Viikko sitten, 10.-11.10.2009 vedettiin ensimmäinen Self Defense Boot Camp. Paikalla oli eri lajien harrastajia, joita yhdisti yksi juttu: he olivat vaivautuneet Turkuun osallistuakseen leriin, jossa kouluttajat yrittävät ajaa harjoittelijat loppuun.

Kun harjoittelu alkoi lauantaiaamuna, ilmassa oli havaittavissa jopa lievää kyräilyä eri lajien harjoittelijoiden välillä. Kuitenkin, kun sunnuntaina noin klo 17 viimeinen harjoite oli ohi, oli selvästi havaittavissa, että joukko koki olevansa samaa porukkaa. Sellaista joukkoa, joka vapaaehtoisesti tuli kestämään epämiellyttävyyttä ja ylitti oman henkisen sietokykynsä rajat.

Me kouluttajina yritimme viimeisten kahden tunnin aikana saada harjoittelijat luovuttamaan. Mutta turhaan.. Ne, jotka olivat siihen saakka tulleet, eivät aikoneet keskeyttää. Sen näki heidän silmistään. Ryhmäharjoitteissa toinen toisiaan tukien, viimeiseen saakka.

Kyokushin karatessa vyökokeissa käytetty menetelmä, jossa kokelas väsytetään loppuun ja siten testataan periksiantamattomuutta, on mielestäni lähellä vastaavaa: ne, jotka ovat kyseisen rääkin käyneet läpi, kokevat yhteenkuuluvuutta joukkoon, joka on myös suorittanut saman.

Olin työtehtävissä mukana vastaavan kaltaisessa parin vuoden projektissa. Kun kyseinen projekti alkoi, eri osa-alueiden edustajat eivät luottaneet tosiinsa varauksetta, vaan kaikki olivat tottuneet tekemään omia hommiaan omalla tavallaan. Nyt oltiinkin tehtävän edessä, jossa ensimmäistä kertaa kaikkien piti ponnistella yhteisen päämäärän eteen. Ilman oman tai oman toimialan edun tavoittelua.

Kahden vuoden projekti sisälsi rankkoja harjoituksia, pään seinään hakkaamista, tuulimyllyjä vastaan taistelemista ja joukon henkisen ja fyysisen sietokyvyn venyttämistä. Mutta tavoite saavutettiin; tehtävä tuli täytettyä, ja ensimmäistä kertaa näin eri toimialojen työskentelevän rinta rinnan saman tehtävän eteen.

Ryhmähenki yksikössä oli noussut tasolle, jollaista en ole kertaakaan aikaisemmin kokenut. Kaikki olivat yhtä perhettä, ja projektin päättyessä oli havaittavissa kosteutta silmäkulmissa. Pystyn ymmärtämään henkilöitä, jotka jäävät “koukkuun” esimerkiksi kriisinhallintatehtäviin; vaativiin olosuhteisiin meneminen, ulkoinen uhka, ympäripyöreät työpäivät sekä pieni, tiivis joukko aikaansaa sen, että moista yhteisöllisyyttä alkaa kaipaamaan uudestaan ja uudestaan.

Suosittelen kokeilemaan omien rajojensa ylittämistä. Sen jälkeen pienet ongelmat tuntuvat vielä pienemmiltä. Treenatkaa kovaa ja vähän pidemmälle kuin oma mukavuusalue antaisi myöten. Ensi kerralla voit mennä taas pidemmälle.

Excelsior - korkeammalle

Viesti kirjoitettiin Sunnuntai, Lokakuu 18, 2009, 11:04 ja se on kategoriassa Luokittelematon. Voit seurata vastauksia RSS 2.0-syötteen kautta. Voit kommentoida tai voit käyttää paluuviitettä omilta sivuiltasi.