunut, petin koko suvun. Ajokortiton hippi. Siinä sitä nyt ollaan selkä seinää vasten. Lupaukset rikottu, takinkääntäjä. Mitä tällaisesta kakarasta tulee, tollainen tuuliviiri. Myöskin inhosin pienenä hillosipuleita, mutta toivon että teloituskomppanialle ei olisi kuitenkaan tarvetta vaikka niistä nykyään pidänkin. Pyydän anteeksi.

Toivon myös syvästi että minua ei vedetä tuomiolla siitä kun vuonna -94 vapaaottelua nähtyäni sanoin “Ihan karmeeta, tollaset isot tyhmät hormoninatsit hakkaa toisiaan! Hyi!” Pahoittelen tätä kommenttia, sillä nyt tiedän ettei ne vaan hakkaa, vaan myös potkii ja kuristaa. Pahoittelen tätä aikaisemman, tietämättömän minäni rajoittunutta maailmankuvaa.

Ei pitäisi liikaa takertua entisiin sanomisiin. Eihän sitä koskaan tiedä vaikka poliisina kuolisi.

Kirjoitettu: Sukupolvet, ammatinvalinta | 1 Kommentti »

Kun mikään ei oikein maistu miltään

Huhtikuu 11, 2010, 21:13

Kas oikein hyvää päivää!

Pitkästä aikaa näyttäisi että on aikaa tätäkin kirjoitella. Onpa mukavata. Pahoittelut pitkästä hiljaiselosta teille molemmille blogin lukijoille.

Tässänäin pienessä flunssassa pötslöjöllään en keksi oikein keksinyt muuta tekemistä kuin ihmiskokeita itsellä. Tuntuu että kuolema kolkuttaa ovelle jos yrittää tehdä jotain joka edellyttää sohvalta nousemista. Pää on numeroa liian iso ja kurkun tilalla on kynnysmatto.  Ainoa asia mikä maistuu on katkeruus siitä ettei voi tehdä mitään.

Koska muuta ei voi, tänään ajattelin testata itselläni kuinka voisin olla trendikäs ja ajantasalla. Eli tarkoituksena oli perehtyä popyläärimusiikkiin, tämän hetken suosituinpiin hitteihin. Uusimpaan uuteen ja kaikkein hoteimmasta hoteinpaan. Sieluni silmissä kiilui hieno ja pisteliäs kirjoitus siitä miten lady gaga ja muut laulavat siitä miten heitä pitää humputtaa ja miten tsuubiduu-ou-ou bumtsikaadabum jea peipi ou mama liikennevalo. Syväanalyysiä lyriikoiden banaaliudesta ja sävellysten keskinkertaisuudesta.

Mutta täähän meni ihan hänex. Ensimmäisenä listalla on J. Karjalainen. Lapsuusvuosien traumat pullahti heti esille niin rankasti etten edes uskalla katsoa kuka oli kakkosena virallisella albumilistalla. Ankkurinappi. Voi hyvä isä sentään.

Kerrotaanpa hieman taustaa. Kun olin pikkutyttö, minun elämä oli aina ihanaa lomalla. Metsästin ojassa sammakoita, potkin super-tele palloa kaseikkoon ja sain säännöllisesti turpaani isoveljeltä. Piilossa kiipesin katolle, kusin savupiippuun kokeilumielessä, ammuin impparilla hernekeittotölkkeihin ja sillointällöin äite teki vohveleita. Muistanpa sen yhdenkin kerran kun leikittiin piilosta parin kaverin kanssa, ja minun piiloa ei kukaan löytänyt. Varmaan puoli tuntia olin piilossa eikä kukaan tullut lähellekkään. Olin todella ylpeä. Tosin sitten vanhemmalla iällä tajusin sen että minua ei ilmeisesti etsittykkään, mutta se ei yhtään vähennä sitä riemua siitä hetkessä miten hyvän piilon keksinkään.

Asiaan. Oli hauskaa kaikinpuolin.  Viihdyin ja tykkäsin kun sai touhuta. Motocrossipyöräkin mulla oli jo nelivuotiaasta lähtiin, joten olin siis vähänniinku kova jätkä. Monta kaiverrettua lusikkaa sain kilpailuista. Tuokaan ei kyllä asiaan liity lainkaan, mutta halusin vain brassailla tollakin. Vielä en ole keksinyt aasinsiltaa missä kehuskelisin vehkeideni koolla, mutta kaipa johonkin tulevaan bloggaukseen keksin senkin. Noh. Takaisin asiaan. J. Karjalainen ja Ankeat Lasit. Ankkurinappiin kiteytyy jotenkin elämäni lannistavimmat hetket. Tiedättekö, se hetki kun on loman viimeinen päivä, äiti pakottaa laittamaan lippalakin ja lempipaidan pesuun. Ojasta kaapatut lemmikkisammakot pitää päästää poies ja  suihkuunkin pitää mennä pesemään korvat. Parturiin pitää mennä. Luvataan jenkkisiili niinkuin elokuvissa, mutta sama sentin sänki tulee. Naapurin isot pojat puhkoo supertelen. Eikä nyt tänään saa vohveleita, syöhän tuo leipäsi ja aikaisin nukkumaan. Sitten aamulla kouluun. Vettä sataa ikkunalautaan laakana ja lakana on koko yön rutussa selän alla. Peitto karkaa pussilakanasta ja varpaita palelee.  Aamulla on silmämunat liian suuret mahtuakseen kuoppiinsa ja joku on vaihtanut jalkaterät lyijyisiin.

Ja kun menee apeana ja väsyneenä aamupalalle syömään sokerittomia murojaan haaleassa vedessä, jossain soi ankkurinappi. Se jää soimaan päähän kun menee ulos toteamaan että BMX pyörästä on kumi puhki ja kouluun pitää mennä äitin pyörällä. Naisten pyörällä. Ei ole edes jalkajarrua niin ei voi liiraten jarruttaa.

Ja tympäsi. Ja Ankkurinappi soi päässä.

En syytä J Karjalaista tästä, mutta en kyllä toki voi kuunnellakaan. Vaikka on toki myönnettävä että ei tainnut tuo uusi materiaali olla ihan samanlaista.

Koska tähän juttuun ei nyt taaskerrankaan saatu päätä eikä häntää, liitän tähän loppuun kuvan tisseistä että säilyy mielenkiinto. Parempi onni ensikerralla.

Ankkurinappi, vain muistoksi jäi.

Tisu

Tisu

Kirjoitettu: Hurpattelua, Sukupolvet | 2 Kommentit »

Kauneus on katsojan silmässä

Tammikuu 11, 2010, 21:19

Hyvää uuttavuotta kaikille.

Tosin ei tässä uudessa vuodessa ainakaan näin alkuun ole ollut sen suurempia muutoksia verrattuna aiempiin. Talvi yllätti taas VR:n, Matti Vanhanen ei todennäköisesti muista sanoneensa mitään, minä olen pullea ja loppu tulee varmasti. Uudenvuodenlupauksia on jaettu oikealle ja vasemmalle. Kylläkyllä, tulen syömään terveellisemmin, tekemään töitä enemmän ja laiskottelemaan vähemmän. Kunhan nyt tämän viikon vielä tässä lepään ja sitten. Itsekin lupasin itselleni että tulen treenaamaan enempi, olen pari kuukautta ilman viinaa ja tulen syömään paskaa vähempi. Sekä yleisesti muutenkin ajattelin pitää parempaa huolta itsestäni. Tarkoituksena oli syödä kuin munkki ja treenata itsensä ninjaksi. Mutta totuuden nimissä listaan tähän asiat jota olen tehnyt tämän vuoden puolella:

  • Syönyt kilon kurkkupastillia
  • Juonut kolme mukillista viskiä.
  • Mutta lääkkeeksi, vain lääkkeeksi.
  • Maannut sohvalla
  • Katsonut poskettomia määriä scifiä dvd:ltä
  • Maannut sohvalla
  • Maannut sängyssä
  • Pierry paljon
  • Mutta se johtuu tästä taudista, enminä muuten
  • Katsonut lisää scifiä dvd:ltä
  • Kasvanut karvaa
  • Maannut sohvalla eri asennossa
  • Syönyt pullaa

Täytyy myöntää ettei tuossa ole ollut vielä oikein hyviä merkkejä alkavalle vuodelle. Minun piti syödä kuin munkki, ei syödä munkkia.

Luottamus on kuitenkin kova, ehkä vielä tästä nousen. Sain kaverilta kahvakuulatreeniohjelman eilen. Se näytti niin raskaalta ja aloin stressaamaan siitä niin paljon että lasken sen lukemisen jo vuoden ensimmäiseksi treeniksi. Muttasiis. Tuohon lupaukseen itsestään huolehtimisesta tuli vainen mieleen se että mietin tiukkaan männäyönä että kuuluisiko siihen palettiin myös ulkonäöstään huolehtiminen. Ja jos liittyy, ensimmäisenä tulisi mieleen tietenkin parturiin meneminen. Mutta se ei käy. Trauma. Kerronpa parista viimeisestä kerrasta kun kävin parturissa.

Nro 1.

Asustelin tällöin vielä jyväskylälässä. Oli kevättalvea. Ilma oli jo hieman lämmennyt ja päivä pidentynyt silleen kivasti. Katujen miehet olivat jo vaihtaneet juomansa kesälaatuun eikä aamuisin ollut tarvetta enää raaputella auton ikkunoita. Tosin näin ajokortittomana mun sitä pitää muutenkin tehdä aika harvoin, mutta tiättehänte. Siinä kadulla käppäillessä ja itseäni näyteikkunoista peilaillessa huomasin että varpuspariskunta lenteli yläpuolella ja selvästi suunnitteli että ne tekee pesän mun päähän. Siispä marssin lähimpään parturiin: ”tukka pois kiitos, 3 senttiä jätetään”. Aika löytyi heti, otin vuoden 96 tekniikan maailman pöydältä ja perehdyin erilaisten kaasupurkausvalojen vertailuihin ja luin ihmeissäni testissä olleen PC:n mykistävästä neljänsadan megabitin kovalevystä. On se teknologia melkomoista. Virolaisvenäläistaustainen parturirouva leikkeli tukkaani ja hurpatteli kaikenlaista. ”Voi sulla on niin kiva pyörtehinen kiharrus pään lakilla että tsihiihi…”. En sen kummemmin jaksanut lähteä keskusteluun mukaan, sillä kitkarengasvertailussa oli tilanne päällä. Kaikki keskittymiseni meni siihen. Gislaved ylitti kostealla kelillä muut, mutta siitä huolimatta jäi vertailussa häntäpäähän. Miten niin voi käydä? En ymmärrä… Kuten en myöskään ymmärrä sitä mitä sitten näin peilistä kun rouva ilmoitti ”tama valmistusinen!”.

Tilasin 3 sentin tukan. Jonka odotin näkeväni. Sen sijaan minua tuijotti peilistä käytettyjen autojen kauppias kahdeksankymmentäluvulta. Kauniisti pöyhkeäksi föönätty taaksepäin suunnattu otsatuhero. Rouvan pyöritellessä peiliä mykistyneen pääni ympärillä, huomasin takatukkaani jätetyn hinttihoukuttimen. Rotanhäntä. Millä nimellä sitä nyt kutsuisikaan. Semmoinen pidennetty pikku suikula takatukassa. Ei perk…

Maksoin kiltisti frouvalle vaaditun 18 euroa ja marssin kohti kotia. Kaivelin kaapista wanhan trimmerin, vetelin nuppini siistimmäksi ja vannoin että en ikinä mene parturiin.

Paitsi sitten.

Tapaus nro 2.

Olin vasta saanut uuden työpaikan ja muuttanut stadiin vuosi sitten. Olin pompannut sosioekonomisella portaikolla heti kerralla pari pykälää ylemmäs. Maalainen kaupungissa. Raitiovaunulla aamupalalle kahvilaan. Turisteja ympärillä ja kauppahalleja. Kaikkee löyty.

Jotenkin tuntui siinä kaikessa että nyt pitää sitten itteki vähän petrata. Siispä paniikkiratkaisuna lähimpään parturiin joka löytyi heti kotioven vierestä. Hintatiedustelu pihinä miehenä, kelpuutus, aika löytyi hetimiten, jakkaraan istumaan ja lukemaan aikakausilehteä. ”kolmen sentin tukka, semmoinen ettei tarte laitella” oli ohje. Sanottiin ok. Ensimmäinen hälytysmerkki olisi pitänyt olla siinä että siellä ei ollut yhtään tekniikanmaailmaa. Eikä akuankkaa. Mutta ajattelin että eihän tässä nyt mene niin kauaa etteikö tätä kestäisi…

Olin väärässä. Itse parturin kanssa minulla ei ollut ongelmia. Tämä neitokainen osasi asiansa ja leikkeli tukan rivakasti. Sen verran rivakasti että aina hänen muualle katsoessa piti laskea varmuuden vuoksi korvat. Mutta kun niitä oli riittävä määrä aina, ei minulla ollut valittamista. Kunnes. Neitokainen kysyi kelpaako, sanoin että joo. Itseasiassa tosi hyvin oli leikattu. Lyhyt. Olin valmiina nousemaan ja kiittelin, mutta minun käskettiin istua ja odottaa. ”Ramiiii!” huudettiin takahuoneeseen. Ja Ramihan tuli.

Ensimmäinen näkyni Ramista oli se kun Rami kävelee selin ulos verhon takaa takahuoneesta ja huutaa ”jättäkääs sit niit konvehtei viel mulleki, tai mä oon niiiiin pettyny!”. Ramin perässä levittyi irtonaista moniväristä tukkaa pitkin lattioita kun Rami astui kepein askelin harja ja suihkupullo kädessä kohti minua. ”Laitetaanko muotoiluaineita?” Kysyi Rami. Kun olin sanomassa ”ei kiitos, olen maalta, en käytä” Ramin perässä levittyvä irtokarvakasa sanoi ”vuh!”.

Luonnollisesti hämmennyin tästä niin että taisin vinkaista, jonka Rami tulkitsi sitten myöntäväksi vastaukseksi. Sitten tupsahti tukkaan moussea ja vahaa, otsa nousi tötterölle ja niskasta vähän pörrölleen silleen kivasti ja ”onhan sul sit kiva ilta tulossa kun sä voit peilin eessä silleen laitella tätä erilai ja nähdä et miten se sit sopii ja ai et ku sulla on ihanat korvat ja miten ne nyt näkyy niiiin kivasti.” Töfp töfp töfp, hän suihkutteli ruusuvettä pitkin minun päätä.

Saakeli.

Nyt disclaimer. Minulla ei ole mitään seksuaalisia vähemmistöjä, enemmistöjä tai ylipäätään ketään vastaan noinniinkuin aatteellisesti eikä oikein muutenkaan. Se ei kuulu minulle eikä ole minulta pois mitä ihmiset tekee parisuhteissaan. Rami nyt vaan oli niin homppeli että todennäköisesti hän ulostaakin kermakakkuja. Sen asian kanssahan minulla ei ole sen enempää ongelmia kuin senkään kanssa että kuulin aamulla roskakuskilta pääsevän pierun kun se nosteli jotain roskasäkkiä lavalle. Siinäpähän.

Mutta joku raja sentään siitä miten tullaan minuun laittamaan aineita. Kuulin otsonikehän ritisevän yläsfääreissä suihkaus suihkauksella ja itämeri vieressä kahisi sinilevästä jokaisen levitetyn vahasormellisen jälkeen. Lähiseudun mehiläisfarmit muuttui mustaksi aukoksi ja hunajantuotanto pysähtyi koko pohjoiseuroopassa kun mehiläiset häkeltyi siitä kukkaistuoksusta. Vaikka tästä on jo vuosi, oletan että päänahkani ja hiukseni eivät enää ikinä maadu vaikka minut haudattaisiin millaiseen maahan tahansa. Silmät kuurassa en nähnyt enää mitään muuta kuin Ramin keltaisen paidan loistona pimeässä kun maksoin operaatiosta pyydetyn kakskymppisen.

Kun tulin kotiin, päästäni nousevat höyryt saivat ikkunat huurtumaan.

Niin. En tiedä mikä tän jutun pointti on, mutta parturiin en ainaka mene.

Parturi

Parturi

Kirjoitettu: Hurpattelua | 1 Kommentti »

Vastuukantamisen sietämätön kankeus

Lokakuu 4, 2009, 22:50

 

Yleensä en puutu poliittisiin keskusteluihin, sillä minä olen monesti mielestäni väärässä. Jolloinsiis mielipiteideni laukominen ei ole kovin antoisaa.

Sen verran vain näiden viimeiaikaisten kohujen myötä on taas noussut mieleen asia jota olen pohtinut jo erittäin pitkään, joten jaan tätä ihmetystä tänne. Asia joka minnuu askarruttaa, on poliitikkojen/johtajien etc. reagointi siihen jos kylään tuleekin töissä Vituixmän. Kun se kakka iskee tuulettimeen ja pientä kakkanonparelliä on jokapuolella, normaalisti on paikallaan soittaa Uusixmän paikalle ja korjata mokat. Jos duunipaikalla ajaa traktorin ojaan, se on ihan yleinen ja hyväksytty toimintatapa käydä hommiin ja ajaa se vekotin poies sieltä ojasta.

Muttakunei.

Ajatellaanpas tilanne. Tilaan talolleni kattoremppaan peltimiehen, ja se sattuu vahingossa sahaamaan reiän kattoon ihan väärään kohti ja romauttamaan savupiipun siinä samalla. Sitten hän lähtee samointein sairaslomalle, eikä vastaa viikkoon puhelimeen. Viikon päästä peltimiehen renki tuo kirjekuoren jossa on virallinen lääkärintodistus vuoden sairaslomasta uupumuksen vuoksi. Kahden kuukauden päästä tämä peltimies lähettää renkinsä taas välittämään tiedon irtisanoutumisesta ja pahoittelut siitä että hän ei kyennyt hoitamaan tehtäväänsä kunnolla.

Kotosalla sitten istutaan sisällä vesisateessa ja pyyhitään liikutuksen kyyneleitä silmäkulmista kun se oli niin suoraselkäinen ja rehti se peltimies kun tuolla tavalla myönsi taitamattomuutensa ja ei koittanut sitä paljoa piilotella. Kyllä se on niin hyvä ja aito mies että kysytäänhän sitä tohon meidän putkiremppaankin hommiin enskuussa.

Pimpula sentäs.

Tästä muuten tuli sitten myös mieleeni se kun olin joskus pieni. Mitälienen ollut, semmoinen alle ovenrivan yltävä. Varsin kapeasta kokemusskaalastani huolimatta sukulaiset kävi aina kyselemään ”mikä sinusta tulee isona?” Se on minun mielestä aina ollut hieman hämmentävä kysymys noinniinku 5 vuotiaalle. Harva on siinä iässä niin päämäärätietoinen tai tavoiteorientoitunut että kovin varmaksi ammatinvalintaa osaa sanoa, joten en oikein ymmärrä mitä sukulaiset sillä kysymyksellä hakivat. Mikä minusta tulee isona? Tjaa… Viisvuotiaana olin huomannut sen jo monesti että minusta usein tuli kakkaa, mutta en usko että sitä tässä nyt haettiin. Joten vastasin: ”Minusta tulee isona ministeri, sillä minä en halua tehdä päivääkään oikeeta työtä.”

Sitten söin kaikki vohvelikeksit ruokapöydästä ja painuin pihalle työntämään marmorikuulan nenään.

Avainsanat:
Kirjoitettu: Aiheeton | Ei kommentteja »

Urheilukalastusta

Syyskuu 11, 2009, 15:23

En voi sanoa olevani intohimoinen kalastaja, mutta tykkään minä siitä hommasta  kuitenkin. Siitä saa hyvää ja terveellistä ruokaa edullisesti ja onpahan senkin  ajan pois muusta pahanteosta. Lempikalani ovat graavilohi, ahvenkukko ja paistettu kuha. Minulla on yksi erittäin hyvä viehe myös ahvenfileille. Koska kalastus kiinnostaa, erheydyin tuossa jokuviikkotakaperin katsomaan televiissiosta jotain erä/kalastusohjelmaa. En muista kalan nimeä mitä ne jantterit jahtasi pohjoisnorjassa, mutta komea se oli.

Innostunut juontaja selitti kalasta jotain ja ihasteli sen kauneutta. Mahtisonnina kehuskeli miten urhoollisesti sai sen kalastettua. Sitten irroitteli koukun kalan naamasta, ja nakkasi sen takaisin jokeen. Saattosanoina että urheilukalastus on rehtiä toimintaa ja kaloja ei vahingoiteta vaan päästetään punnitsemisen jälkeen takaisin kotiin. Siellä se kaunis kala jatkaa elämäänsä. Palaa pian muikkutaksilla kotiovellensa, pussaa vaimoaan poskelle, laittaa hatun naulakkoon ja menee syömään vaimon laittamaa mato-ateriaa.

Minun mielestä noi urheilukalastajat tekee ton väärin. Ja on umpinössöjä.

Hyvät ihmiset. Kalastaminen on yhtäkuin ruuanhankintaa. Jos survot kolmihaarakoukun kalan kitalaesta, alaleuasta ja silmänpohjasta läpi, minä ainakin suhtaudun varsin skeptisesti väitteeseen siitä että kala ei vahingoitu ja jatkaa elämäänsä onnellisena ja muuttumattomana. Kala ei mene kotiinsa. Kala ottaakin sen muikkutaksin lähimpään baariin, syö katkerana ruutanaa ja juo dioksiinidrinkkejä. Kalaa vituttaa, kalan naama on kipeä. Ja urheilukalastaja närsii rehtinä jätkänä naavaa ja käpyjä iltanuotiolla maha kuristen.

Itse ajattelin ruveta urheilukarhumettälle. Hiippailen mettässä pitkin kesää, ja aina karhun nähdessäni losautan sitä nokkaan impparilla. Kun se tulee sitten halaamaan, kerron sille että “juu, ei sinua tämä harmita, sillä minä päästän sinut ihan pian menemään”. Sitten otetaan kuva meistä yhdessä habaposeerauksella ja syödään vähän mustikoita ekumeenisessä yhteisymmärryksessä.

Koska olen niin rehti.

Illalla käyn ostamassa kaupasta makkaraa, käyn punnitsemassa sen kotona ja sitten vapautan sen takaisin kauppaan kunhan on ensin valokuva otettu. Voisin myös perustaa urheilumaatilan, jossa viljelisin hirveän komeita viljapeltoja mutta vapauttaisin ne syksyn tullen luontoon tekemään pesiään ja vaeltelemaan. Ja urheilulypsäisin maitoa tonkkatolkulla. Jonka sitten vapauttaisin luontoon.

Homot.

Kirjoitettu: Aiheeton | Ei kommentteja »

Uusia uria

Syyskuu 3, 2009, 21:21

Jumalauta.

Nyt on syksy. Monet meistä ovat menossa kohti uusia haasteita. Koulut alkaa, kesälomat on ohi, YT -neuvottelut menossa ja monia muita uusia ja hauskoja tilanteita joihin kaivataan hieman uutta ja trendikästä potkua, sekä ennen kaikkea: pirteää olemusta! Kautta aikain on kansakunnissamme jyvät eroteltu akanoista kuosin perusteella. Silkkipaita päällä ei olla paljoa perunaa nostettu, mutta poloneesiin se sopii kuin jalka taskuun. Tai taksinajoon.

Tärkeitähän ne nykyäänkin on ne vaatteet. Mun vaatteet on mun aatteet ja niineespäin. Mutta hankalaahan se on aina joskus valita. Mutta onneksemme ja siunaukseksemme yhteiskunta tarjoaa nykyisin jos jonkinmoista muotivinkkiä jotka on jo valmiiksi meille katsottu sillä silmällä. Ihan meidän parhaaksemme. ”Jokaisen insinöörin syysvaatetukseen kuuluu pirtsakka junakuvioinen kravatti ja sekä tietenkin spiderman eväslaukku. Lordi laskimella ja viivaimella sujuu helposti monimutkaistenkin lujuuslaskelmien suorittaminen sekä vanhan gran canaria vyölaukun voi kätevästi ottaa käyttöön ja yhdistää se syksyn muotiväreihin. Pitäähän ne lomautuslaput jonnekin saada survottua, ettei housunprässit anna periksi. Koululaisille ja opiskelijoille suositellaan syksyksi pyöräilyhousuja vahvistetuin takamuksin että uraliukumäessä ei ahteri kärähdä. Kunnollisen veronmaksajan rooliin perehtyminen kannattaa aloittaa varhain, siksi myös polvisuojat kontillaan oloa varten kuuluu olennaisesti syysmuotiin.”

Lukaisin jostain että joku naishenkilö kuulemma ihan tienaa useita rahoja muotiblogin kirjoittamisella ja uusien trendein bongailulla. Ja kuuluisakin siitä tuli. Joten pakkohan se on koettaa kuinka ne omat siivet kantavat. Tarjoan nyt ensimaistiaisiksi pienen vilkaisun omaan vaatekaappiini ja tyyliini jonka uskon olevan suorastaan edelläkävijä ja pian singahdan huonostiverotettuun ylhäisöön.

Vanguardisto

Vanguardisto

Kuvassa olevassa asukokonaisuudessa näkyy ne tärkeimmät. 1. Paita. Jos on viileää se voi olla pitkähiaisempi tai paksumpi. 2. Housut. Yhdessä paita ja housut muodostavat suorastaan ajattoman kokonaisuuden. Housujakin voi käyttää monenlaisia. Vain mielikuvitus on rajana. Itse olen ennakkoluulottomasti käyttänyt joskus lyhyitä housujakin kesäisin. Kerran käytin myös liian pieniä housuja, mutta se ei tuntunut olevan oikein minun juttuni. Jollekin se voi sopia, kannattaa koettaa rohkeasti.

Valitettavasti kuvassa ei näy myös erästä tärkeää asustetta joka kruunaa monesti kokonaisuuden: kenkiä. Kengät tuovat kuvioon mukavan lisän. Varsinkin jos on ulos menossa. Kenkiäkin on monenlaisia. On semmoset kengät joita aina voi käyttää vaikka kaupassa käydessä ja töissä, ja sitten on kumikengät. Kun menee kalalle, kumikengät on oikein pop siellä.

Hirvittävästi tekisi mieli esitellä myös pipo, hanskat ja takki, mutta on maltettava mielensä ja odoteltava varsinaista sesonkia.

Pirteää syksyä!

Avainsanat:
Kirjoitettu: Aiheeton | 1 Kommentti »

Miten tässä nyt näin kävi?

Elokuu 7, 2009, 14:45

Tässä tuli kesätauon jälkeen kyljet kipeänä analysoitua itseään että miksi minä oikein näitä kamppailulajeja harrastankaan. Tätä on loppuunsa helekkarin hankala ymmärtää itsekään. Joskus on tullut satakiloisen jätkän minua väkisinmaatessa mieleen että voisi sitä mukavamminkin mennä. Muitakin harrastuksia olisi.

Kalastaminen on yleensä ollut kivaa. Seistä rannalla koukku sormeen uponneena, kumikengän hörppiessä jäähileistä vettä ja katsoa auringon katoamista ukkosmyrskyn taakse. Siinä sitä sielu lepää kun viimein pääsee sieltä tyhjin käsin pois kotiin syömään flunssaisena tonnikalaa.  Telttailukin on mukavaa. Kun yön makaa litimärässä teltassa, raapii punkkeja irti sisäreidestä ja kuuntelee kun joku viklo karjuu teltan vieressä kuin syötävä, tuntee olevansa jotain. Lähinnä kai tympääntynyt. Tai sitten jalkapallo. Sen kerran kun viimein joku joukkuetoveri syöttää pallon, ja jopa saan sen haltuun, kohta on jo ihan itse potkaissut pallonsa lähimpään nokkospusikkoon. Tai muuten vaan kompuroinut kulmalleen. Lajin viehätystä lisää myös kun kaveri harhauttaa hyppäämällä nappulat edellä jalkapyödälle ja potkaisemalla akillesjänteeseen. Siinä sitä on kiva katsella kun oma maalivahti torjuu pallon naamallaan. Siinä on jotain uljasta. Se joukkuehenki ja sensemmoiset.

Mutta en minä noista nyt niin suuresti ole jaksanut pääharrastusta kasvattaa, vaikka kelpo harrasteita ovatkin. Jotenkin se on tämä kamppailu vienyt. Vapaaotteluhan on nykyään poskettoman trendikäs laji. Siitä on ollut lehdessäkin. Onpa vapaaottelija ollut jopa televisiossakin kisailemassa. Se ei kuitenkaan ole syy siihen miksi itse harrastan. Tai siis niin luulen.

Vapaaottelulla on maine kovakuntoisien ja muutenkin kovien tyyppien lajina. Kanssalähimmäiset vaivihkaa joko kunnioittaa tai pelkää jos kuulevat jonkun tällaista treenaavaan. “Aijuu sua pitääkin sitten varoa!” on kuultu aika monesti. Tosiasiahan on se että meikäläistä tarttee varoa ihan yhtä paljon kuin sitä että pikaluistelun harrastaja kävisi luistelemaan itse kunkin parketilla kylässä käydessään.

Vaarallisuuden lisäksi minua hieman arveluttaa julistaa MMA harjoittelijoita koviksi jätkiksi. Ottaen täysin huomioon että hyvä osa treeneistä menee eläinleikeissä, machoilusta pitää puhua hyvin, hyvin varauksella. Suurimman osan aikaa treenit näyttävät lasten jumppatunnilta. “Nyt karhukävelyä, mur mur mur. Sitten menette rapurapurallaa askelilla siitä noin. Hyvä pojat. Hyvä. Kuka osaa kukkerpalleja?” Isot tatuoidut karjut pyörii pitkin tatamia tapout shortseissaan ja rashguardeissaan ja leikkii katkaravulla. Eiku katkarapua, siis. Välillä halitaan kaveria ja pyöritään tatamilla mykelömykelöpoks kaverin pallit naamalla.

Jotkut voisivat sanoa hakevansa adrenaliiniä. Toiset voivat olla ylittämässä itseään. Kolmennet tähtäävät kisamenestykseen. Omalta kohdalta on myönnettävä että jotain omaa viehätysvoimaansa siinä on että pari kertaa viikossa saa oikein antaumuksella turpaansa tai päätyy kuristettavaksi hikisen lähimmäisen myskisessä syleilyssä. Lähinnä siinä mielessä että kun on kunnolla pieksetty mies maanrakoon ja läski mustaksi vapaa-ajalla, töissä ja muussa arkielämässä osaa sitten olla nöyrä ja ei luule itsestään liikoja. Täyttää excelin kiltisti ja ei suotta haaveile palkankorotuksesta tai unelmalomasta karibian rannikoilla pinacoladan virratessa kuin Tenojoki.

No, joo. Onhan siinä toki jotain hienoa myös kun keskustelussa pääsee mainitsemaan harrastavansa vapaaottelua. “Aijaa! Vähänx siistii! Mikä on sun alter ego?”

Masculine
Masculine as hell

Kuvan alkuperä: fcfighter.com

Kirjoitettu: MMA, harrastukset | 4 Kommentit »

Viiksimiehet tulevat

Kesäkuu 15, 2009, 19:31

En usko että olen tämän ilmiön kanssa yksin. Viiksimiehet.

Olen joutunut monesti viiksimiehen uhriksi. Usein tietämättäni. Uskon että kyseinen termi voi herättää monenlaisia konnotaatioita, mutta kyseessä ei ole aikuisviihde, kekeruusberg eikä mursut. Vaan perheenisät. Jotka muuttuvat hetkessä viiksimieheksi kun olosuhteet ovat otolliset. Ja he partioivat.

Kuvitelkaa tilanne. Olette 43+ vuotiaita. Töissä ei arvosteta, eikä kukaan lue niitä exceleitä joita täytätte yksi toisensa jälkeen. Lapset heittelee leegoilla päähän ja varastaa lompakosta kolikot. Kaljat pitää juoda piilossa, kahvi liian pienistä kupeista ja eturauhanen vaivaa. Urheiluruutua ei saa katsoa koska Sinkkuelämää. Ei ole rahaa ostaa harrikkaa, mutta jotenkin on saatava Miehisyys taas kukoistamaan.

Pari evoluutionaskelta sitten olisi voinut vetää jotain junioria turpaan, karjua puunlatvassa, repiä puun maahan paljain käsin, syödä termiittikeon, nostaa lähimmän naaraan häntä tieltä ja hoitaa homma. Ymmärrettävästi nyky-yhteiskunnassa ei tämä oikein onnistu. Hieman paheksuttavaa olisi tuollainen käytös. Varsinkin jos sen puun kaadolle ei ole anottu lupaa teknisestä toimistosta.

Mutta laumaeläimen luonnon kutsu on valtava. Testosteroni elimistössä huutaa näytön paikkaa hierarkiassa. Kun citymarketissa vaimo nostaa makkarapaketin pois ostoskärrystä epäterveellisenä ja korin pohjalta silmiin sattuu vain rucolaa ja rypäleitä, katkeaa kamelilta selkä. Viimeinen niitti. Tapahtuu Viiksimies.

Viiksimies on valppaampi kuin mies joka hän oli vielä kun oli toivoa saada makkaraa. Viiksimies on aggressiivisempi, Viiksimies näkee tarkemmin.Viiksimies on suurempi, lihaksikkaampi ja pelottavampi. Viiksimies liikkuu ketterämmin. Viiksimiehellä on reviiri.

Viiksimies tietää että nykynuoriso on aivan pilalla, katso nyt noita roikkuvia housujakin ja eihän ne edes äänestä oikein. Kun nuorempi, potentiaalinen haastaja, kävelee Viiksimiehen katkeralle viiden neliömetrin reviirille HeVi osastolla, Viiksimies näyttää kyntensä.

Ja tuijottaa.

Tuijottaa halveksuen ja uhkaavasti kunnes nuorempi on punninnut perunansa ja joutunut menemään häntä koipien välissä pelkkää heikkouttaan pois Viiksimiehen reviiriltä. Jonka jälkeen voikin olla mahtisonnina, ujuttaa keskiolutta “lauantaita varten saunaolueksi” ostoskärryyn ja juoda niitä salaa jo perjantaina.  Kunnes vaimo huomaa.

Nuorempi mieshenkilö voi joutua viiksimiehen uhriksi melkein missä vain. Metrossa, kaupassa, ravintolassa, pihatalkoissa, puistossa tai raumalla. Jos satut pysäköimään pihalle kalliimman auton hänen nähtensä, voit olla varma että Viiksimies on jo merkannut sinut.

Ja et voi mitään.

Kuva: http://www.wanprc.org/

Kirjoitettu: Reviiri, Sukupolvet | 2 Kommentit »

Rakkaat internetin kuuntelijat

Kesäkuu 3, 2009, 8:20

Tähän heti blogin alkuun olisi kai hieman kerrottava itsestään. Samat asiat olen tainnut foorumin puolella myös joskus mainita, mutta toisto tuo voimaa. Olen vaille kolkyvuotias nykyisin pääkaupunikiseutulainen mies. Työaikana kauluspaita ahdistaa kurkkua ja kutittaa karmeasti niskaa samalla kun käytän paljon tietokonetta ja puhelinta. Iltaisin yritän tehdä jotain muutakin kuin istua työpöydän ääressä, siksi siis makaan usein sohvalla. Kamppailullinen urani käsittää monenmonta peruskurssia, kovaa innostumista, useita loukkaantumisia, paljon uhoa, tekosyitä ja pettymyksiä. Jokunen laji on mennyt hieman alkeita pidemmälle, eräs laji jopa varsin pitkälle. Joku pokaali on kukkaruukkuna kotokylässä, mitalit möin Matti Nykäselle. Lajit joita olen harrastanut (ja laji jota harrastan edelleen) ovat useimmiten olleet varsin ottelupainotteisia, vaikka minä en enää olekaan. Luulen olevani liian romu ja vanha enää koskaan ottelemaan. Mutta kuten vanha viisas isäni aina tapaa sanoa: ei sitä koskaan tiedä vaikka poliisina kuolisi.

Jonkinlainen kilpailuvietti minulla edelleen on. Esimerkiksi tuossa jokunen viikko sitten Jari ”Litmasen Jari” Litmanen oli samoissa liikennevaloissa. Huomasin selvästi että Litti vilkaisi minua punaisissa odotellessamme. Se oli haaste, selvästi. Näin litin peukkujen virittyvän jo tuttuun asentoonsa, ja itsekin valmistauduin henkisesti tulevaan koitokseen. Adrenaliini nousi ja korvissa suhisi mutta katse oli tarkka. Pohkeissa hevosvoimat alkoivat jylläämään ja pakaralihakset alkoivat heräillä tositoimiin. Kuulin selvästi Stockmannin sekuntiviisarin jyskyttävän vääjäämättömästi kohti H-hetkeä.

Yksi. Kaksi. Huomaan Litin katsovan minua syrjäsilmällä, arvioiden. Kolme. Neljä. Ilma sähköistyi. Viisi. Kuusi. Seitsämän. Pulut ja varpuset aistivat tulevan ja lensivät turvaan. Kahdeksan. Yhdeksän. H&M:llä näytti olevan bikinit edullisia, mietin että tästä pitää mainita tyttöystävälle. Kymmenen. Yksitoista. Keskittyminen oli täydellinen, tunsin kuinka sekunnit tuntuivat pidemmiltä ja pidemmiltä, näin maailman kuin Matrixissa. Kaksitoista, Virheä valo! Reaktioaikani oli selvästi parempi kuin Litmasen, astuin autotien asfaltille ainakin neläjäsosasekunnin aiemmin. Mutta peli ei ollut selvä vielä siinä vaiheessa, Litin taktiikka oli yllättävä – hän otti ensimmäisen askeleen liioitellun pitkänä loikkana. Mutta minä en antanut periksi, kirin seuraavalla askeleella kaulan kiinni, toisella menin jopa edelle. Litti, vanha konkari, ei selvästikään ollut moksiskaan tästä vaan hän harppasi kuin saapasjalkakissa kevyesti ja pitkälle, olimme taas tasoissa. Litti oli kilvassa keveillä kovapohjaisilla nahkakengillä, itse olin lähtenyt uskaliaasti kumiseos-kangaskengillä, jotka eivät pärjää kestävyydessä mutta tässä tilanteessa luotin ketteryyteen, joten sain ohitettua vastaantulevan hitaamman luokan mummon näppärällä kolmoisaskelkuviolla kun Litti jäi selvästi hieman painimaan ohitustaktiikkansa kanssa. Näin selvästi suojatien kolmannen neljänneksen loppuvaiheella että peli on selvästi minun ellei tule vaurioita, joten lähdin pelailemaan varman päälle kulkulinjojen kanssa. Kauppakassin väistö, koululaisen ohi, ja voitto oli minun! 

Kun saavutin suojatien maalilinjan, litti oli vasta aloittelemassa viimeistä neljännestä. Peli oli selvästi ratkennut kenkävalintaani ja nerokkaisiin kulkulinjoihin. Littiä selvästi harmitti sillä hän ei tullut onnittelemaan minua niin kuin mies, vaan luikki karkuun poikittaiskadulle.

Jaa. Asiaan! Jos oikein muistan edellistä elämääni, taisi tulla helmikuussa kamppailukiinnostusta 13 vuotta täyteen. Itse harrastaminen on ollut jossain vaiheessa tauolla ankaran loukkaantumisen vuoksi. Matka on kestänyt kauan mutta pitkälle ei olla päästy. Joku voisi sanoa etten ymmärrä kamppailusta sen enempää kuin possu sunnuntaista, joten ajatus siitä että kirjoitan kamppailulajisivustolle blogia on kieltämättä kummallinen. Mutta yrittänyttä ei panna. 

Avainsanat: ,
Kirjoitettu: Hurpattelua | 8 Kommentit »