Capoeirakirjallisuutta on aiheen monimuotoisuudesta huolimatta varsin rajoitettu määrä. Laadukkaita kirjoja on saatavilla sitäkin vähemmän. Capoeiraa koskevat kirjat voidaankin jakaa yksinkertaisimmillaan kahteen ryhmään: niihin, joita on saatavilla, ja niihin joita ei löydä mistään.

Malliesimerkki hyvästä saatavuudesta on Nestor Capoeiran loistava “Pieni capoeirakirja“, joka löytyy luultavasti jokaisesta Suomen kirjastosta ja vähänkin isommasta kirjakaupasta. Nestorin kirja on alan ehdoton perusteos, jota voi suositella huoletta myös ihmisille, jotka eivät harrasta capoeiraa. Mestre Bimban oppilaan Acordeonin “Capoeira - Brazilian Art Form” puolestaan viihdyttää capoeiristaa  mestren eloisan kirjoitustavan takia. Acordeonin kirja jakautuu muutamaan lukuun, joissa selvitetään lukijalle lähinnä capoeiran perusasioita, kunnes kirjan loppuosassa Acordeon kertoo säväyttävästi joistain henkilökohtaisista kokemuksistaan capoeiran saralla. Yllättävän monet mestret ovat kirjoittaneet myös ohjekirjoja capoeirasta. Tällaiset kirjat, kuten mestre Poncianinhon “Essential Capoeira“, ovat mielestäni hivenen outoja lintuja, sillä itse ainakin kuvittelen, että juuri capoeiraa on todella hankalaa oppia kirjojen välityksellä. Silti yllämainitun kaltaisia liikekuvastoja löytyy paljon.

Toisen ryhmän muodostavat erityisesti capoeiramestrejen kirjoittamat teokset, joissa käsitellään capoeiraa hyvin subjektiiviseen tapaan. Näiden kirjojen perusta on tietenkin kirjoittajan oma kokemushistoria, joka voi olla hyvinkin mielenkiintoista, tai sitten ei. Esimerkiksi mestre Russon “Roda Livre de Caxias” on kirjoitustavaltaan ja sisällöltään mielenkiintoinen minusta ainostaan, jos tuntee Russon kasvutarinan köyhästä lukutaidottomasta pojasta kunnioitetuksi kulttuuri-ikoniksi. Kirjassa Russo kertoo Caxiasin katurodan tarinan ohella ajatuksiaan capoeirasta, capoeiristoista ja elämästä yleensä. Kirja on omakustanne, painos on hyvin pieni, nidonta ei luultavasti kestä montaa lukukertaa ja mikä hankalinta monelle, kirja on portugaliksi. Teosta saa käytännössä ainoastaan Russolta itseltään.

Harvinaisten kirjojen joukkoon liittyy eräs todellinen helmi, Waldeloir Regon Salvadorissa vuonna 1968 kirjoittama “Capoeira Angola“. Kulttuuriantropologi ja tutkija kirjoitti capoeirasta 400-sivuisen tietopaketin aikana, jolloin kaikki nykycapoeiraan eniten vaikuttaneet mestret olivat vielä elossa. Kirja sisältää uskomattoman paljon tietoa ja detaljeja haastatteluista puhumattakaan. Käytännössä kaikki vakavalla otteella kirjoitetut capoeirakirjat käyttävät Regon kirjaa päälähteenään. Tieteellisen tarkasti kirjoitettua loisto-opusta ei kuitenkaan voi saada käsiinsä yhtään missään.  Niinpä voitte kuvitella innostukseni, kun näin kirjan selkämyksen edessäni eräässä pienessä kirjastohuoneessa viime heinäkuussa Salvadorissa Pelourinhon kaupunginosassa.

Paloin halusta tutustua tuon jo hapertuneen kirjan sisältöön kaikessa rauhassa, mutta minulla oli eräs ongelma. Kirjasto sulkeutuisi muutaman tunnin kuluttua ja olin lähdössä kaupungista seuraavana päivänä. En kuitenkaan voisi päästää tilaisuutta käsistäni. Kirjan kopioimisen kysyminenkin olisi loukkaus ja lainaa oli turha edes mainita. Niinpä pyysin kirjastonhoitajalta lupaa kirjan lukemiseen ja aloin kehitellä suunnitelmaa.

Kirjasto sijaitsi Santo Antonion kukkulalla vanhassa juuri restauroidussa linnoituksessa ja paikan afrobrasilialainen kirjasto koostui kahdesta huoneesta: kirjojen säilytystilasta ja niiden lukutilasta. Kirjastonhoitaja tunsi tietysti kirjan ja asettui viereeni valvomaan lukemistani. Kädessäni ollut kappale “Capoeira Angolaa” oli kuulemma lahjoituksena saatu ja kirjaston arvokkain kappale, eikä sen hapertuneita sivuja sopinut laskea kenen tahansa näpelöitäväksi. Minulla olisi kuitenkin vain kolme tuntia aikaa, enkä siinä ajassa ehtisi lukea vanhahtavaa Salvadorin portugalia ensimmäistä lukua pidemmälle. Tässä vaiheessa muistin laukussani olevan Canonin uuden minidigitaalijärjestelmän ja erityisesti kameran makrotoiminnon, jota olin edellisenä päivänä kokeillut kuvaamalla kasveja.

Otin esille muistikirjani ja aloin tehdä satunnaisia muistiinpanoja kirjasta selaillen hajamielisesti sivuja. Tämä selvästi rauhoitti kirjastonhoitajaa, joka kävi hakemassa itselleen kirjan ja asettui vasemmalle puolelleni lukemaan. Kävin hakemassa hyllystä jonkun vähän vähemmän harvinaisen kirjan ja olin vertailevani tietoja muistiinpanojeni ja “Capoeira Angolan” välillä. Hain kolmannen kirjan, sitten neljännen. Kirjastonhoitaja alkoi jo tuudittautua rauhalliseen toimintaani ja välillemme alkoi muodostua turvallisuudentunteen lisäksi koko ajan kasvava kirjapino.

Kun kirjaston aukioloaikaa oli jäljellä enää tunti, oli ryhdyttävä toimintaan. Itseluottamukseni oli kuitenkin todellisella koetuksella. Jos jäisin kiinni jostain kielletystä, minut heitettäisiin ulos nopeammin kuin meia lua de compasso vilahtaa. Vaa’an toisella puolella olisi oman maineeni menettäminen vähän suuremmissa piireissä. Ei olisi tietenkään enää asiaa tuohon rakennukseen, mutta sana leviäisi Salvadorin capoeirapiireissä. “Etkö ymmärrä, että tuo kirja on osa bahialaista kulttuuriperintöä?”-lause pyöri mielessäni. Asia olisi hoidettava niin, että haittaa ei koituisi minulle, kirjastonhoitajalle eikä kulttuuriperinnölle.

Lopulta siirsin kirjan paitani alle puolimetriseksi kohonneen kirjapinon suojissa. Toiseen hihaani laitoin kamerani ja kerroin kirjastonhoitajalle käyväni vessassa. Jätin reppuni ja pusakkani kuitenkin tuolille signaaliksi siitä, että tulisin hetken kuluttua takaisin. Katsomatta taakseni kävelin rauhallisesti kirjastonhoitajasta poispäin ja odotin kuulevani kirjastonhoitajan huudon. Silloin peli olisi menetetty. Mitään ei kuitenkaan kuulunut, mutta jouduin pidättelemään varmasti liian äänekästä uloshengitystäni kunnes olin päässyt ovesta ulos.

Kävelin reippaasti wc-tilaan ja kauimmaiseen koppiin päästyäni asetin wc-istuimen valkoisen muovikannen päälle ensin t-paitani ja sitten avoimen kirjan. Avoimen kirjan eteen asettelin kamerani ja säädin makrotoiminnon sarjakuvaustilaan. Kamera ottaisi kymmenen kuvaa sekunnin välein ilman salamaa, joten ehtisin juuri ja juuri kääntämään sivua kuvien välissä. Säädettyäni valotusarvot ja tarkennuksen kohdalleen ryhdyin työhön. Sivuja oli paljon ja ensimmäiset kymmenen kuvan sarjat menivät pilalle, sillä sivujen kääntäminen ja paikalleen asettaminen kesti minulta kauemmin kuin sekunnin. Oikean tekniikan opeteltuani kuvaaminen alkoi luistaa.

Noin kahdensadan sivun jälkeen wc-tilan ovi avattiin ja olin juuri painanut kuvausnapin alas. Vaikka salama olikin pois päältä, kuului sulkimen avautuessa ja sulkeutuessa kaikuvassa tilassa kuuluva räpsähdys. Toivoin, että tulija ei katsoisi alapuolelta avoimien koppien alaosaan, sillä olin polvillani wc-pöntön edessä. Päästin suustani kuitenkin jonkinlaista ähinää, jottei räpsyntä paljastaisi minua. Muutaman tuskanhikisen minuutin jälkeen ovi kävi ja taas oli aivan hiljaista. Kuvaaminen jatkui.

Noin kolmenkymmenen minuutin jälkeen olin saanut koko kirjan muistikortille. Olin valmis. Nyt piti enää palauttaa kirja huomiotaherättämättömästi, mutta se ei enää ollut ongelma. Pujotin kirjan taas paidan alle ja palasin lukutilaan pidellen vatsaani ja irvistellessäni kirjastonhoitajan kummastellessa pitkää vessavisiittiäni. “Vatsavaivoja, vieras bakteerikanta, tiedäthän…”

Kirjasto menisi kiinni viiden minuutin päästä. Tarjouduin viemään lukemani kirjat takaisin hyllyyn, mutta kirjastonhoitaja halusi viedä “Capoeira Angolan” paikalleen itse. Annoin kirjan hänelle hymyillen ja kiitin kohteliaasti miestä hänen ystävällisyydestään. Hän ehdotti, että palaisin seuraavana päivänä lukemaan kirjaa paremmalla ajalla, mutta sanoin, että en taida tulla. “Kiitos, mutta tein jo kaikki tarpeelliset muistiinpanot.”