Muutamien viime vuosien aikana olen joutunut toteamaan, että joudun luvattoman usein käyttämään otsikkona olevaa kulunutta lausahdusta. Kuitenkin organisaatiossa, jossa varaudutaan toimimaan äärimmäisen stressaavissa ja kaaoksellisissa oloissa (kuten puolustusvoimissa), on menestyäkseen oltava pessimisti. Siis mikäli pessimismillä tarkoitetaan sitä, että olettaa kaiken menevän pieleen mikä vaan voi.

Väitän, että monet “tavalliset ihmiset” pärjäisivät huomattavasti paremmin normaalielämässäkin ja eivät tekisi mitättömän pienistä asioista itselleen aivoverenvuotoa aiheuttavaa ongelmaa, mikäli terve pessimistisyys olisi hyväksyttävämpää. Otetaanpa pari esimerkkiä pessimismistä:

1. kaikki, mikä voi mennä pieleen, todennäköisesti menee.
2. kaikki laitteet, joita tarvitset, lakkaavat toimimasta silloin, kun niitä eniten tarvitaan
3. jos jossain prosessissa on mahdollisuus, että ulkoinen häiriötekijä keskeyttää prosessin, se tapahtuu silloin kuin siitä on eniten haittaa

Sotilastoiminnassa on arkipäivää tehdä pohdintaa esimerkiksi seuraavalla tavalla:

• Mitä, jos havaitaan joku uhkaava tapahtuma?
  • ilmoitetaan viestivälineellä
• Mitä sitten kun se ei toimi?
  • vaihdetaan varajärjestelmään, joka on jaettuna, ladattuna ja kokeiltuna
• Mitä sitten kun sekään ei toimi?
  • Käytetään lähettiä…
• Millä siirrytään kyseiseen paikkaan?
  • ensisijaisella välineellä
• Jos se menee rikki?
  • Varavälineellä, joka odottaa valmiina, kunnes tulee ilmoitus, että sitä ei tarvita
• Entä jos reitti ei ole käytössä?
  • Varareitit yksi ja kaksi on myös tiedusteltu ja harjoiteltu
• ja niin edelleen…

Tätä käytäntöä voisi soveltaa laajemminkin kaikkeen elämään, kuten:

• Kotona tapahtuu tulipalo tai laaja vesivahinko, miten toivutaan?
  • vuokra-asuntoja saa firmoista x ja y, ensisijaiset hankittavat varusteet: 1. vaatteet (kaupasta x) 2. jne… Vakuutukset kunnossa
• Auto hajoaa, mikä neuvoksi?
  • vuokra-autoja saa paikasta y, varaa ottaa viikoksi. Jos ei sinä aikana saada uutta, laina-auto sukulaisilta tai käytetyn ostaminen, rahaa jemmassa 2000€.
• Matkapuhelin hajoaa, kalenteri ja yhteystiedot menevät…
  • Puhelimen varmuuskopiointi viikoittain
  • jne….

….mutta….

“ei noin saa ajatella”, “paranoidi”, “jos tuollaisia miettii, niin sitten varmaan sattuu kohdalle”.

Monilla tuntuu olevan samankaltainen kieltämisrefleksi vastoinkäymisiin kuin väkivaltaankin. Ne ihmiset, jotka eivät ole kiinnostuneita omasta turvallisuudestaan pyrkivät kieltämään väkivallan olemassaolon; mikäli tämä ei ole mahdollista, todistellaan itselle, että miksi se ei voi sattua minulle.

• sellaista ei tapahdu Suomessa
  • (hups, tapahtui kuitenkin)
• ei minun kaupungissani
  • (hups, tapahtui kuitenkin)
• ei minun asuma-alueellani
  • (hups, tapahtui kuitenkin)
• ei minun ulkonaliikkumisaikaani
  • (hups, tapahtui kuitenkin)
• ei siinä olisi kuitenkaan mitään voinut…

Olen havainnut lievää kiusaantumista tiedustellessani monissa yhteyksissä, että miten tämä on suunniteltu hoidettavaksi, jos pääsuunnitelma ei toimi? Tai jos tämä väline hajoaa, niin mitä sitten tehdään? Ensimmäinen askel riskienhallinnassa on tiedostaa haavoittuvuudet ja pyrkiä pienentämään niitä. Jo pelkästään mentaalitason suunnittelu erilaisesta toiminnasta elämän pikku kriisitilanteissa vähentää huomattavasti henkistä kuormitusta.

Siitä vaan kaikki pessimisteiksi, jos joku homma toimiikin suunnitellusti, niin iloiset yllätykset ovat mukavia yllätyksiä!

Viesti kirjoitettiin Maanantai, Elokuu 3, 2009, 10:54 ja se on kategoriassa Luokittelematon. Voit seurata vastauksia RSS 2.0-syötteen kautta. Voit kommentoida tai voit käyttää paluuviitettä omilta sivuiltasi.