Matkustin pienellä valkoisella matkustajalaivalla Salvadorin edustalla sijaitsevalle Itaparican saarelle. Edellisenä iltana olin tavannut Guaxinin, salvadorlaisen capoeiraopettajan joka asuu saarella pitäen siellä päivittäin treenejä. Harjoittelu Guaxinin kanssa on rankkaa hommaa, sanoivat monet ja halusin testata väitteiden totuudenmukaisuuden.
Itaparican saari on vähän outo lintu. Se sijaitsee vain tunnin laivamatkan päässä Salvadorista. Itaparican saari elää suunnilleen sata vuotta manner-Salvadoria jäljessä. Pääelinkeino on kalastus ja tavanomaisin kulkuneuvo on hevosvankkuri. Itaparicalla on aina hiljaista ja siellä on vain muutama kylä, jossa ihmisiä elelee lähinnä sadoissa laskettuna. Kalastellen, kun ei siellä oikein muutakaan voi tehdä. Saaren rantaviivaa reunustaa ohut riutta, joka pitää aallot poissa palmujen katveesta. Turkoosinsininen vesi ei myöskään kylmene oikein missään vaiheessa matalan hietikon takia. Yöllä samalta rannalta näkyy öinen moderni Salvador pilvenpiirtäjineen tummanharmaana haamuna kuin mikäkin Gotham City.
Guaxini puolestaan on kolumbialaisen isän ja brasilialaisen amerintiaanin lapsi, nuori ja omalla tavallaan egoistinen capoeirista(olen alkanut epäillä tämän luonteenpiirteen vaikutusta capoeirassa menestymiseen), joka elelee vanhemmiltaan perityssä talossa siellä kalastajasaarennossa. En ollut oikeastaan nähnyt hänen pelaavan aikaisemmin, mutta keskimittaisena, atleettisen oloisena ja keinuvan kävelytyylinsä perusteella hän ei varmasti olisi ihan hidas eikä ihan ennalta-arvattavakaan.
Sopimuksemme oli seuraavanlainen; asuisin Guaxinin talossa(pieni, valkoiseksi maalattu ja itseremontoitu rakennus, joka vilisi myrkkyhämähäkkejä ja pieniä sammakoita) ja treenaisin aamuisin rannalla ja iltaisin talon terassilla. Treenimaksu oli kiinteä 20 realia päivässä asumisen ollessa ilmaista, kunhan ostaisin ruokaa yhteiskäyttöön(talossa asui välillä muitakin capoeiristoja sekä kalastajia). Saarella viettäneeni vajaan viikon aikana erästä talossa asuvaa nuortamiestä puri pieni musta hämähäkki. Hän oli hyvin korkeassa kuumeessa kolme päivää, kunnes lopulta parani.
Olin paikalla illalla niin, että seuraavat harjoitukset pidettäisiin rannalla aamuyhdeksältä. Teimme yhdessä ruokaa(meitä oli ruokailemassa ehkä yhteensä kymmenen henkilöä), söimme ja vietimme iltaa kunnes tiskauksen jälkeen Guaxini kutsui kaikkia saapumaan kivetylle terassille talon takapihalle. Sisältä raahattiin pieni cd-soitin, josta alkoi pian kuulua reggaemusiikkia. Jotkut paikalliset capoeiristat alkoivat pelailemaan keskenään ja itsekin pelasin joidenkin tuntemattomien itaparicalaisten kanssa muutaman pelin ihan vain huvin vuoksi. Osapuilleen puolen tunnin kuluttua Guaxini -osoittaen sanansa minulle- sanoi kaikkien kuultavaksi: “Katsotaanpa, onko susta treenaamaan meidän porukassa!” ja osoitti minut pelaamaan kanssaan.
Kiusallinen hetki: kova kivilattia puupylväiden, tiskipöydän ja puutuolien reunustamalla terassilla. Koeteltavana vieraan väestön keskellä; kaikki alkoivatkin kerääntyä katsomaan meidän kyykistyessämme reggaeta huudattavan soittimen eteen. Pelin henki olisi vielä selvitettävä, ellei se ollut jo ilmiselvää.
Tein pienen aún terassin keskelle, polvet pienenä pakettina pitäen, jotta en olisi kovin avonaisena heti lähdössä. Kun aloin nousta pystympään, Guaxinin viuhuva meia lua de compasso sujahti kasvojani kohti. Nopea pyörähdys rasteiraan pelasti ohimoni, mutta olin hivenen liian kaukana ulottuakseni pyyhkäisemään brasilialaisen tukijalkaa hänen altaan.
“Älä anna hänelle noin paljoa tilaa”, ajattelin, ja aloin pelata terassin keskikohtaa päin, jotta hän joutuisi väistelemään ja varomaan tolppia ja tuoleja. Kivetys raastoi paljaita jalkojani, mutta minun oli pidettävä Guaxini kiireisenä. Yritin pitää omat liikkeeni ajoituksellisesti mahdollisimman lähellä hänen potkujaan niin, ettei hänelle jäisi ylimääräisiä hetkiä. Esimerkiksi minun ahdisteluuni. Brasiliaisen suunnanmuutokset olivat kuitenkin kovin taitavia. Olimme pelanneet jo pitkään tauotta, jonka olisin kovasti tarvinnut. Ensimmäisen aukkopaikan tarjoutuessa aloin nousta rolê-pyörähdyksestä innokkaasti pystyyn; voisin arvioida tilaa vähän paremmin pystystä -
*PLAT*
Terassi ja ympäristöllä hämärässä istuvat brasilialaiset syttyivät silmiä avatessani vaaleammaksi, kunnes muistin nähneeni ennen silmien rävähtämistä Guaxinin oikean jalan nilkan(tarkemmin ajatellen martelo-sivupotkun) aivan kasvojeni edessä. Sekunti ei ollut muuttunut vielä seuraavaksi. Tilannearvion paikka, aikaa käytössä neljäsosasekunti.
Oma asento: yhä pystyssä, kroppa kiertyneenä potkusta poispäin, hetkellinen off-balance.
Guaxinin asento: olkapäät menossa kovaa vauhtia alaspäin, rabo de arraia-kierrepotku tulossa.
Vauriot: ruhjevamma eli ei.
Seuraava toiminto: liiku!
*SUIH*
Vastakkaiseen suuntaan viheltävä kiertopotku ohitti korvani noin 120 km/h nopeudella. En ollutkaan sitäpaitsi huomannut, etten ollut enää kuullut musiikkia muutamaan minuuttiin. Olin takaisin tasapainossa ja väistämässä potkun menosuuntaan ujuttaen samalla jalkaani pyyhkäisyyn. Guaxini horjahti vain juuri ja juuri havaittavasti, mutta seuraava potku tulisi vähän varovaisemmin. Sydän palaili hiljalleen normaaliin tempoon. “Jatkossa et saa tuonkaan vertaa tilaa”, muistutin itseäni ja aloin pelaamaan taas keskemmälle, vähän huolellisemmin. Pelin henki selvitetty.
Kymmenen minuuttia myöhemmin: “Okei, kyllä sä kelpaat treeneihin. Sut on nyt valmisteltu.”
