Eilen etsin erasta musiikkialan liiketta Rion etelavyohykkeelta. Kello oli melkein nelja iltapaivalla ja kohta olisi aika lahtea illan capoeiratreeneihin. En olisi halunnut kiirehtia, mutta luulin olevani melko lahella eika aikaa enaa ollut paljon.
Olin melko varma, etta loytaisin liikkeen eraan korttelin toiselta puolelta, mutta ison korttelin kiertaminen olisi taas aikaavievaa puuhaa. Toisaalta voisin valita myos suoremman reitin korttelin alta menevan tunnelin lapi. Paatin lahtea taman 226 metria pitkan nelikaistaisen yksisuuntaisen autoliikennetunnelin lapi. (Naita tunneleita Rio de Janeiro on pullollaan, silla vuoristoisen maaston takia useimpiin kaupunginosiin ei yksinkertaisesti voi kulkea muuta reittia.)
Tunnelin suulla autojen ja rekkojen jylyn alta ei pystynyt erottamaan enaa mitaan muita aania. Luolamainen, puolipallon muotoinen tunneli oli valaistu keltaisilla jokseenkin harvakseltaan sijaitsevilla ja likaisen hamarasti hohtavilla pienilla loisteputkilla. Neljan kaistan molemmilla puolilla tunnelin lapi kulki metrin levyinen kulkuvayla, joka oli kohotetty noin puolentoista metrin korkeuteen, ja rajattu terasputkiaidalla. Kuljettuani noin 5 metria tunnelin sisaan haistoin valittomasti ihmispaskan- ja kusen hajun. Kaupungin puhtaanapitopalvelun aluetta? No ei varmasti. Olin ensin ajatellut kulkevani tunnelin lapi kavelykaistaa pitkin, mutta tarkennettua katsettani vahan kauemmas nain, etta kaistalla keskella tunnelia oli pienia tummia myttyja muutaman kymmenen metrin paassa toisistaan.
Kodittomissa ei sinansa ole mitaan vikaa, mutta jos he sattuvat olemaan erityisen nalkaisia tai rahantarpeessa… Niin. Minulla ei ollut juuri lainkaan rahaa mukanani(kuten ei muulloinkaan taalla), mutta en haluaisi jumittua keskelle riodejaneirolaista tunnelia potentiaalisten ryostajien piirittamaksi. Rauhallinen keskustelu ei varmaankaan olisi asiaani auttava. Hetken mietittyani ja ulosteenhajua haisteltuani paatin nopeasti lahtea kulkemaan autokaistan vierta toiselle puolelle tunnelin lapi.
Kavelykaistan ja autokaistojen valissa, juuri betonista tehdyn korotuksen ja metallisen aidan vieressa oli noin 15 senttimetria levea kynnys, jota pitkin lahdin tasapainoilemaan. Autojen suhahdellessa koko ajan ohi vasemmalta puoleltani oli koko ajan pidettava huoli, ettei horjahda ainakaan sille puolelle. Jos isompi rekka tai linja-auto sattui osumaan sille puolelle kaistaa, alkoi melko automaattisesti vetamaan itsensa aivan aitaa vasten. Painautuminen aitaa vasten pidemmaksi aikaa ei kuitenkaan ollut paljoa sen mukavampaa vanhan paskan hajun takia.
Saavuttaessani makaavan hahmon kiireinen tasapainoilukavelyni muuttui hiivinnaksi, etten vain hairitsisi kenenkaan lepoa - kunnes tajusin, etta autojen muodostama jylinamatto olisi aivan riittava peittamaan minka tahansa aanen, jonka voisin saada aikaan
Myttyja oli yhteensa viisi, ja niiden alta pilkotti tuttuja osia; jalka, kasi, hiukset. Makuuasennossa olevat ihmisvartalot oli kaikki peitetty harmailla tai ruskeilla huovilla - paksuilla lampovillapeitteilla, jotka keraavat kosteutta, hajua ja likaa kohtuuttoman helposti(nukun sellaisen alla majapaikassani). Joidenkin alla oli patjana aukirevitty pahvilaatikko. Olin pakotettu katsomaan kutakin vahan pidemman aikaa. Kukaan ei kaantanut kylkea. Kenenkaan kasi ei liikahtanut. Kaikki (melkein)taysin peitteen alla. Ei yhdenkaan kasvoja nakyvilla. Taysin liikkumattomat muodot nayttivat pehmennetyilta mukaelmilta ihmiskehoista ja asentoja saattoi vain arvailla, vaikka esiin pilkahtaneet ruumiinosat kielivat ainakin siita, miten pain kyseinen henkilo oli asettautunut.
Toisella puolella oli raitista ilmaa, mehubaari ja vuorenseinama tunnelin ylapuolella. Levykauppaa en loytanyt.
Avainsanat: koditon, Rio de Janeiro, tunneli
