Pelourinhossa jonkin aikaa asustellessani päädyin mestre Bimban academialle, jonkin pienen sivukadun kellarissa olevaan muutaman kymmenen neliömetrin huoneeseen, jossa oli tasaiseksi hiottu mukulakivilattia. Saliin saavuttuani huomasin ensin oikealla puolella kirjoituspöydän, jonka takana istui joku Bimban vaimoista, mahdollisesti dona Nair. Seinille oli ripustettu kaikkien Bimban academialta valmistuneiden oppilaiden valokuvat, Bimban honoris causa-tohtorintitteli Salvadorin yliopistosta, joitain mulher barbada-pulloja ja sekalainen valikoima soittimia ja kunniakirjoja. Academia oli sinänsä samanlainen kuin suunnilleen kaikki muutkin capoeirakoulut Salvadorissa. Pieni, hikinen ja sekava paikka, jossa monenlaisia kompromisseja oli nähtävillä milloin pukeutumistilojen, tuuletuksen tai lattian suhteen.
Esittäydyin ja kysyin treenimahdollisuuksista, ja rouva vastasi, että olisin oikein tervetullut milloin tahansa. Treenejä academialla oli viisi kertaa päivässä, joten päätin tulla seuraavana aamuna ensimmäisiin harjoituksiin, jotka alkaisivat kello 10.
Academialla tunneista päävastuussa oli Bimban poika, mestre Nenel, joka on melko lailla isänsä näköinen, erilaista hiustyyliä lukuunottamatta. Seuraavana aamuna törmäsinkin häneen hoiperrellessani vielä tokkuraisena portaita alas(majapaikkamme vieressä sijaitseva disko suvaitsi lopettaa teknon jumputtamisen auringonnousun aikaan). Treenit piti kuitenkin professora Preguica, Nenelin tytär ja täten siis Bimban lapsenlapsi.
Täällä olin, regional-capoeiran syntysijoilla ja sydämessä. Olin aika jännittynyt, sillä tästä aidommaksi regional-tyylin capoeiraopetusta ei varmaan enää voisi mennä. Ehkä kuitenkin luulin suunnilleen tietäväni, mitä olisi odotettavissa. Tässä erehdyin pahemman kerran.
Treeneistä yksi kolmannes harjoiteltiin erilaisia kaatoja, joihin Bimban oppilailla oli aivan ihmeellinen tekniikka. Mihin tahansa potkuun vastaaminen tapahtui pääasiassa kaatamalla vastustaja jonkintyyppisillä etusaksilla, joihin siirryttiin regional-negativasta. Vastaus tähän kaatoon oli itse sujahtaa kaadon mukaan tekemällä samainen regional-negativa. Harjoitusta tehtiin potkua vaihtamalla ja aivan ihmeellistä tahtia. Kunkin liikkeen sai tehdä tasan yhden kerran kummallekin puolelle, jonka jälkeen liikettä vaihdettiin. Omaksumiskyky oli todellakin koetuksella!
Sitten alettiin tekemään kuuluisia “Bimban sarjoja”. Ne ovat yhdeksän liikesarjaa, jotka tehdään parin kanssa järjestyksessä. Ajattelin, että nyt voin näyttää osaamiseni, sillä muistin näistä sarjoista ainakin pari ensimmäistä. Mutta ehei! Ne tehtiin samalla tavalla, vain kerran, ja niin, että jokainen sarja tuli muilta harjoittelijoilta kuin ulkomuistista. Kysyttyäni kuulin, että ne tehdään joka harjoituksessa ja yhtään sarjaa ei ikinä jätetä välistä. Kuitenkin tämä jokaisen harjoituksen toistaminen vain kerran muutti koko harjoittelun dynamiikkaa melko lailla. Tehtäviä liikkeitä oli tavallaan siis aika paljon harjoitusta kohden, mutta yleensä harjoituksen sisällön variaatio oli todella vähäistä. Niinpä pidempään mukana olleet oppilaat olivat todella suvereeneja regionalissaan.
Viimein tuli rodan aika. Bateria muodostettiin Bimban perinteen mukaisesti: yksi berimbau ja kaksi pandeiroa. Odotinkin jo vauhdikasta tossuhippaa, mutta väärin meni jälleen. Rytmi oli todella rauhaisa. Menossa oli melkoisesti svengiä ja olen nähnyt ja kuullut useita angola-rytmin pelejä pelattavan paljon vauhdikkaampaan tempoon. Kuitenkin, kun menin pelaamaan, olin aivan altavastaajan asemassa. Ryhmän oppilaat veivät minua kuin litran mittaa, sillä aina kun nostin jalkani johonkin potkuun, seurauksena oli ensin regional-negativa ja sitten jonkuntyyppinen jalkasaksikaato. Löysin itseni rähmällään lattialta varmaan kymmeniä kertoja koko rodan aikana. Regional-capoeiristat osasivat kyllä kaatamisen jalon taidon paremmin, kuin missään muussa näkemässäni paikassa.
Peli oli silti aika hyväntuulista, ja kaatajat veivät minut aina lattiaan hymy huulillaan ja verrattain pehmeästi. Capoeira Bimban academialla muistuttikin hyvin paljon perinteisiä capoeira angola-ryhmiksi identifioivia porukoita, poislukien joidenkin teatraalisten elementtien puuttuminen regional-meiningissä. Minua silti ihmetytti eniten ehkä se, että peli - temponsa ja huumorintajunsa puolesta ja ehkä jopa plastisilta ominaisuuksiltaan - muistutti paljon enemmän niinsanottua angola-rytmiin pelattavaa peliä kuin esimerkiksi Senzala-koulun nopeaa peliä. Regional-tyylinen capoeira saikin täten ajatuksissani aivan uudenlaisen määritelmän, joka ei sovi juuri millään tasolla siihen, mitä olin regionalista aikaisemmin ajatellut.
Avainsanat: Bimba, capoeira, Pelourinho, regional, Salvador
Hieno kuvaus! Ja sen verran mielenkiintoista tietoa, että tuosta voisi varmaan kirjoittaa johonkin Capoeira-ketjuun, vai mitä?
Ehkä siitä pitäisi johonkin kirjoittaa, se voi olla keskustelun arvoista.
Hyva blogi, Questao. Hyvin kirjoitettu ja mukaansa tempaava, vaikkei suoranaisesti capoeirasta tai edes Brasiliasta olisi erityisemmin kiinnostunut.
Kiitos.