Tiedustelin kerran eräältä capoeiraopettajalta, löytyisikö vielä jostain ulkomaailman vaikutteista vapaata, spontaania capoeiraa.  ”Voit kokeilla Santo Amaroa, siellä on voimakkaat capoeiraenergiat”, capoeirista vastasi.

Jo pelkkä kysymyskin sisälsi tietysti melkoisen ristiriidan, sillä capoeira on nykykäsityksen mukaan saanut muotonsa lähinnä erilaisista vaikutteista. Tarkoitin kuitenkin sellaista capoeiraa, jota harrastettaisiin yhteisöllisesti ja vapaana erilaisista muotoseikoista kuten vyöjärjestelmistä ja pukeutumiskoodeista. Olin kiinnostunut löytämään paikan, jossa capoeira olisi jollain tavalla alkukantaisempaa, kuin se capoeira, johon itse olin tutustunut. Idealistista fantasiaako?

Bahian osavaltiossa, kymmeniä kilometrejä sisämaahan, sijaitsee pieniä kaupunkeja, joissa capoeiran kerrotaan “syntyneen”. Orjien liikehdinnän kerrotaan olleen vahvinta Santo Amarossa ja Cachoeiran ja São Felixin kaksoiskaupungissa. Santo Amaro oli myös legendaarisen Besouron kotikaupunki ja hänen seikkailuidensa näyttämö. Ei siis auttanut muu kuin suunnata sinne.

Muutaman tunnin bussimatkan jälkeen haistelin sateenjälkeistä kosteaa ilmaa Cachoeiran ja São Felixin erottavan joen varrella ja mietiskelin, mitä tiesin alueella toimivista capoeiristoista.

Recôncavo Baianon maaseudulla, jossa mainitut kaupungit sijaitsevat, ei ole enää kovin montaa aktiivista capoeiramestreä. Suurin osa on vaikean taloudellisen tilanteen takia lopettanut capoeiran opettamisen ja siirtynyt muihin töihin.

Olin kuullut puhuttavan mestre Macacosta, joka olisi opettanut oppimaansa “vanhaa” capoeiraa, mutta vaihtanut opetustyylinsä uudempaan nykyaikaistettuun capoeiraan, koska oppilaita oli näin enemmän. Olin kuullut mestre Adósta, joka olisi opettanut “vanhaa capoeiraa”, mutta toimisi nykyään epäaktiivisesti capoeiran parissa. Mestre Lua soitti Cachoeirassa asuvalle vanhat päivät nähneelle mestre Ivanille, mutta puhelimeen vastasikin hänen vaimonsa, joka sanoi, että alkoholi oli vienyt voiton vanhasta capoeiristasta.

Täällä silti oltiin. Ehkä jotain alueen vahvasta capoeiraenergiasta tarttuisi, tai törmäisin ihmeen kaupalla johonkin mielenkiintoiseen. Ehkä paikka vain oli nähtävä.

Santo Amaron, Cachoeiran ja São Felixin arkkitehtuuri oli erittäin viehättävää ja inspiroivaa. Kapeita, kivettyjä kujia, pieniä jokia ja laaksojen ympärille nousevat viidakkoiset vuoret saivat mielikuvitukseni laukkaamaan villisti. Kopoti kop. Tuolla kujalla Besouro joutui väijytykseen. Tuota siltaa pitkin orjat hyökkäsivät kapinoidessaan. Tuolle vuorelle henkiinjääneet pakenivat. Ja juuri tällä torilla pidettiin sunnuntaisin roda…

Lopulta eräällä sivukujalla Cachoeiran puolella silmiini osui oveen liimattu lappu. Capoeiratunteja! Raollaanolevan oven takana näkyi pieni hämyinen sali, jonne varovasti astuin. Hämärä huone oli täynnä afrobrasilialaisia veistoksia ja huoneen toisessa päässä erotin höyläpenkin, jonka päällä tuhkakupissa savusi tupakannatsa. Osan veistoksista tunnistin; ne olivat taidokkaasti tehtyjä orixa-henkiä esittäviä patsaita, ilmeisesti candomblé-taloissa käytettäväksi.

Ketään ei näyttänyt olevan paikalla, vaikka ovi oli auki. Ehkä nyt oli lounastauon aika. Pölyinen huone oli seinille kasatuista capoeirasoittimista ja patsasverstaasta päätellen käsityöläisen ja capoeiristan yhteinen työhuone ja treenisali. Valonsäteet tunkivat sisään likaisten ikkunoiden läpi, ja erotin juuri ja juuri tekstit viime vuonna päivätystä lehtileikkeestä, joka oli kiinnitetty höyläpenkin taakse:

“Nuori capoeiramestre saapuu suurkaupungista perustamaan capoeiraryhmän capoeiran synnyinsijoille.”

Viesti kirjoitettiin Maanantai, Maaliskuu 15, 2010, 15:21 ja se on kategoriassa Aiheeton. Voit seurata vastauksia RSS 2.0-syötteen kautta. Voit kommentoida tai voit käyttää paluuviitettä omilta sivuiltasi.