Rantaelämän tasa-arvoa

Elokuu 9, 2009, 20:05

Lieneekö jo yleistä tietoa, mutta Brasilia on ilmeisesti se maailman valtio, jossa tuloerot ovat suurimmillaan.

Kun käy vaikkapa elokuvateatterissa Barra da Tijucassa, ei voi kuin ihmetellä, miten eurooppalaisen näköisiä kaikki ihmiset ovat. Jos luulinkin olevani Etelä-Amerikassa, on kerrankin virkistävää huomata, ettei ole se ainoa musta lammas valkeiden joukossa. Paitsi että tässä tapauksessahan asia on juuri päinvastoin. Hetken päästä todellisuus lyö kuitenkin vastaan. Alkaa epäilyttämään, sillä on jotenkin outoa että pääosin tummaihoisten asuttamassa valtiossa on paikka, jossa on ainoastaan valkoihoisia. Oliko tarpeellista edes mainita, että elokuvateattereiden kaltaisissa hyvinvointia korostavissa paikoissa kaikki pukeutuvat poikkeuksetta ainakin kalliisti, vaikkei välttämättä hyvin?

Pohjois-Rion kaduilta taas on vaikea löytää ketään valkoihoista tai kalliisti pukeutunutta. Matkalla erääseenkin Caxiasin rodaan kiinnitin huomiota ensin siihen, että käyttämiäni normaalihintaisia brasilialaisia vaatteita ei voinut pitää päällään kiinnittämättä huomiota. Sen lisäksi ruskettumisestani huolimatta olin selkeästi erivärinen ja päätä pidempi kuin kukaan muu aivan täynnä ihmisiä olevalla kadulla. Brasilian “löytämisen” jälkeen kokonaisen valtion järjestelmä on rakentunut ja rakennettu niin, että ihmisten elintason voisi suurella todennäköisyydellä arvata oikein ihonvärin perusteella. Orjuuden lakkauttamisen jälkeen tuloerot afrikkalaisperäisten ja eurooppalaisperäisten brasilialaisten perusteella eivät ole juurikaan tasaantuneet.

Rio de Janeiron rannat vaikuttavat olevan ainoat paikat, joissa tasa-arvo toteutuu edes jossain mielessä. Lähes kaikilta brasilialaisilta löytyvät uimahousut ja bikinit, ja kun täten suurin osa rahalla saatavista arvon merkeistä on riisuttu pois, jää jäljelle vain melkein alaston vartalo. On mielenkiintoista, miten asetelmat rikkaan asuntokeinottelijan ja köyhän kantajan välillä saattavat muuttua, kun vaatteet otetaan pois ja siirrytään ympäristöön, joka ei ole kummankaan oma. Saman ilmiön voi monesti todeta myös roda de capoeiran yhteydessä. Ihmisten statusten kanssa pelaaminen on joskus olennainen osa capoeiraa.

Avainsanat: , , ,
Kirjoitettu: Aiheeton | Ei kommentteja »

Gato Félix

Heinäkuu 29, 2009, 14:06

Olen nähnyt nykyaikaisen capoeiristan prototyypin. Tapasin Caxiasin katurodassa mestre Russon pitkäaikaisen oppilaan Gato Félixin, jonka oikea nimi ei ole tiedossani. Gato Félix on nuori, luultavasti alle kolmekymmentävuotias riodejaneirolaismies, joka työskentelee kuulemani mukaan turvallisuusalalla. Hän pukeutuu värikkäästi, paikalliseen nuorisotyyliin, ja käyttää erilaisia hattuja ja huiveja. Gato Félix ei ole erityisen pitkä, ei lyhytkään; hänellä on huomiotaherättävän voimakas yläkroppa ja keinuva kävelytyyli. Nuoren capoeiristan hymy on persoonallinen ja hänen hampaansa ovat kissamaisen terävässä kulmassa - ehkä lempinimi juontuu tästä. Hänen käytöksensä on erityisesti muihin brasilialaisiin verrattuna melko rauhallista, jopa pidättyväisen ystävällistä. Hän puhuu hiljaisella äänellä ja hymyilee varovasti, mutta paljon.

Mutta näkisittepä hänet pelaamassa. Hänen keinuva kävelynsä muuntuu notkeaksi gingaksi, kärrynpyöriksi ja silloiksi, joista hänen poikkeuksellinen notkeutensa paljastuu. Erilaiset hyvin vaativat vartalonkannatusliikkeet hän tekee täysin ylävartalon ja niskan varassa niin, että näitä liikkeitä on hyvin vaikea edes kuvailla, saati matkia. Yhden käden varassa keskivartalo oudolla mutkalla tehdystä kärrynpyörästä laskeutuminen toisen käden varassa yhden käden kyynärvaakaan, josta pyöriminen selkä kaarella toisen käden kyynärvaakaan, josta nosto päälläseisontaan kädet pään takana - jalkojen pysyessä koko ajan ilmassa - samalla potkaisten toista pelaajaa. Potkut ovat voimakkaita ja nopeita. Mainittujen tempausten lisäksi Gato Félix on päälläpuskemisen ja kamppaamisen mestari. Hän osaa puskea verrattoman tarkasti ja voimakkaasti, ja kamppaaminen vaikuttaa olevan jonkinlainen automaattinen refleksi.

Mutta teknisesti ja fyysisesti korkeatasoisia capoeiristoja on useita. Gato Félixin erilaiseksi tekee hänen uskomaton päättäväisyytensä ja kylmähermoisuutensa. Capoeirarodassa pelkkä hänen katseensa on niin intensiivinen, että herkemmän pelaajan polvet alkavat tutista. Joitain liikkeitä hän suorittaa niin itsevarmasti ja päättäväisesti, että niitä on todella vaikea vastustaa. Hän päättää kaatavansa toisen - ja toinen kaatuu. Hän päättää puskea toista - näin tapahtuu.

Kamera ei ollut mukana kahdessa rodassa, joissa hänet näin. Ensimmäisessä rodassa hän heitti vastapelaajansa ilmaan ja vielä toisen ollessa ilmassa, potkaisi häntä päähän. Toisessa rodassa hän oli niin kertakaikkisen dominoiva, että muut, hyvin taitavat capoeiristat olivat pelkästään vastaantulijoita.

Gato Félix ja mestre Camaleão

Gato Félix ja contramestre Rogério

Avainsanat: ,
Kirjoitettu: Aiheeton | Ei kommentteja »

Bussin kyydissä

Heinäkuu 7, 2009, 6:19

Liikenne Brasiliassa on aivan alyvapaata puuhaa. Liikennesaannot ovat teoriassa olemassa, mutta paikalliseen tieliikenteeseen liittyy muutama kirjoittamaton saanto, jotka kuulostavat ainakin minusta lahinna tragikoomisilta.

1. Joissain Brasilian osavaltioissa on vallalla kaytanto, jonka mukaan iltaseitseman jalkeen ei tarvitse pysahtya liikennevaloihin, silla ryoston kohteeksi joutuminen on liian todennakoista.

2. Kuukauden ajan voimassa ollut kampanja alkoholinkayttokiellosta liikenteessa on vahentanyt liikennekuolemia 35 %. Lakia aiheesta ei tietenkaan ole.

3. Seuraavat asiat vaikuttavat olevan taysin viitteellisia brasilialaisessa tieliikenteessa: vilkkujen kaytto, valojen kaytto, kaistojen kaytto, kaantymismerkinnat risteyksissa, nopeusrajoitukset ja turvavoiden kaytto  - nain muutamia mainitakseni.

Muutama paiva sitten poistuin hetkeksi Rio de Janeiron urbaanista viidakosta - tarkastaakseni sen vihrean metsikon. Rio de Janeiron osavaltion etelaosassa on pienehko 25 000 asukkaan kaupunki nimelta Paraty. Paraty on kiva paikka. Siella on vanha keskusta-alue, jossa ei saa ajaa lainkaan autolla. Ajattelin siis olevani turvassa peltilehmilta. Kunnes paatin lahtea kaymaan Trindaden kylassa ja eraalla vanhalla kirkolla.

Trindaden kylaan mennaan bussilla. Tie kulkee eraan pienehkon vuoren yli. Vuoren nimi onkin kuvaava: “Jumala minua johdattakoon”. En varsinaisesti muuten pida brasilialaisessa bussissa matkustamisesta, silla takalaiset bussikuskit luulevat ilmeisesti olevansa Interlagosin aika-ajoissa(bussikuskia kutsutaan Rio de Janeiron slangissa ei-niin-leikkisasti “pilotiksi”).

Kun aloimme nousemaan vuorelle, nain ensimmaisen kyltin: “Tiella korkea onnettomuusprosentti - aja varovasti”. Aloin olla jo hieman huolissani, kunnes vastaan tuli seuraava kyltti: “Hyvin jyrkka rinne - hyvin paljon mutkia - aja hitaasti”. Tassa vaiheessa aloin toivoa jo polkupyorakyytia, mutta viimeisen naulan arkkuun loi kolmas kyltti: “Oljya tiella - aja rauhallisesti”.

Ja ajoiko se bussikuski rauhallisesti? Ei sitten millaan muotoa. Tie oli vuoren kummallakin puolella niin jyrkka, etta ylospain mennessa katsomalla bussin takaikkunasta naki alaspain! Kun sitten ajoimme mutkaista ja hyvin jyrkkaa tieta alaspain, jopa paikalliset ihmiset kiljuivat aina uuden mutkan tullessa, etta kuskin pitaisi hillita vauhtia.  Ei hillinnyt.

Kuten on ilmiselvaa, paasimme lopulta perille, mutta bussikyyti oli otettava viela takaisinkin…

Avainsanat: , ,
Kirjoitettu: Aiheeton | Ei kommentteja »

Epäonnistunut capoeiratunti

Kesäkuu 22, 2009, 23:50

Olin viime viikolla kertakaikkisen epaonnistuneella capoeiratunnilla, kaikkein huonoimmalla. Olin menossa eraaseen roda de capoeiraan, mutta sain kuulla, etta juuri ennen tuntia pidettaisiin capoeiratunti. Siella opettaisi eras kuuluisa mestre, jonka ohjaukseen mielellani menisin.

Saavuin paikalle aivan ajoissa ja paikalle saapuikin paljon vakea, ilmeisesti kiinnostuneena kyseisen mestren opetuksesta. Itse opettajakin astui viimein ovesta. Olin itse sijoittunut keskelle treenisalia ja kun opettaja kulki ohitseni, havaitsin selkean tuoreen alkoholin hajun hanen vanavedessaan.

Oppilaat keraantyivat hanen ymparilleen kuuntelemaan ohjeita tunnin kulkua koskien. Toivoin tietysti, etta mestre olisi ottanut vaikka vain yhden tai edes kaksi annosta, mutta kun han alkoi puhua, kavi ilmi, etta han oli selkeasti humalassa. Puhe sammalsi, silmat seisoivat paassa ja hanen liikkumisensa oli … no, humalaista hoipertelua.

Tilanne kehkeytyi siis melko lailla oudoksi. Parikymmenta oppilasta seisoi odottamassa jonkinlaisia ohjeita henkilolta, joka on niin korkealla capoeiran sisaisessa hierarkiassa, etta kenen tahansa puuttuminen asiaan ei ilmeisesti tullut kenenkaan mieleen. Ei minunkaan, on hapeakseni todettava. Ajattelin, etta ehka tunti pysyisi lyhyena ja jossain maarin eheana.

Mestre laittoi meidat tekemaan joitain hanen edustamalleen koulukunnalle tyypillisia liikesarjoja. Koska olin ilmeisesti tunnilla kokenein capoeirista, olin treenisalin etuosassa mestren edessa. Kun liikesarjat monimutkaistuivat sen verran, etta niista piti nayttaa jonkinlainen esimerkki, erheet karjistyivat.

Kun naytin erasta lyhyehkoa liikesarjaa muiden oppilaiden edessa opettajan valvovan silman alla, opettaja alkoi potkia minua tarpeettoman lujaa, mikali en liikkunut hanen haluamallaan tavalla. Ajattelin taman viela jotenkin selittyvan silla, etta minun olisi pitanyt itse tajuta, milla tavalla opettaja haluaa minun liikkuvan.

Seuraavaksi siirryimme pariharjoituksiin. Mestre alkoi nayttaa eraan toisen oppilaan kanssa liikesarjaa, jota harjoiteltaisiin seuraavaksi. Tama ei kuitenkaan ollut lainkaan ongelmatonta. Opettaja ja oppilas saivat liikesarjan kerran tehtya, ja alkoivat nayttaa sita toisen kerran, kun opettaja unohti, mika liikesarjan ensimmainen liike hanen osaltaan olisi. Han kysyi oppilaspariltaan, mika hanen liikkeensa olisi. Kun oppilas vastasi, mestre alkoi huutaa oppilaalle; “Alatko sina opettaa minua?” - han huusi. Lopuksi han tallasi jalallaan maassa matalassa asennossa olevan oppilaan polven paalle. Tassa vaiheessa kaikki alkoivat jo jaykistya huolesta ja pelosta, eivatka monetkaan enaa nostaneet katsettaan opettajaan.

Mestre komensi minut tekemaan pariharjoituksen malliesimerkkia taman toisen oppilaan kanssa. Kun olimme tehneet sarjan ensimmaisen kerran, jaimme odottamaan lisaohjeita. Jostain syysta opettaja raivostui tasta meille, tuli luokseni, loi minua avokammenella suulle ja potkaisi minua kylkeen. Sitten han peraantyi ja huusi parilleni jotain, josta en saanut taysin selvaa - “Luuletko sina olevasi vahva tai jotain? Tule illalla Lapan [kaupunginosaan], niin katsotaan kuka on kuka!”

Tassa vaiheessa minun olisi pitanyt itse poistua tai kysya neuvoa joltain treenisalissa hengailleelta capoeiraopettajalta. Tassa kohtaa olisi pitanyt kysya itseltaan ne kysymykset auktoriteetin kunnioittamisesta ja muusta sellaisesta - olisi varmasti paatynyt lahtemaan. Se olisi ollut paras vaihtoehto. En kuitenkaan tehnyt niin. Toimin kai vanhasta tottumuksesta enka halunnut katsoa olohuoneessani tepastellutta virtahepoa.

Loppuosa tunnista kului parisarjaa tehdessa. Tunti jai kuitenkin lopulta todella lyhyeksi. Se kesti ehka 45 minuuttia. Mestre yritti viela sammaltaa tunnin lopussa jotain, missa ei ollut portugaliksikaan mitaan jarkea. Han ja kaikki oppilaat siirtyivat pian alkavaan rodaan.

Rodan alkaessa havaitsin, etta olin ensimmaisena pelivuorossa, baterian vieressa. Humalainen ja vakivaltainen mestre oli siirtynyt baterian toiselle puolelle ja nain ollen pelaisin rodan ensimmaisen pelin hanen kanssaan. Olin niin kiihtynyt, etta hetken mietittyani nousin ylos ja kavelin ovesta ulos. Suorastaan tarisin raivosta.

Tuntuu lisaksi suorastaan tarpeettomalta mainita, etta palasin puolen tunnin kuluttua, ja pyysin mestren mukaani laheiseen baariin(kuinka tyhma idea!) juttelemaan tunnin kulusta. Yritin kyselemalla ja johdattelemalla selvittaa mista oikein oli ollut kyse, miksi han oli juonut niin paljon ja miksi han oli ollut niin vakivaltainen. Han ei kuitenkaan vastannut kysymyksiin, vaan vaitti kaiken olevan taysin normaalisti.

Harmillisuuden huipentuma, suorastaan.

Avainsanat: , , ,
Kirjoitettu: Aiheeton | 4 Kommentit »

Tunnelin päässä

Kesäkuu 17, 2009, 15:41

Eilen etsin erasta musiikkialan liiketta Rion etelavyohykkeelta. Kello oli melkein nelja iltapaivalla ja kohta olisi aika lahtea illan capoeiratreeneihin. En olisi halunnut kiirehtia, mutta luulin olevani melko lahella eika aikaa enaa ollut paljon.

Olin melko varma, etta loytaisin liikkeen eraan korttelin toiselta puolelta, mutta ison korttelin kiertaminen olisi taas aikaavievaa puuhaa. Toisaalta voisin valita myos suoremman reitin korttelin alta menevan tunnelin lapi. Paatin lahtea taman 226 metria pitkan nelikaistaisen yksisuuntaisen autoliikennetunnelin lapi. (Naita tunneleita Rio de Janeiro on pullollaan, silla vuoristoisen maaston takia useimpiin kaupunginosiin ei yksinkertaisesti voi kulkea muuta reittia.)

Tunnelin suulla autojen ja rekkojen jylyn alta ei pystynyt erottamaan enaa mitaan muita aania. Luolamainen, puolipallon muotoinen tunneli oli valaistu keltaisilla jokseenkin harvakseltaan sijaitsevilla ja likaisen hamarasti hohtavilla pienilla loisteputkilla. Neljan kaistan molemmilla puolilla tunnelin lapi kulki metrin levyinen kulkuvayla, joka oli kohotetty noin puolentoista metrin korkeuteen, ja rajattu terasputkiaidalla. Kuljettuani noin 5 metria tunnelin sisaan haistoin valittomasti ihmispaskan- ja kusen hajun. Kaupungin puhtaanapitopalvelun aluetta? No ei varmasti.  Olin ensin ajatellut kulkevani tunnelin lapi kavelykaistaa pitkin, mutta tarkennettua katsettani vahan kauemmas nain, etta kaistalla keskella tunnelia oli pienia tummia myttyja muutaman kymmenen metrin paassa toisistaan.

Kodittomissa ei sinansa ole mitaan vikaa, mutta jos he sattuvat olemaan erityisen nalkaisia tai rahantarpeessa… Niin. Minulla ei ollut juuri lainkaan rahaa mukanani(kuten ei muulloinkaan taalla), mutta en haluaisi jumittua keskelle riodejaneirolaista tunnelia potentiaalisten ryostajien piirittamaksi. Rauhallinen keskustelu ei varmaankaan olisi asiaani auttava.  Hetken mietittyani ja ulosteenhajua haisteltuani paatin nopeasti lahtea kulkemaan autokaistan vierta toiselle puolelle tunnelin lapi.

Kavelykaistan ja autokaistojen valissa, juuri betonista tehdyn korotuksen ja metallisen aidan vieressa oli noin 15 senttimetria levea kynnys, jota pitkin lahdin tasapainoilemaan. Autojen suhahdellessa koko ajan ohi vasemmalta puoleltani oli koko ajan pidettava huoli, ettei horjahda ainakaan sille puolelle. Jos isompi rekka tai linja-auto sattui osumaan sille puolelle kaistaa, alkoi melko automaattisesti vetamaan itsensa aivan aitaa vasten. Painautuminen aitaa vasten pidemmaksi aikaa ei kuitenkaan ollut paljoa sen mukavampaa vanhan paskan hajun takia.

Saavuttaessani makaavan hahmon kiireinen tasapainoilukavelyni muuttui hiivinnaksi, etten vain hairitsisi kenenkaan lepoa - kunnes tajusin, etta autojen muodostama jylinamatto olisi aivan riittava peittamaan minka tahansa aanen, jonka voisin saada aikaan

Myttyja oli yhteensa viisi, ja niiden alta pilkotti tuttuja osia; jalka, kasi, hiukset. Makuuasennossa olevat ihmisvartalot oli kaikki peitetty harmailla tai ruskeilla huovilla - paksuilla lampovillapeitteilla, jotka keraavat kosteutta, hajua ja likaa kohtuuttoman helposti(nukun sellaisen alla majapaikassani). Joidenkin alla oli patjana aukirevitty pahvilaatikko. Olin pakotettu katsomaan kutakin vahan pidemman aikaa. Kukaan ei kaantanut kylkea. Kenenkaan kasi ei liikahtanut. Kaikki (melkein)taysin peitteen alla. Ei yhdenkaan kasvoja nakyvilla.  Taysin liikkumattomat muodot nayttivat pehmennetyilta mukaelmilta ihmiskehoista ja asentoja saattoi vain arvailla, vaikka esiin pilkahtaneet ruumiinosat kielivat ainakin siita, miten pain kyseinen henkilo oli asettautunut.

Toisella puolella oli raitista ilmaa, mehubaari ja vuorenseinama tunnelin ylapuolella. Levykauppaa en loytanyt.

Avainsanat: , ,
Kirjoitettu: Aiheeton | Ei kommentteja »

Kovaa pelia Caxiasissa

Kesäkuu 15, 2009, 5:37

Hyvat lukijat.

Olin eilen Duque de Caxiasin piirikunnan keskustassa Rio de Janeiron pohjoisvyohykkeella. Caxias sijaitsee noin 40 kilometria Rion turistirantojen takana, ja infrastruktuuri koostuu paaosin kartoittamattomasta slummista. Pienia liikekeskuksia toki loytyy sieltakin, mutta ei niin kovin paljoa. (Aikomuksenani oli pelata Caxiasin rodassa ja nauhoittaa joitain hyvia peleja. Ikava kylla kamerani akku teki tenan melkein samantien rodan alettua.)

Jo pelkka matka Caxiasiin Rion keskustasta on omanlaisensa pieni seikkailu. Ei niin, etteiko sinne olisi ihan kohtuullisen helppo loytaa(ottaa vain bussin 110 Central-aseman takapihalta ja jaa oikealla pysakilla pois), mutta Caxiasin ja koko pohjoisvyohykkeen erilaisuus etelan alueisiin verrattuna on silmiinpistava. Caxiasin keskustassa, jonka lapi kavelin kohti erasta terassia leipomon vieressa, ei ole kaytannossa valkoihoisia ollenkaan. Ihmisten vaatteet, olemus ja elamantapa vaikuttavat olevan kovin epalansimaalaisia. Eika siina mitaan, miksi olisivatkaan, mutta tuntemus on kuin saapuisi pikemminkin angolalaiseen kuin brasilialaiseen paikkaan.

Hyva. Joka tapauksessa paasin ihan hyvin perille paikkaan, jota olin etsimassa. 36 vuoden ajan Caxiasin keskustassa on viikottain jarjestetty roda de capoeira, ja sen rodan syntymapaivajuhlia pidettaisiin tanaan. Olisi siis oletettavaa, etta tana iltana pelattaisiin aivan erityisen hyvia peleja.

Caxiasin rodaa pidetaan muutenkin paikkana, jossa capoeiran taso on hyvin korkea. Roda on avoin kaikille pelaamista haluaville, mutta capoeiristat pelaavat omalla vastuullaan, tietenkin. Joskus otteet katurodassa yltyvat koviksi, eika pelia keskeyteta otteiden koventumisesta huolimatta, tapahtuu mita tapahtuu. Mutta taman illan roda olisi erityinen.

Eras kuvauksellinen peli lahti kayntiin, kun contra-mestre Ferradura saapui paikalle. Vuoroaan odotettuaan han astui rodaan ja pyysi saada pelata eraan tuntemattoman rastatukkaisen nuorukaisen kanssa. Rasta suostui, ja Ferradura alkoi pelaamaan omaa dominoivaa peliaan, kunnes ensimmainen tauon paikka ilmaantui. Ferradura alkoi siirtya vetamaan kenties henkea rodan etuosaan, kun rasta syoksyi yllattavan nopeasti hanen taakseen ja pyyhkaisi molemmat jalat ilmaan. Ferradura nousi ilmaan, kaantyi siella ympari ja matkahti selalleen maahan soittajien juureen.

Vaikka Ferradura pyrki taiten katkemaan harmistuksensa, ei hymyn aavistuksenomainen kireys ehka sittenkaan jaanyt keneltakaan huomaamatta. Seuranneen pelin henkea han ei edes pyrkinyt katkemaan. Joku tuntematon capoeirista, jota Ferradura itse oli pyytanyt kanssaan pelaamaan, oli noyryyttanyt hanta pahemman kerran. Hanen olisi siis naytettava kaapin paikka ennen pelin loppua.

Ainoa este talle oli se, etta tuntematon ei ollut valmis tahan kasikirjoitukseen. Ferraduran yrittaessa hamata rastaa vastauksena oli napakka potku nenanvarteen. Vahan myohemmin Ferradura kaadettiin jalleen, talla kertaa oman kamppausyrityksensa seurauksena. Ja alkaa ymmartako vaarin; Ferradura on yksi sukupolvensa parhaista capoeiristoista. Jokaisella hevosella kuitenkin lienee kengittajansa.

Luulen, etta egon ohjaamana Ferraduran yritykset jallittaa toinen vaihtuivat yrityksiksi antaa tuntemattomalle rastalle selkasauna. Kamppausyritykset vaihtuivat rajuiksi pyyhkaisyrityksiksi ja hamayspotkut vaihtuivat maksiminopeudella tehdyiksi kierrepotkuiksi. Kuitenkin, kolmannen epaonnistuneen rajun pyyhkaisyn jalkeen rastan vesiastia tuli tayteen; han nappasi Ferraduraa korvien sivulta kiinni ja pukkasi tata rajusti naamaan.

Ferradura ei kuitenkaan tahan lopettanut, vaan han pyrki edelleen pistamaan toisen matalaksi. Jotkut harvat potkut vaistettiin puolin ja toisin, mutta useammat tapasivat maalinsa. Pukkauksia naamaan vaihdettiin puolin ja toisin, kunnes noin kymmenen minuutin jalkeen rodaa silla hetkella johtanut mestre Babá kutsui seuraavan parin pelaamaan. Siihen asti(ja sen jalkeenkin) musiikki oli jatkunut rodassa taysin herkeamatta, silla tamankaltainen peli ei ole mitenkaan normien ulkopuolella Caxiasissa.

Ruhjeilla olevat Ferradura ja tuntematon rasta poistuivat pelin jalkeen - baarin puolelle oluelle. Seuraava pari astui rinkiin.

Capoeira Ferradura

Avainsanat: , ,
Kirjoitettu: Aiheeton | Ei kommentteja »

Vihdoin Riossa

Kesäkuu 12, 2009, 22:41

Saavuimme vihdoin ja viimein Rio de Janeiroon. Matka oli pitka ja vasyttava, mutta perille saapuminen oli niin mukavaa, etta kannatti matkustaa. Majapaikkamme sijaitsee Botafogon kaupunginosassa melko lahella metroasemaa. Majapaikka - eli hostel - on vartioidulla kadulla, jossa on myos oisin rauhallista. On kiva, ettei kotikadulla tarvitse stressata turvallisuuden tahden.

Taalla tosin sataa vetta aika paljon. Lampotila on vain vahan yli 20 astetta, ja se tarkoittaa tietysti sita, etta kaikki brasilialaiset hajoilevat kylmyyteen, eivatka lahde mielellaan ulos, ellei ole aivan pakko. Eilen naimme koiran, jolle oltiin laitettu jonkinlainen loimi paalle. Ettei se palellu, tietysti.

Ensimmaisena iltana lahdin tapaamaan entista opettajaani Itapuãta. Sain kuulla hanen olevan pelaamassa capoeiraa planetaarion edessa Gávean kaupunginosassa. Laitoin verkkarit jalkaan ja kavelin bussipysakille.

Kun astuin bussista planetaariolla, kuulin jo berimbaun aanen ja rummun tahdin. Kylmat vareet kulkivat lavitseni, kun tajusin olevani menossa taas pitkasta aikaa pelaamaan capoeiraa sellaiseen ymparistoon, jossa mikaan ei olisikaan aivan itsestaan selvaa. Oli todella hauskaa saapua tahan jollain tavalla tuttuun Nestorin ja Itapuãn roda de capoeiraan etukateen ilmoittamatta. Ihmiset olivat vahan hamillaan saapumisestani paikalle - minunhan ei pitaisi olla samalla mantereellakaan.

Menin istumaan rodaan odottamaan pelivuoroani ja tervehdin lahimpana istuvia, minulle tuntemattomia capoeiristoja. En tuntenut kuitenkaan puoliakaan rodassa pelaavista ihmisista. Kun olin pelannut muutaman sinansa yhdentekevan pelin naiden tuntemattomien capoeiristojen kanssa, Itapuã viittasi minut pelaamaan kanssaan.

Talla nuorella capoeiristalla oli ollut tapana pelata kanssani verrattain lujaa treenatessani hanen kanssaan joitain vuosia aikaisemmin, ja tahdin hiljentymisesta ei ollut puhettakaan. Painvastoin. Meia lua de compassot ja chapat viuhuivat todella lahelta paatani, ja en voinut tehda juuri muuta, kuin pyrkia vaistelemaan ja pysymaan riittavalla etaisyydella… Pum. Vaikka olin vaistanyt mielestani riittavasti, Itapuã oli laskenut jalkansa yllattavan nopeasti, kulmassa jota en ollut aavistanut. Hanen kenkansa kanta osui kipeasti korvaani. Tunsin lievaa huimausta jo jetlaginkin takia, ja yritin keskittya vahan tarkemmin… Pum. Terava chapa-potku osui minua nenanvarteen.  Kahden lyhyen pelin aikana sain ahkerasta vaistelysta huolimatta ainakin kolme vahan painavampaa osumaa paahan. Muut onnistuin valttamaan edes jonkinlaisella menestyksella.

Vasta rodan loputtua tervehdimme ja vaihdoimme kuulumisia. Hyvaa meille kuului, ja oli mukava nahda pitkasta aikaa. Lahdin lopulta bussilla kotimatkalle - olin jo todella vasynyt pitkan matkan jalkeen.

Avainsanat: ,
Kirjoitettu: Aiheeton | Ei kommentteja »

Mikkeliläinen vorschmack

Kesäkuu 4, 2009, 12:31

Hyvät lukijat. Tunsin itseni stressaantuneeksi, kun vastasin tuntemattomaan puhelinsoittoon viime helmikuussa. Puhelimen toisessa päässä puhui Mikkelissä asuva katalonialainen tanssinopettaja, joka oli järjestämässä tanssikoululleen kesäkursseja ja halusi yhdeksi lajiksi capoeiran. Kurssien päivämäärät olisivat lähellä Brasiliaan lähtöä ja vielä lähempänä voimistelun PM-karsintaa. Ikään kuin tekemistä ei olisi ollut muutenkaan tarpeeksi, sanoin lopulta, että kurssin pitäminen sopii ihan hyvin.

Kesäkuun kolme ensimmäistä päivää vietin siis Mikkelissä. Kaupunki ja tanssikoulu olivat minulle entuudestaan tuntemattomia, ja saavuttuani Mikkeliin erilaisuuden tunne oli melkeinpä verrattavissa ulkomaille saapumiseen. Ihmisten puhuivat erilaisella rytmillä, eikä kaupan kassalla työskennelleellä miehellä ollut mihinkään kiire. Ah, lomalaisen leppoisaan tahtiin asetuin minäkin.

Ennen kurssia juodun kahvin äärellä ajauduimme keskustelemaan yhteisistä tekijöistä espanjalaisessa flamencossa ja brasilialaisessa capoeirassa. Vaikka en kyllä vieläkään tiedä flamencosta juuri mitään, joidenkin seikkojen yhtenevyys(perustuuko se kansankulttuurien samankaltaisuuksiin?) oli olemassa.

Molempien lajien yksi yhteinen tekijä on ymmärtääkseni tietynlaisen fyysisen ylpeyden ja itsevarmuuden demonstroiminen, toisessa esityksen ja toisessa pelin tai kamppailun muodossa. Statuksilla pelaaminen liittyy tietysti kaikenlaiseen sosiaaliseen toimintaan, mutta ainakin capoeirassa fyysinen seuraus itsemääräämisoikeuden puutteesta on usein selkeä. Jos capoeirista päätyy olemaan passiivisempi osapuoli taitoeroista tai omasta epävarmuudesta johtuen, käyttää toinen epämiellyttävän usein tilannetta hyväkseen. No, tilaisuus tekee varkaankin, sanotaan. Poikkeuksen tähän sääntöön tekee tietenkin oma valinta tai statuksella leikkiminen. Allaolevassa pelissä Gato Félix(vihreäpaitainen capoeirista) dominoi tilannetta täysin, vaikka taitaa tehdä koko kohtaamisessa vain kaksi potkua.

Ferradura e Gato Félix mestre Angolinhan avoimessa rodassa Rio de Janeirossa

Kun puhutaan kansankulttuurista, vaikuttaa siltä, että erikoistuminen vähenee verrattaessa esimerkiksi nykyaikaiseen länsimaiseen teatterikulttuuriin. Capoeirassa ja flamencossa erilaisten roolien ja toimintojen välillä vaihdellaan jatkuvasti, mikäli oma osaaminen on riittävällä tasolla. Teatterissa näyttelijä ei kuitenkaan hyppää orkesterimonttuun(vaikka itse asiassa kerran olin hyvin lähellä; työskentelin taannoin teatterilla ja rooliini liittyi eräänlainen akrobaattinen hyppy aivan orkesterimontun reunalla…). Capoeirista tai flamencotaiteilija, joka ei tunne esimerkiksi lajinsa musiikillista puolta riittävän hyvin, ei pysty toimimaan lajiyhteisössä täysin vapaasti. Hifistelyä? 

Miesten ja naisten roolit ovat tasaantuneet viime vuosikymmeninä samalla tavalla kuin capoeirassa. Viime vuosisadan alkupuolella ja sitä ennen miesten ja naisten roolit ovat olleet Brasiliassa hyvin selkeät. Niinpä capoeira on ollut muutamia miesten rooleissa eläneitä naisia lukuunottamatta maskuliininen laji. Vasta viime vuosikymmenien aikana naisten osuus capoeiramaailmassa on alkanut nousta niin, että tällä hetkellä Suomessa alkeiskurssien aloittajissa on ainakin yhtä paljon naisia kuin miehiä. Capoeiraopettajien määrässä tämä ei vielä näy, mutta uskon ja toivon, että seuraavien kymmenen vuoden sisällä naisopettajien määrä alkaa etenkin Euroopassa nousta. Capoeiratekniikoiden suorittamisessa ei tehdä eroa nais- tai miesharrastajien kanssa, ja flamencossa erilaisten tekniikoiden sukupuolinen jakautuminen on alkanut viime vuosina poistua. “Ollakseen hyvä capoeirista, naisen on oltava vahva ja miehen on oltava notkea.” Eräs opettajani Caiu Guimâraes totesi näin taannoin.

Kahvimukit tyhjenivät ja kurssi alkoi. Mainiot kolme päivää Etelä-Savossa olivat opettavaisia myös minulle, mutta tästä lisää jossain muualla. Lähtiessäni sain oppilailta kotiinviemisiksi mikkeliläistä vorschmackia. Sekin oli tuotu sinne jostain muualta.

        Saudades,

                        Questão

Avainsanat: , ,
Kirjoitettu: Aiheeton | Ei kommentteja »

Matkakuumetta

Kesäkuu 3, 2009, 1:51

 

Hyvät lukijat. Olen eurooppalainen nuorimies, joka harjoittelee afrobrasilialaista lajia - capoeiraa. Tiedättehän, millainen laji se on?

Olen lähdössä kahden kuukauden pituiselle matkalle Brasiliaan, harjoittelemaan ja pelaamaan capoeiraa sen alkuperäisimmässä ympäristössä. Tämä ei ole kuitenkaan ensimmäinen kertani Etelä-Amerikassa. Olen asunut ja opiskellut Rio de Janeirossa, joten tunnen kulttuuria ja kieltä ainakin jonkin verran. Toivon kuitenkin, että kokemukset matkallani ovat jännittäviä. Toisaalta, voivatko ne olla muunlaisiakaan?

En aio tyytyä niihin helpoimpiin capoeiraympyröihin, vaan haluan kohdata capoeiran osalta myös jotain haastavampaa. Ovatko Rio de Janeiron slummit riittävän haastavia, vai jatkuuko matka vieläkin syvemmälle?

Lähtökohtani on kuitenkin ristiriitainen. Capoeira ei sovi kovin hyvin skandinaaviseen ajattelumalliimme, sillä capoeiran juuret ovat kaukana ajassa ja paikassa. Capoeiran “arvot” ovat perua toisenlaisesta kulttuurista ja esimerkiksi malícia, malandragem ja mandinga ovat sanoja, joille ei ole kunnollista käännöstä suomen kielessä, vaikka selitys löytyisikin. Lajin sisäinen tapa nähdä asioita sekä sen moraaliset ja monet muut inhimilliset arvot eivät vastaa eurooppalaista maailmankuvaa. Mitään capoeirafilosofiaa ei kuitenkaan tunnu olevan olemassakaan!  Kuka minä siis olen etsimään erilaisia haasteita ja uusia tasoja lajissa, jota en kulttuuriperimäni puolesta voisi kuitenkaan täysin ymmärtää?

Capoeira kaikessa hämmentävyydessään ja monimuotoisuudessaan ei ole harmiton puheenaihe edes brasilialaisille capoeiristoille. Lisäksi capoeiran niin moninainen jakaantuminen erilaisiin muotoihin sekoittaa näkökulmien korttipakkaa entisestään. Capoeirahipit tekevät kärrynpyöriä rannalla ja MMA-ottelija tyrmää vastustajansa meia lua de compassolla. Capoeirista muovaa liikkeistään sopivia teatterin lavalle ja toinen kilpailee telinevoimistelussa. Voiko siinä sitten kertoa totuuksia lajista?

Katsotaan, minkälaisia vastauksia Brasilia tällä kertaa antaa. Aikomukseni on kuitenkin dokumentoida vaiheitani tämän blogin kirjoitusten, valokuvien ja videoiden välityksellä. Matka alkaa 9.6. ja ensimmäinen määränpää on Rio de Janeiro.  Miltä kuulostaa?

     Cordialmente, 

                     Questão

 

Avainsanat: , ,
Kirjoitettu: Aiheeton | 1 Kommentti »

Uusimmat kirjoitukset »