Viikko sitten, 10.-11.10.2009 vedettiin ensimmäinen Self Defense Boot Camp. Paikalla oli eri lajien harrastajia, joita yhdisti yksi juttu: he olivat vaivautuneet Turkuun osallistuakseen leriin, jossa kouluttajat yrittävät ajaa harjoittelijat loppuun.

Kun harjoittelu alkoi lauantaiaamuna, ilmassa oli havaittavissa jopa lievää kyräilyä eri lajien harjoittelijoiden välillä. Kuitenkin, kun sunnuntaina noin klo 17 viimeinen harjoite oli ohi, oli selvästi havaittavissa, että joukko koki olevansa samaa porukkaa. Sellaista joukkoa, joka vapaaehtoisesti tuli kestämään epämiellyttävyyttä ja ylitti oman henkisen sietokykynsä rajat.

Me kouluttajina yritimme viimeisten kahden tunnin aikana saada harjoittelijat luovuttamaan. Mutta turhaan.. Ne, jotka olivat siihen saakka tulleet, eivät aikoneet keskeyttää. Sen näki heidän silmistään. Ryhmäharjoitteissa toinen toisiaan tukien, viimeiseen saakka.

Kyokushin karatessa vyökokeissa käytetty menetelmä, jossa kokelas väsytetään loppuun ja siten testataan periksiantamattomuutta, on mielestäni lähellä vastaavaa: ne, jotka ovat kyseisen rääkin käyneet läpi, kokevat yhteenkuuluvuutta joukkoon, joka on myös suorittanut saman.

Lue lisää »

Muutamien viime vuosien aikana olen joutunut toteamaan, että joudun luvattoman usein käyttämään otsikkona olevaa kulunutta lausahdusta. Kuitenkin organisaatiossa, jossa varaudutaan toimimaan äärimmäisen stressaavissa ja kaaoksellisissa oloissa (kuten puolustusvoimissa), on menestyäkseen oltava pessimisti. Siis mikäli pessimismillä tarkoitetaan sitä, että olettaa kaiken menevän pieleen mikä vaan voi.

Väitän, että monet “tavalliset ihmiset” pärjäisivät huomattavasti paremmin normaalielämässäkin ja eivät tekisi mitättömän pienistä asioista itselleen aivoverenvuotoa aiheuttavaa ongelmaa, mikäli terve pessimistisyys olisi hyväksyttävämpää. Otetaanpa pari esimerkkiä pessimismistä:

1. kaikki, mikä voi mennä pieleen, todennäköisesti menee.
2. kaikki laitteet, joita tarvitset, lakkaavat toimimasta silloin, kun niitä eniten tarvitaan
3. jos jossain prosessissa on mahdollisuus, että ulkoinen häiriötekijä keskeyttää prosessin, se tapahtuu silloin kuin siitä on eniten haittaa

Sotilastoiminnassa on arkipäivää tehdä pohdintaa esimerkiksi seuraavalla tavalla:

• Mitä, jos havaitaan joku uhkaava tapahtuma?
  • ilmoitetaan viestivälineellä
• Mitä sitten kun se ei toimi?
  • vaihdetaan varajärjestelmään, joka on jaettuna, ladattuna ja kokeiltuna
• Mitä sitten kun sekään ei toimi?
  • Käytetään lähettiä…
• Millä siirrytään kyseiseen paikkaan?
  • ensisijaisella välineellä
• Jos se menee rikki?
  • Varavälineellä, joka odottaa valmiina, kunnes tulee ilmoitus, että sitä ei tarvita
• Entä jos reitti ei ole käytössä?
  • Varareitit yksi ja kaksi on myös tiedusteltu ja harjoiteltu
• ja niin edelleen…

Tätä käytäntöä voisi soveltaa laajemminkin kaikkeen elämään, kuten:

• Kotona tapahtuu tulipalo tai laaja vesivahinko, miten toivutaan?
  • vuokra-asuntoja saa firmoista x ja y, ensisijaiset hankittavat varusteet: 1. vaatteet (kaupasta x) 2. jne… Vakuutukset kunnossa
• Auto hajoaa, mikä neuvoksi?
  • vuokra-autoja saa paikasta y, varaa ottaa viikoksi. Jos ei sinä aikana saada uutta, laina-auto sukulaisilta tai käytetyn ostaminen, rahaa jemmassa 2000€.
• Matkapuhelin hajoaa, kalenteri ja yhteystiedot menevät…
  • Puhelimen varmuuskopiointi viikoittain
  • jne….

….mutta….

“ei noin saa ajatella”, “paranoidi”, “jos tuollaisia miettii, niin sitten varmaan sattuu kohdalle”.

Monilla tuntuu olevan samankaltainen kieltämisrefleksi vastoinkäymisiin kuin väkivaltaankin. Ne ihmiset, jotka eivät ole kiinnostuneita omasta turvallisuudestaan pyrkivät kieltämään väkivallan olemassaolon; mikäli tämä ei ole mahdollista, todistellaan itselle, että miksi se ei voi sattua minulle.

• sellaista ei tapahdu Suomessa
  • (hups, tapahtui kuitenkin)
• ei minun kaupungissani
  • (hups, tapahtui kuitenkin)
• ei minun asuma-alueellani
  • (hups, tapahtui kuitenkin)
• ei minun ulkonaliikkumisaikaani
  • (hups, tapahtui kuitenkin)
• ei siinä olisi kuitenkaan mitään voinut…

Olen havainnut lievää kiusaantumista tiedustellessani monissa yhteyksissä, että miten tämä on suunniteltu hoidettavaksi, jos pääsuunnitelma ei toimi? Tai jos tämä väline hajoaa, niin mitä sitten tehdään? Ensimmäinen askel riskienhallinnassa on tiedostaa haavoittuvuudet ja pyrkiä pienentämään niitä. Jo pelkästään mentaalitason suunnittelu erilaisesta toiminnasta elämän pikku kriisitilanteissa vähentää huomattavasti henkistä kuormitusta.

Siitä vaan kaikki pessimisteiksi, jos joku homma toimiikin suunnitellusti, niin iloiset yllätykset ovat mukavia yllätyksiä!

Tällä helleviikolla töissä treenatessa raskas varustus päällä, sekä illalla nestehukasta kärsivänä, mieleeni tuli kysymys: missä ammateissa harjoittelu on jatkuva osa työtehtäviä?

Luonnollisesti sotilashommissa, kun tuota kovaa keikkaa tulee niin vähän, harjoittelu on ainut tapa ylläpitää tuntumaa taitoihin, joita tehtävän hoitamiseksi tarvitaan. Mutta jos kovaa tehtävää tulisi jatkuvasti, niin silloin sotilaatkaan eivät harjoittelisi. Vain onko näin? Sotahistoriallisista dokumenteista voidaan löytää mainintoja siitä, että esimerkiksi jatkosodassa ennen hyökkäystä joukot muunmuassa “totuttautuivat räjähdyksiin” ja “harjoittelivat käsikranaatin heittoa” jne. Vaikka ovat jatkuvasti viettäneet aikaa taistelutilanteessa, vihollisuhan alla?

Pelastus- ja sairaankuljetusalalla harjoitellaan myös jatkuvasti. Miksi? Eikö jatkuva työtehtävien hoitaminen ylläpidäkään osaamista? Entä poliisit? Ainakin vaativien tilanteiden ryhmillä ja koirapartioilla on harjoituksia. Puhumattakaan ammattilentäjistä, joilla lisenssien ylläpitoon tarvitaan simulaattorissa suoritettua harjoittelua häiriötilanteiden varalta.

Olisiko niin, että ammateissa, joissa ollaan tekemisissä ihmishenkien kanssa nähdään harjoittelu tarpeelliseksi. Siis jatkuva harjoittelu, vaikka koulun jälkeen työtehtäviin on jo rutinoiduttu.

Ammattiurheilijat harjoittelevat, luonnollisesti. Samoin esiintyvät taiteilijat. Nämä ryhmät tekevät poikkeuksen tässä logiikassa, että harjoittelu olisi vain niiden alojen erityispiirre, jossa ollaan ihmishenkien kanssa tekemisissä.

Onko siten, että harjoittelun tärkein tehtävä onkin pitää lihasmuistin tasolla ne taidot, joita ei välttämättä stressitilanteessa ole aikaa muistella. Silloin kun selviytymisvietit ottavat vallan ja looginen päätöksentekokyky heikkenee?

Välineellisellä ehdollistumisella ymmärretään suunnilleen sitä, että henkilö harjoitetaan tekemään tiettyyn ärsykkeeseen tietty vaste, ja oikeaa suoritusta vahvistetaan. Näin saadaan henkilö toimimaan halutulla tavalla myös poikkeavissa tilanteissa, joissa päätöksentekoketju saattaa muuten jäädä jumiin.

Jotta haluttu ehdollistuminen tapahtuisi, ärsykkeen tulee olla mahdollisimman paljon realistisen ärsykkeen kaltainen (esimerkiksi itsepuolustusta harjoitellessa “oikean katuhyökkäyksen tai uhkan” näköinen ja oloinen) ja haluttu vaste mahdollisimman realistinen. Ilmailualalla simulaattoreita on käytetty jo vuosikymmeniä, ja simulaattorikoulutuksen on huomattu toimivan erityisen hyvin hätätilanteiden harjoittelussa, joita on käytännössä mahdotonta harjoitella oikealla lentokoneella, oikeasti lentäessä. Sotilaskoulutuksessa huomattiin ongelmia toisen maailmansodan aikana, ja tämän jälkeen koulutusta on kehitetty merkittävästi simulaattoreiden avulla. Tärkeimpinä keinoina, jotka ovat parantaneet sotilaan valmiuksia käyttää asetta vastustajaa vastaan ovat olleet ensin kuvitetut maalitaulut, sitten kuvitetut, reagoivat maalitaulut. Tämän jälkeen tietokoneavusteiset simulaattorit, ja nykyään harjoitusasetekniikan kehityttyä riittävästi, roolipeliskenaarioharjoittelu.

Itsepuolustusharjoittelussa tulisi pyrkiä myös kaikessa toiminnassa luomaan mahdollisimman realistisia ärsykkeitä, joihin reagoidaan mahdollisimman realistisella vasteella. Esimerkkinä suojavarusteiden käyttö, joka antaa mahdollisuuksia realistisempaan voiman käyttöön, sekä erilaiset roolipelit, joissa totutaan näkemään mahdollisimman realistista uhkaa.

Viimeisimpänä kokeilukohteenani on osan säkki- / välineharjoittelun korvaamisesta B.O.B:lla. Hypoteesini on, että harjoittelemalla erilaisia hyökkäyksiä tämän välineen kanssa, aloittelijakin pystyy madaltamaan kynnystään hyökätä toista ihmistä johonkin tarkoin määriteltyyn kohteeseen riittävällä voimalla, kuin perinteisemmällä kevytkontakti ihmiseen, ja täysillä säkkiin tai pistareihin -menetelmillä.

Esimmäistä kertaa BOB:n kurittaminen oli juhlava kokemus. Aluemaalin lyömisen sijaan halusi keskittyä lyömään hyvin; täysin oikealla kohdalla, täysin oikeaan kohtaan. Ei vain pistariin, vaan esimerkiksi leuan kärkeen. Kämmenellä nenään. Kämmensyrjällä kilpirustoon. Kämmenpohjalla leukaluuhun. Sormilla silmiin. Emmental-ottella maahanviennin aloitusta…..

Ehdollistuminen mahdollisimman aidoissa tilanteissa, kohteissa, menetelmissä, parantaa kykyä tehdä tarvittava päätös tositilanteessa. Hyvä  harjoittelu tukee tätä.

B.O.B.

Itsepuolustustilanteessa, eli tilanteessa, jossa henkilö joutuu oikeudettoman hyökkäyksen kohteeksi, aloitteen tekijällä on aina etulyöntiasema. Mikäli hyökkäyksen kohteeksi joutunut henkilö ei ole pystynyt tulkitsemaan alkavan hyökkäyksen merkkejä ja joutuu yllättäen hyökkäyksen kohteeksi, tilanne on kuin yrittäisi pitää saippuoituja lankoja sormiensa välissä, kun joku vetää niitä pois. Jokainen sekunti, jonka hyökkäyksen kohde yrittää reagoida hyökkääjän toimintaan, saattaa tilannetta lähemmäs epäonnistumista. Vammoitta tai minimaalisin vahingoin selviytymisen mahdollisuudet liukuvat sormien välistä. Ihmiselle luontainen tapa reagoida on yleensä väistää tulevaa hyökkäystä taaksepäin, mikä ei menestymisen kannalta ole erityisen hyvä reaktio.  Jotta taaksepäin menevä liike saadaan pysäytettyä tarvitaan aggressiivinen vaste, esimerkiksi lyönti tai potku, joka aiheuttaa häiriön hyökkääjän päätöksentekojärjestelmässä ja hän alkaa reagoimaan nyt hyökkääjäksi muuttuneen entisen uhrin toimintaan.

Hyökkääjän etu on se, että hän on jo henkisesti tappelussa mukana sillä hetkellä kun päättää hyökätä. Hyökkäyksen kohde taas saattaa olla tietämätön siitä, että tilanne on muuttumassa väkivaltaiseksi. Uhri joutuu siis henkisesti ottamaan kiinni hyvin nopeassa ajassa hyökkääjän, päästäkseen sille valmiustasolla, että puolustautuminen (vastahyökkääminen) voi alkaa. Mikäli tätä päätöksentekoketjua ei ole harjoiteltu, saattaa helposti tapahtua jähmettyminen. Vaikka henkilö olisikin hajoitellut motorisia taitoja, joita toisen satuttamiseen tarvitaan, hän ei välttämättä pysty tuomaan niitä taitoja käytäntöön, mikäli kyky siirtyä nopeasti korkeimpaan henkiseen valmiustilaan puuttuu. Ihminen ikäänkuin jumittuu päätöksentekoketjussaan havainnointivaiheen jälkeen ennen toimintalinjan valintaa, ja fyysisesti saattaa jähmettyä tilanteessa.

“Pelko saa miehet unohtamaan. Ja taito, joka ei toimi taistelussa, on hyödytön.”

-Brasidas spartalainen

Aggressiivista reagointia yllättäviin tilanteisiin tulee harjoitella. Vain oman aggression kautta pystytään suurimmalla todennäköisyydellä lopettamaan vastustajan hyökkäys. Vanha sotilasviisaus johtajille on: “jos et tiedä, mitä tehdä, hyökkää. Jos et tiedä, miten hyökätä, koukkaa. Jos et tiedä, mistä koukata, koukkaa vasemmalta”.  Tämä sopii muuten lähes täydellisesti itsepuolustukseen, paitsi että vasemmalta koukkaamisen vaihtaisin oikealta koukkaamiseksi, sillä yhdeksän kymmenestä ihmisestä on oikeakätisiä, ja mikäli hänellä on joku teräase tai vastaava, oikealle kiertäminen jättää hyökkääjän vartalon aseen ja puolustautujan (vastahyökkääjän) väliin, ja aseen käyttö vaikeutuu.

Aggressiivisesta reagoinnista yllättävissä tilanteissa pitää kehittää itselleen tapa; väistämisen sijaan haasta! Kun joku on luopunut oikeudestaan fyysiseen koskemattomuuteen tekemällä oikeudettoman hyökkäyksen sinua kohti, alat ajatella häntä vain maalina. Säkkinä, johon hyökätään, kunnes heiluminen lakkaa ja pystyt irtautumaan tai oikeudeton hyökkäys on päättynyt.

Päättäväisyys näkyy jokapäiväisessä elämässä myös uhrikäyttäytymisen (jonka perusteella yleensä pahoinpitelijät uhrinsa valitsevat) vähenemisenä. Kun vielä löytää kultaisen keskitien siitä, millä tavalla kannattaa verbaalisesti hyökätä omaa esimiestään tai alaisiaan kohtaan vastoinkäymisten kohdatessa, niin yleensä menestyy tilanteissa kuin tilanteissa.  

‘Kohti kipua’, sanovat Combat Karaten harrastajat. Sinne siis. Ja täysillä.

“Miekka on tärkeämpi kuin kilpi. Taito on tärkeämpi kuin miekka ja kilpi. Tärkein ase on aivot, kaikki muu on täydentävää.”

- John Steinbeck

Itsepuolustus on poliittisesti korrekti termi sille, että väkivaltaa käytetään oikeutetusti. Itsepuolustusta kuvaavampi termi onkin Rikoslaista tuttu hätävarjelu, joka tarkoittaa sitä, että oikeudettoman hyökkäyksen, tai sen välittömän uhkan kohteeksi joutuva henkilö tekee laittoman teon (pahoinpitely), mutta hänet jätetään tuomitsematta rangaistukseen, mikäli tämä teko oli oikeudettoman teon lopettamiseksi välttämätön.

Liian usein olen nähnyt, lukenut ja kuullut sellaisia harjoittelijoita, jotka eivät miellä sitä, että ilman hyökkäystä ei ole puolustusta. Mikäli oikeudettoman hyökkäyksen kohteeksi joutuneella ei ole eväitä omalla väkivallallaan lopettaa tätä lain vastaista tekoa, joka häneen kohdistuu, hän ei tule välttämättä selviytymään kohtaamisesta. Ainakaan samana ihmisenä.

Itsepuolustuksen harjoittelun tulisi olla suurimmaksi osaksi hyökkäämisen harjoittelua. “Miekka on tärkeämpi kuin kilpi.”

Hyökkäyksen voima taas on se, joka useimmiten tuottaa ikävät yllätykset puolustautujalle oikeussalitarkastelussa. Vihreän veran äärestä on helpompi tehdä päätöksiä siitä, mikä oli tilanteeseen nähden liiallista voiman käyttöä, kuin kyseisen päätöksen tekeminen tilanteessa sekunnin kymmenyksissä. Tästä syystä myös taktiikka pelaa isoa roolia itsepuolustus-nimisessä pelissä.

Jos pystyy pitämään tilannetietoisuuden, on helpompi välttää tilanteita. Jos taas tilannetta ei pysty välttämään, on harjoitelleen, terveellä itseluottamuksella olevan henkilön helpompi pyrkiä rauhoittamaan tilanne verbaalisin ja sitä tukevin non-verbaalisin signaalein. “Taito on tärkeämpi kuin miekka ja kilpi”.

Mikäli tilanne käy fyysiseksi, oikean taktiikan omaava henkilö pystyy rajoittamaan vastustajan toimintaa enemmän ennalta-arvattavaksi, ja jopa omalla toiminnallaan saa vastustajan toimimaan juuri haluamallaan tavalla. Ja kun tietää, mitä toinen tekee, voi säädellä helpommin oman voiman käyttönsä tasoa. Täsmäväkivaltaa, siis.

“Tärkein ase on aivot, kaikki muu on täydentävää.”

-M