Hyvät lukijat. Tunsin itseni stressaantuneeksi, kun vastasin tuntemattomaan puhelinsoittoon viime helmikuussa. Puhelimen toisessa päässä puhui Mikkelissä asuva katalonialainen tanssinopettaja, joka oli järjestämässä tanssikoululleen kesäkursseja ja halusi yhdeksi lajiksi capoeiran. Kurssien päivämäärät olisivat lähellä Brasiliaan lähtöä ja vielä lähempänä voimistelun PM-karsintaa. Ikään kuin tekemistä ei olisi ollut muutenkaan tarpeeksi, sanoin lopulta, että kurssin pitäminen sopii ihan hyvin.
Kesäkuun kolme ensimmäistä päivää vietin siis Mikkelissä. Kaupunki ja tanssikoulu olivat minulle entuudestaan tuntemattomia, ja saavuttuani Mikkeliin erilaisuuden tunne oli melkeinpä verrattavissa ulkomaille saapumiseen. Ihmisten puhuivat erilaisella rytmillä, eikä kaupan kassalla työskennelleellä miehellä ollut mihinkään kiire. Ah, lomalaisen leppoisaan tahtiin asetuin minäkin.
Ennen kurssia juodun kahvin äärellä ajauduimme keskustelemaan yhteisistä tekijöistä espanjalaisessa flamencossa ja brasilialaisessa capoeirassa. Vaikka en kyllä vieläkään tiedä flamencosta juuri mitään, joidenkin seikkojen yhtenevyys(perustuuko se kansankulttuurien samankaltaisuuksiin?) oli olemassa.
Molempien lajien yksi yhteinen tekijä on ymmärtääkseni tietynlaisen fyysisen ylpeyden ja itsevarmuuden demonstroiminen, toisessa esityksen ja toisessa pelin tai kamppailun muodossa. Statuksilla pelaaminen liittyy tietysti kaikenlaiseen sosiaaliseen toimintaan, mutta ainakin capoeirassa fyysinen seuraus itsemääräämisoikeuden puutteesta on usein selkeä. Jos capoeirista päätyy olemaan passiivisempi osapuoli taitoeroista tai omasta epävarmuudesta johtuen, käyttää toinen epämiellyttävän usein tilannetta hyväkseen. No, tilaisuus tekee varkaankin, sanotaan. Poikkeuksen tähän sääntöön tekee tietenkin oma valinta tai statuksella leikkiminen. Allaolevassa pelissä Gato Félix(vihreäpaitainen capoeirista) dominoi tilannetta täysin, vaikka taitaa tehdä koko kohtaamisessa vain kaksi potkua.
Ferradura e Gato Félix mestre Angolinhan avoimessa rodassa Rio de Janeirossa
Kun puhutaan kansankulttuurista, vaikuttaa siltä, että erikoistuminen vähenee verrattaessa esimerkiksi nykyaikaiseen länsimaiseen teatterikulttuuriin. Capoeirassa ja flamencossa erilaisten roolien ja toimintojen välillä vaihdellaan jatkuvasti, mikäli oma osaaminen on riittävällä tasolla. Teatterissa näyttelijä ei kuitenkaan hyppää orkesterimonttuun(vaikka itse asiassa kerran olin hyvin lähellä; työskentelin taannoin teatterilla ja rooliini liittyi eräänlainen akrobaattinen hyppy aivan orkesterimontun reunalla…). Capoeirista tai flamencotaiteilija, joka ei tunne esimerkiksi lajinsa musiikillista puolta riittävän hyvin, ei pysty toimimaan lajiyhteisössä täysin vapaasti. Hifistelyä?
Miesten ja naisten roolit ovat tasaantuneet viime vuosikymmeninä samalla tavalla kuin capoeirassa. Viime vuosisadan alkupuolella ja sitä ennen miesten ja naisten roolit ovat olleet Brasiliassa hyvin selkeät. Niinpä capoeira on ollut muutamia miesten rooleissa eläneitä naisia lukuunottamatta maskuliininen laji. Vasta viime vuosikymmenien aikana naisten osuus capoeiramaailmassa on alkanut nousta niin, että tällä hetkellä Suomessa alkeiskurssien aloittajissa on ainakin yhtä paljon naisia kuin miehiä. Capoeiraopettajien määrässä tämä ei vielä näy, mutta uskon ja toivon, että seuraavien kymmenen vuoden sisällä naisopettajien määrä alkaa etenkin Euroopassa nousta. Capoeiratekniikoiden suorittamisessa ei tehdä eroa nais- tai miesharrastajien kanssa, ja flamencossa erilaisten tekniikoiden sukupuolinen jakautuminen on alkanut viime vuosina poistua. “Ollakseen hyvä capoeirista, naisen on oltava vahva ja miehen on oltava notkea.” Eräs opettajani Caiu Guimâraes totesi näin taannoin.
Kahvimukit tyhjenivät ja kurssi alkoi. Mainiot kolme päivää Etelä-Savossa olivat opettavaisia myös minulle, mutta tästä lisää jossain muualla. Lähtiessäni sain oppilailta kotiinviemisiksi mikkeliläistä vorschmackia. Sekin oli tuotu sinne jostain muualta.
Saudades,
Questão
