Jumalauta. Mä tein sen.

Omassa kiukkariyhteisössäni on puhuttu jo pari vuotta leiristä, johon tarttis saada kunnollinen ulkomainen vetäjä. Koko hommahan lähti siitä, että lähdin kiukkarimaailmassa opettajani luvalla kyselemään “tuleks vetää meil leirii”. Yksi kieltäytyi ja toinen tuli.

Leirin sisällöstä kirjoittelin jo potkuun, joten ei siitä sen enempiä. Leirin järjestely alkoi jo syksyllä. Kun ensimmäinen iso oman arvonsa tunteva herra ei vastannut värivyölle, aloin sopimaan asiaa toisen kanssa. Tunnen molemmat jotenkin, jälkimmäisen paremmin. On ollut kovin kiinnostunut kotimaisesta kiukkusiasta ja omasta treenaamisestani. Vaikka jonkunasteisena lajipioneerinä olenkin vastuussa opettajalleni, on mukavaa, että on joku taustavoima, joka hieman antaa osviittaa suunnista, mihin pitäisi mennä. Luulenpa myös, että leiri ja sen tuottama usko kiukkariin antoivat omalle opettajalleni henkilökohtaisessa tiukassa paikassa uskoa siihen, mitä ollaan tekemässä.

Leirin järjestelyistä ja samalla tehdystä duunikuviosta, sekä omasta tiukasta rahatilanteesta aiheutui järjetön stressi, joka purkautui avoimena päänpaukutuksena joidenkin valittujen sähköposteihin. Vissiin pitäis osata pyytää anteeksi. Viikon lyhytuninen valvominen hakkasi päälle huolella ja seli-seli. Jokainen sai osansa.

Olen itsekkäästi ylpeä itsestäni leirin järjestelyistä. Eikä se leirin vetäjän sanominen tee siitä yhtään sen vähempää. Olen kuulemma tehnyt paljon taustatyötä, joka ei näy muuten kuin onnistuneena leirinä. Kiukkarileirit ovat sellainen hassu juttu, jota olen nyt omalta osaltani saanut omille oppilailleni tarjoiltua. Tarjolla on ollut ehtaa kiukkaria, leirin ajan joka tarkoittaa monta kovaa treenihetkeä, joiden väliajat menevät tankkaamiseen ja lepoon. Ehtaa sitoutumista lajiin, jonka tajuaa vasta muutaman kuukauden päästä. Tästä voi päätellä, mitä kolmivuotinen salilla asujan koulu tarkoittaa, kun vielä pitäisi siivous- ja muulla työllä maksaa syömisensä ja majoituksensa.

Ei noita leirejä järjestetä kuitenkaan yksin. Siihen vaaditaan sitoutuneita ihmsiä, joilla on pelisilmää. Oman graduni ja onnistuneen leirin jälkeen mun piti pitää kehumispuhe. Tunteet löivät yli ja huulet väpättäen sopersin jotain. Mä tein sen. Jolla juuri rankattiin kotimaisen unionin kiukkari maailmankartalle lopullisesti. Ja sain paljon kiitosta Senseiltä ja opettajaltani opetuslapsistani ja opettajani linjavedoista. Mainittakoon myös, ettei yhtään vähempiarvoiseksi tässä tilanteessa tehnyt viisi ja seitsemänvuotiaani lasteni suorittamat vyöt.

Leirillä oli myös nainen tai oikeastansa nuori flikka. Olen kiinnittänyt hänen tekemisiinsä ja ennen kaikkea fyysiseen suorituskykyyn huomiota. Välillä ollaan oppilaiden kanssa naureskeltu, että minkähänlainen poikakaveri olis tuollaiselle likalle sopiva, kun treenaa valtaosin isojen satakiloisten miesten kanssa kiukkaria ja kuuntelee pukuhuonesontaa. Sensein mukaan jossain vaiheessa leiriä oli tilanne, jossa polvet olivat kovilla. Kehoitti siirtymään sivuun, mutta ei. “If someone doesent serve that girl right, he will be badly beaten.”. Ei kai tuohon voi todeta muuta kuin Osu. Isin tyttö. Olen naimisissa samanlaisen kanssa. Ei ole päivääkään treenannut kiukkaria, mutta tosissaan mukana. Ja vaikken olisi paikalla, niin rouvalleni ei niinsanotusti soiteta elintä. Sitten mokomat vielä sanovat, että karate on hippastelua (tyylisuunnasta riippumatta), eikä oikea asennavamma. Eikä mukamas itsepuolustuslaji.

Sosai Oyama on muuten tehnyt kiukkariin selkeät säännöt. Jos viitsii perhetyä kiukkusikaan tarpeeksi syvälle. Eräs pointti näissä on se, että älä koskaan suhtaudu toisiin tyylisuuntiin tai lajeihin ylimielisesti ja toisista lajeista ei saa puhua pahaa. Tässä on minun suppean ymmärrykseni mukaan iso käsitys siitä, mitä kaikkea kamppailukenttä voi tarjota.

Kuten Sensei Bjørn sanoi. Kyokyshin ei ole vain kovaa karatea. Se on myös tapa elää Kyokushin perheen kanssa.

-Osu!

Lattein fiiliksin on tämäkin viikko puskettu läpi. Osa siitä sairastellessa. Duunipuolella kalenteriini on ammuttu päiviä, nopeammin kuin runkonaulaimella saa aikaiseksi. Lisäksi alkaa olla nippu asioita, joita ei voi laittaa julkiseksi, mutta periaatteessa kun ihmiset tietäis. Kiteytettäköön se niin, että nykynäkemykseni mukaan ei tule kovinkaan vahvalle pohjalle tulevaisuudessa ensihoitojärjestelmä rakentumaan. Pahimman skenaarion mukaan ongelmat uusintavat itsensä ja joissain asioissa tullaan menemään parisenkymmentä vuotta takapakkia.

Minua inhottaa tilanne, jossa ihmiset eivät myönnä olevansa tietämättömiä. Tarjoillaan kysymyksiin vastauksia, joissa perusvastaukset menevät linjassa “en voi nyt luvata mitään”, “pitää kysyä esimieheltä, ministeriöltä, äidiltä, vaarilta tms.”. Kuinka vaikeaa on vastata “En tiedä (vielä, mutta otetaan selvää)”. Loppuviikon palavereihin mahtui ainoastaan yksi sellainen paikka, jossa ei koetettu hätäistä paikkoa ja virka-aseman taakse piiloutumista.

Asioiden, varsinkin julkisten sellaisten selvittäminen on helppoa. Ei se oikeastaan vaadi edes kontakteja. Ainoastaan pokkaa kaivaa käsiin jonkun vaihteen tai henkilön numero, joka on asiasta jotenkin fillarilla tai osaa sanoa, kenen kanssa aiheesta pitäisi keskustella. Tämä liittyy eritoten eriasteisten viranomaisten väliseen kyräilyyn.

Salamyhkäistä? Voipi olla. Oikeastaan tämä kaikki pätee myös lajipuolelle. Siinä vaiheessa kun oman porukan sisällä pyörivien hiljaisten asioiden määrä alkaa ylittämään jatkuvasti korpeamiskynnyksen, tietää olevansa liian syvällä. Siinä vaiheessa, kun keskustelut perustuvat eriasteisen tiedon suodattamiseen (voinko kertoa tälle tätä), niin ollaan tilanteessa jossa oma riittämättömyydentunne saa vallan.

Näähän on asioita, jotka opitaan jo pentuna. Tai ainakin pitäisi oppia. Tieto on valtaa ja jo kuusivuotiaasta tyttärestä näkee, kenen kanssa kannattaa neuvotella mistäkin asiasta. Ja miten tulee neuvotella. Lupa-asiat äidiltä, hankinta-asiat riittävän tunteikkain perustein isiltä. Jos tekee toisinpäin, niin negatiivisen vastauksen todennäköisyys nousee. Sama pätee poikiin, mutta eri kaavalla. Isi antaa enemmän hölmöilyjä anteeksi, kuin äiti, paitsi jos se on oikein äijämäinen. Silloin äiti nauraa ja toteaa isin pojaksi. Sitten sanovat vielä, ettei muka tytöillä ja pojilla ole eroja.

Eräs kovan linjan kamppailija lanseerasi lauseen “Lehe tietää kaiken”. Taustalla tässä oli myös kaverin kova paikka ja uravalinta-asioita, joihin otin ajoittain omalla näkemykselläni kantaa. Leikissä on aina puolitotuus. En tiedä kaikkea, mutta mitä enemmän vuosia tulee, sitä enemmän minulle on kasvanut inhottava kyky olla oikeassa. Isävainaa sanoi aikoinaan “mene ja tee sitten, mutta älä tule sanomaan, että olin oikeassa”. Valitettavan usein jouduin sanomaan hänen olleen oikeassa. Termiä nimitettänee myös elämänkokemukseksi, mutta toiset eivät taida oppia siitäkään. Ainakaan allekirjoittanut.

Potkussa käydään hyvää keskustelua, joka alkoi lasten ja nuorten liikuntapaikoista. Keskustelu on edennyt sille asteelle, jossa hämmästellään nykyihmisten kasvatustapoja ja nuorison tapaa rikkoa paikat. Ja hämmästellään rehellisesti. Aina välillä törmää tuolla foorumilla sellaiseen fiilikseen, ettei olekaan ajatuksiensa kanssa ihan yksin. Kirjoitin keskustelun alkumetreillä ketjuun muuten omankin kommenttini. Painaessani työkoneelta “lähetä” taisin sitten koomata jotain. Selitykseni on se, että taustalla pyöri avoinna moni muukin avoin ikkuna työasioihin liittyen, puhelimet soivat ja koetin seurata ambulanssien radioliikennettä. Onneksi en syönyt purkkaa samalla. Sitten muuttujien määrä olisi ylittänyt suuronnettomuuden kriteerit.

Viikon päästä ollaankin sitten leiritunnelmissa. Koska moni asia on peruuntunut, niin en tuuleta vielä. Mutta toivon olevani riittävän hapoilla ja tunnelinäkö päällä keskittyväni seuraavaan treeniin.

Osu!

-Lehe

Kulunut viikko on ollut valtaosin kertakaikkisen huono. Tai sitten vain reagoin asioihin liikaa. Satsasin pirusti energiaa yhteen lajinäytökseen, joka peruuntui yhdellä sähköpostilla. Siinä sähköpostissa jossa kerrottiin, että näin kävi ja pyydeltiin anteeksi, jäi sellainen olo, että taustalla tapahtuu jotain. Olisi kovin mukavaa kuulla, liittyykö se jotenkin minuun, seuraani tai kiukkariin. Onneksi asiaa ja näytöstä ei tullut liialti markkinoitua. Porukalla oli ilmoituksessa hieman pureksittavaa, valmistautuminen alkoi aikaisin ja hiljaksiin tahti kiihtyi. Vuorotyöäiset vaihtoivat työvuorojaan ja siihen tapaan. Koska meillä ei ole omaa mattosalia käytössä, olin sopinut erinäköisiä asioita vastapalveluksineen mattoajan käytölle näytöstä varten. Nyt niitä aikoja ei enää tarvita. Jätkiä tuli ojenneltua. “Nyt rotia ja tässä olis näytön paikka”. Ei olis tarvinnut.

Hätäkeskusten keskittäminen korpeaa urakalla. Alunperinkin olin sitä vastaan. Ei se sinänsä minua koske, omalle alueelleni jäi hätäkeskus. Järjestelmän toimintakyky ja siinä toimivien ihmisten tulevaisuus aavistuksen harmituttaa. TIedän, miten järjestelmä ja siinä olevat ihmiset toimivat. Julkista osoitusmateriaaliakin olisi ja tältä blogilta sitä on odoteltukin. En ajatellut kuitenkaan osoittaa mitään. Julkinen tieto on kansalaisen omaksuttavissa ja vaikkei mittasuhteiden taju riittäisikään, niin jonkun kellon pitäisi soida päässä. Päätöksiä on kuitenkin jo tehty ja toivottavasti ne jäävät tähän. Kovin harvakatseista tuntuu nykyinen päätöksenteko olevan. Kovasti käy sääliksi niitä ihmisiä, joiden työmaa muuttaa viimeistään 2015 mennessä. Siinä pitäisi päivystäjän ja vuoromestarin miettiä, mistä saa uuden asunnon, puoliskolle töitä ja mihin lapset päivähoitoon. Mukavaa, että ministeri tarjoaa muuttolaatikot. Sait sitten asunnon myytyä yli tai alihintaan tahi et. Vaimo sanoo aina tässä vaiheessa, että älä välitä, mieti ennemmin meidän perheen asioita. Oikeassahan se on.

Seuraava mukava uutinen on se, että erään kaverini työsuhde aluepelastuslaitoksella loppui. Kaverihan on vepari ja portsari, eli ei lähelläkään sitä ammattipalomieskoulutusta. Kun kuitenkin kyseessä on kaveri, joka hoitaa hommansa omissa tehtävissään paremmin kuin moni muu pystyy, niin herää ajatus siitä, mikä mättää. Aijaa, mutta ne olivatkin palkkasaatavat, joista mies vei laitoksen lakitupaan.

Viikon kruunasi alkuviikosta vanhalta työkaveriltani saapunut sähköposti. Pyysi minua ottamaan oman talonsa sisäiseen väkivalta- ja uhkatilanteiden puintilomakkeeseen kantaa. Eräs lause ja liite lomakkeen lopussa ärsytti. “Työntekijä joka ei havaitse riskejä aiheuttaa niitä”. Onlaineri, jota mietittiin pitkään omaa kirjaamme varten ja on sivulla 99 ihan punaisella taustalla erikseen nostettuna. Tarkempi asiaan perehtyminen osoitti sen, että eräässä koulutusslaidissa vedetään ihan huolella noin 50-60 % materiaalista Hoitajan Turva - kirjan pohjilta. Osa vaan on irroitettu alkuperäisestä yhteydestä ja esimerkiksi hoitovirheosion viisiportaisista ohjeista on vaihdettu portaiden paikkaa. Ja liitetty väkivaltaan, pääosin sanasta sanaan. Annan koulutusjärjestelmän luennoitsijoille ilmaisen vinkin. Jos tekstissä mainitaan sana laki, asetus, säädös yms. niin seuraavassa slaidissa kannattaa kertoa mitkä lakijutut tähän kuuluvat. Viranomaistoiminta kun pohjautuu määrättyyn perustaan. Ja edelleen terveydenhuollon ja sen sossupuolen toiminta on viranomaistoimintaa.

Asioita suutuspäissään kaivellessani on nyt jo selvinnyt, että koko systeemi on plagio. Kopioita sieltä sun täältä. On totta, ettei polkupyörää kannata keksiä uudestaan. Mutta lähteitä ja kiitosta pitää ojentaa sinne, minne se kuuluu. On perin harmillista, että EU-rahoitettu projekti, josta on tehty yksi sosiaali- ja terveydenhuollon standardimetodeista, varsinkin kehitysvammaisten hoidon suhteen, perustuu kopioon ilman lähdeviitteitä. Jos lähteisiin viitataan, ne ovat imarreltuja. Jos ei viitata, niistä voi tulla harmia. Mekään emme keksineet fillaria uudestaan, vedimme vain sen yhteen. Siksi kirjamme etusivuilla on lista käytetyistä asiantuntijoista ja siksi lopussa on selkeä lähdeluettelo. Vaikkei yliopistollisia ja ammattikorkeakoulumaisia lähdeviitteitä olekaan. Ilman noita ei olisi tullut edes. Kirjaa.

Alunperin Hoitajan Turvan piti olla päättötyömme. Turun AMK ilmoitti, jottei se käy, vaikka visiona oli se, että saavat sitten kaikki maalliset mammonat asiasta ja kunhan tuntevat jonkun kustantajan. Se ei ollut tieteellisesti hyvä juttu. Joten päätettiin sitten perheellisinä, töitä tekevinä ja päättötyötä tekevinä opiskelijoina tehdä se sitten omin päin. Editan mielestä se oli hyvä juttu. Ja julkaistiin ja myytiin. Nyt toinen AMK lainaa sitä ilman lupaa. Hassuja nuo sos-terin konservatiiviset ammattikorkeakoulut.

Eräs ystäväni, joka on alan lisäksi myös pitkän linjan kamppailija, kieltäytyi aikoinaan HFR-koulutuksesta.Tarjolla olisi ollut uranuurtajan ja “kiva-kivaa”-pullan paikka. Se ei vaan sopinut formaattiin. Kaverin kommenteilla homma toimii kuten muutkin nykyiset terveydenhuollon väkivaltakoulutusjärjestelmät. Sopii 40 kiloisen 65 vuotiaan psykoottisen skitsofreenikon taivutteluun ja hivelemiseen. Sellaisen vois laittaa vaikka taskuun ja käskeä olemaan hiljaa. Sitten kun oikeasti tulee kunnon väkivaltatilanne  oikean kompetentin kaverin kanssa ja joutuu tappelemaan, niin siinä sitten mennään.

Toinen ystäväni sanoi, että kun mennään oikeasti hankalien ihmisten maailmaan ja marginaaleihin, niin siellä ei tissutella eikä haeta kauniita markkinoituja malleja. Puhutaan vankimielisairaaloista. Keskeisimpiä asioita ovat toimintakyky ja ennen kaikkea ennakointi. Molemmat edelliset kirjoittivat kirjan kanssani, voitte arvailla kuka on kuka.

Tänään piti olla sali ja treeninvetopäivä. Skippailin luontevasti molemmat. Selitykseksi tänään treenit vetäneelle Matulle annoin laatuajan perheen kanssa. Oikeasti näin ei ollut. Mun vaan piti pysähtyä ja hieman funtsia juttuja. Mitään komeita johtopäätöksiä en ole tehnyt. Harmittaa vaan kaikki. Leiriä pitäis järjestellä. Turun venäläiskiukkarit näyttelee asian osalta loukkaantunutta ja ovat täysin ymmärtämättömiä, missä perusbudon käytöstavoissa mentiin pieleen. Olivat kuulemma Hokkisellekin soitelleet kiihtyneessä mielentilassa. Laitoin kyllä mailia leiristä, mutta eipä juuri vastauksia tullut.

Seuraava graduakin varten tarttis treenata. Gradumatsejakin olis riittävästi tiedossa. Missähän vaiheessa ehtisin itse hiljentymään ja keskittymään omaan treeniin. Mun homma on toimia harrastajien terapeuttina ja välikätenä. Yksi on aikuinen kakara, yksi dokaa ja elää fantasiamaailmassa, yhdellä on elämäntilanne huono. Monta kaveria treenaa helvetin kovaa, mutta kieltäytyy kisatreenistä. Meillä piti olla salikisa, oletan, että ne ovat Vantaan suunnilla. Vastaukset ovat hiljemmassa. Mattotilaa vuokrineen saisin turusta parilla puhelinsoitolla. Mutta kun koetan tässä asiassa välttää sitä “Lehe järjestää” - kommenttia. Itseasiassa alkaa olla aikafaktori täynnä. Viimeksi Liedon jätkille jäi kuukausi aikaa valmistautua, joka on riittämätön. Mulla on nippu hyviä knockdown kavereita, mutta en enää syötä niitä edes lajipioneeriyden nimissä puolivalmistautuneena sisäisiin kisoihin

Kiukkarista puheenollen. Eräs kertoi minulle, että kiukkarilogoon pitää nyt saada sana “sisu”, kun se on sama kuin “osu”. Osu on kova juttu. Sisu on vielä kovempi. Kanadassa on kuulemma kiukkariseura jonka nimeen liittyy “Sisu”. No Kanadassa on monta kamppailuseuraa ja paljon suomalaisjuuria ja monta seuraa jonka nimessa on “Sisu”.

Suomalainen sisu on sellaista, jota haetaan tekemisellä, eikä millään kangasmerkkeihin brodeeratuilla jutuilla. Merkki ei tee kenestäkään sisukasta. Periksiantamattomuus, tekeminen, yrittäminen yms. tekee. Mjöllis on yksi kotimaisen kamppailun “Sisun” etukuvista. Eikä sitä lue Heraclesin logossa. Eikä tule lukemaan kiukkarilogoissa, jos minä saan päättää.

Mokailin sitten kotonakin huolella. Parin ex-liittoni muksun pitää lähteä sunnuntaina synttäreille. En sitten muistanut ilmoittaa hakuaikaa vaimolleni. Ainakin saan keskinäisten naljailujen keskellä aikaiseksi jälleen köyhän miehen kotiteatterin. Kun kiukutellaan ja vedetään tähän pienet näytelmät. Ja ei muuten ollut ensimmäinen kerta kun aiheutan tämän ilmiön.

-Suurempi paha

Kulunut viikko on ollut joltiseltaankin tavanomainen. Paitsi, että tänään sain jonkun ihmeellisen virtapiikin. Töissä sain oikeasti valmista aikaan, kolmen viikon salitauon jäljiltä kehityskaari oli vanhaa Hulkia muistuttavaa ja kiukkaritreeneissäkin pääsin valtaosin itse osallistumaan hauskanpitoon. Jota olen hiljaksiin koettanut enenevissä määrin tehdä. Oppilaita hiotaan yhä enemmän minun näköiseeni muottiin. Haluan, että heidän treenaamisensa tuloksena on määrätty kestävyys, vastaanotto ja toimintakyky. Ja ennen kaikkea kova pää. Asenne, joka ei anna periksi, tukee kaveria mäessä ja on tarpeeksi nöyrä ottamaan oppia sieltä mistä sen saa. Nykyisessä kiukkarissa pelaavat samat säännöt, mutta itseasiassa väitän tämän avarakatseisuuden tuonnin olevan osaltani vahvasti myös edellisen kiukkariopettajani perimää. Aittomäki.

Minun muottini on vain muovautunut hieman toiseksi siitä, jonka näköisenä haluan sen olevan. Myös oppilaiden. Jokainen tekee itselleen sopivan formaatin. Ja hakee itselleen sopivaa. Ilmeisesti kiukkari on määrätynlaiselle asenteelle sopivaa, kun kerran treeneihin tullaan. Ja tulee jopa kiitostakin. Fakta on se, että kyokushin karate on hybridilaji. Sensei Robertin kisakoneet treenaavat myös thainyrkkeiluä. Eli silmien pitää olla avoinna ja oppia ottaa vastaan. Ainoastaan siten saa laajan kuvan kamppailusta.

Välillä koko kiukkusikatouhu ottaa päähän. Asioiden järjestely ja kansaivälisen kuvan ylläpito ei ole ihan niin yksiselitteinen juttu. Aikaa ja omaa rahaa on palanut paljon. Sitten on ihmsiä, jotka vaan menevät omalla planeetallaan. Yhdellä on sitä, toisella on tätä ja lopuila kymmenellä sitäsuntätä. Pitäisi järjestää leiri ja osallistua tapahtumaan, jolla on mediapainoarvoa. “muttakun mutsi ei anna autoa ja ei ole rahaa”. Mainittakoon nyt, että allekirjoittaneella on enää alle kymppi maksettavana autokivan ja putkiremontin jälkeen. Juu puhutaan tonneista. Perinteistä kiukkarivippiä joka jää maksamati, minulta ei saa, mutta asioita hoitamalla sain tämän järjestymään. Jos viitsii hoitaa asioita.

Jos ongelmanratkaisukyky on tuossa, niin miksi edes yritän edistää lajia. Siksi, koska multa menee kasvot kun olen siinä liian syvällä.Oikeita syitäkin olen kuullut. Yksi on eroamassa, yksi hautaa isänsä leirin aikaan. Ymmärrän toki hyvin, jos harrastuksen sijaan tulee jotain elämän asioita. Hassua sinänsä, että molemmat edellisen esimerkin edustajat ovat tulossa leirille edes päiväksi. Jos jaksavat. Ja ymmärrän hyvin jos eivät jaksa. Muitakin muuttujia on, kutsun sitä kyokushin-kindergarteniksi. Ne kaverit, jotka ilmoittivat halukkuutensa olla edes hetken paikalla ovat ymmärtäneet, mitä tarkoittaa kyokushin perhe, pystyivät sitten siihen elämäntilanteensa tai jaksamisensa takia tai eivät.

Tänään treeneissä pääsi uusi kaveri sparraamisen makuun. Kunnon tälliäisiä jaeltiin puolin ja toisin. Toki hyvällä maulla. Pieni lipsahduskin sattui ja kaveri keräili kamojaan. Muttei lopettanut, kun on katsonut jo aikansa, mistä porukka on luotu ja mistä lajissa on kysymys. Treenataan tosissaan ja vedellään oikeasti, mutta ketään uutukaisia ei hakata pihalle. Olen myös pirun tarkka tästä. Milloin uusi kaveri on valmis ottamaan matsia. Asioiden pitää olla kohdillaan. Lähtien osaamisesta etikettiin.

Etiketti, eli salikuri on luotu siksi, että sillä vältetään loukkaantumisia ja turhia vammoja. Toki sillä myös kunnioitetaan lajin perinteitä. Nostan tässäkin Liedon porukan arvoon arvaamattomaan. Saliväkivaltaa ei juuri ilmene, vaikka välillä saa vähän intomielisiä rauhoitella.

Asioiden järjestely on vienyt multa pirusti omaa treeniaikaa. Kavereita pitäisi saada eteenpäin ja samalla fiksattua juttuja. Sitten vielä se perhe- ja duunikuvio päälle. Työmaalla kävi sitten niin, että kun ilmoitin esimiehelleni, ettei minusta tullut viestipäällikköä, eikä muutakaan, niin palkittiin pohjalaisen naisen naurulla. Sitten pyydettiin anteeksi naurua ja ilmoitettiin tyytyväisyys siitä, etten lähtenyt mihinkään. Jatko-opinnoille ja muille suunnitelmilleni sain tukea. En toki voi sanoa, että koirat eivät perään ole haukkuneet, kun kolmen kuntayhtymän koirat haukkuvat. Aika itsenäistä työtä saa tehdä. Mutta pitkästä aikaa sain tukea töihini. Tätä silmällä pitäen saatan jättää satasen palkkaeron ja meriittien tavoittelun sikseen. Vaikka pettäisinkin siinä aika monta kaveria, jotka odottavat hyvää esimiestä. En taida viitsiä tehdä edellisessä blogissani mainitsemaani kiusaa.

Tämän blogikirjoitus on omistettu niille, joilla elämä on nyt kovilla. Siitä pääsee eteenpäin. Olen eronnut, haudannut vanhempani ja pyrkinyt hoitamaan asiani. Kaikenlaista muutakin elämän lantaa on töiden puolesta hieman sivuttu. Elämä jatkuu, se vaan vähän muuttuu. Samalla oma persoona muuttuu. Aikansa pitää murehtia ja märehtiä. Sen jälkeen se muuttuu paremmaksi. Miksi? Siksi koska kuulemma Lehe tietää kaiken.

Tulipas absurdi kirjoitus.. ..Kari Aittomäki kommentoi aikoinaan Kyokushinista ja lajivalinnoista siten, ettei tekusta valmistu insinöörejä, sinne menee niitä. Allekirjoitan tämän myös nykyisenä AMK-snobbailuaikana

-Isopaha

Työrintamalla on tuullut aika vahvasti. Olen orientoitunut työnhakuun joulukuusta lähtien. Ja hakenut erilaisia paikkoja. Minusta ei tullut yhteisyöpäivystyksen osastonhoitajaa, koska minulla ei ole muodollista pätevyyttä. Tähän asti kaikki muodollisesti pätevät ovan käsitykseni mukaan kieltäytyneet, koska eivät tule räävin henkilökunnan kanssa toimeen. Ja oikeasti se vaatisi vain sen kokemuksen vahvasta johtajasta. Joka voi myös sanoa pahasti, mutta on oikeudenmukainen.

Asiantuntijaakaan minusta ei tullut. Tiesin jo hakuprosessin alkaessa, että se valitaan määrätyn talon sisältä. Ja eipä minusta tullut viestipäällikköäkään. Joka on oikeasti kova virka. Hassua sinänsä, että pääsin tämän viran haussa pisimmälle. Finaaliin asti. Ja olen pirun ylpeä siitä, etten hävinnyt ainakaan huonolle. Tämä myös osoitti minulle sen, että kun siirryn Varsinais-Suomen ulkopuolelle, niin minut meriitteineen otetaan vakavasti. Vaikka mulla ei ollut pätevyyttä tai paukkuja oikeasti tähän virkaan.

Kutsun tätä periturkulaista ilmiötä myös nimellä “sakumestari-ilmiö”. Olen hakenut 2 kertaa sairaankuljetusmestarin virkaa. Ensimmäisellä kerralla ohitseni meni muodollisesti pätemättömämpi, mutta kokeneempi. Luopui leikistä puolen vuoden jälkeen ja suositteli jatkajakseen minua. Koko homma luvattiin minulle. Asia johti siihen asti, että aluepelastuslaitoksen kakkosmies määräsi minut komennusmatkalle, kun pieni valtakunnallinen koulutuspäivä oli mennyt ohi. Kolmipäiväisen reissun ja raportin tehtyäni kuulin, että virkaan oli valittu joku muu. Koska kaverisuhteet. Teen muuten jotenkin oheistyötä sen kaverin kanssa joka lupasi minulle viran olevan minun. Monta kertaa on käynyt mielessä työtuomioistuimen ponnistaminen ja asian julkituonti ihan mediaan asti. No nythän se on vanhentunut ja Turun apulaispäällikkö julkisti kaupungin linjan.

Olen valehdellut aikaisemmin blogissani, koska olen hakenut aktiivisesti hätäkeskuksen virkoja. Luulin, että mulla olis jotain annettavaa. Eräs ystäväni sanoi, että liikut sellaisilla spektreillä, että ainoastaan Turun ulkopuolella et suorasanaisuudellasi ärsytä ketään. Totta. Joskus se voisi tuoda myös muutosvoimaa. Minulle ei jää muuta kaavaa kuin jatko-opiskelu. Tilanne on sama kuin amppariin valmistuessani. Piti käydä kuopion koulu, että pääsee palolaitokselle oikeisiin keikkoihin töihin. Parin vuoden sisään ajat muuttuivat ja sinne pääsi miltei omaamalla ajokortin.

Miesten edustusjoukkue teki jääkiekossa huonompaa työtä. Aggressiivisempi ja nälkäisempi osapuoli voitti. Kollipojat veivät tietoisen valinnan. Kaverit veti kuusnolla ensimmäisessä erässä luottamuksellaan valmennuksen osaamiseen ja sen jälkeen valmennukseen. Isävainaa oli aikoinaan yksi FC-hongan kantavia voimia. Ja ukko tiesi harrastuspohjalla jotain fudiksesta ja joukkuepeleistä. Nyt kun itse olen yksilöpuolella, niin sen periksiantamattomuuden murtumisen parista virheestä näki. Duunia olis kovasti ennen seuraavaa ottelua ja valmentajan erottaminen ei ole ratkaisu.

Yksilövalmennuksesta puheen ollen. Vedin tänään treenit kolmelle. Joukossa oli myös yksi aloittelija, joka on fyysisesti hyvässä tikissä ja motorisesti taitava. Luulenpa jopa, että se oppi potkimaan oikeaan maaliin. Kisakonetta vastaan en sitä kevyeen sparriin vielä laittanut, mutta hyvin päästiin peruspeliin mukaan. Hiihtolomaviikko ja kaikkea. Ja nämä ovat oikeasti asioita, missä virkaprosessijutut tuntuvat aika mitättömiltä.

Lopunviimeksi tekisi taas mieleni kuitenkin kysyä perusteita ja sitä, miksi asiat tapahtuvat näin. Jos otan osastonhoitajaesimerkin tähän, niin kauanko pärjätään omillaan ja huonolla hapella. Kun sitä minulle kerrottua julkista hakuakaan ei ole tullut. Se vaan on joskus kamalaa kun tietää olosuhteet ja miten niihin pitäisi reagoida. Ja tulevaa omaa esimiestäni suorasanisuuteni ei olisi miellyttänyt. Veikkaisin että olisin saanut omalla “kiukkarimaisella” jämäkkyydelläni henkilöstön osalta asiakaspalautteet eli valitukset pienenemään huomattavasti. Ja kun paikka menee julkiseen hakuun, haen sitä kiusallanikin. Ilman muodollista pätevyyttä.

Hyvää yötä leijonat. Pronssia ei tule näin. Mun omat oppilaat sanoo mulle suoraan, jotta “Lehe tää on hanurista” treenien ulkopuolella. Treenatessa ne uskovat ja korkeitaan vaativat perusteita. Ehkä siksi ne vaan alkaa olla niin kovia.

-Isopaha

Taas aika rientää. Edelleen valkoisissa ja talvisissa merkeissä. Talvi on osoittanut jälleen olevansa olemassa. Pihatiemme on tuiskussa ja tuulessa kadonnut useampaan kertaan. Kun pätkää on kuitenkin viitisensataa metriä, niin kolaaminen ei ole ihan ensisijainen toiminto tien palauttamiseksi. Toki pahin osuus on vain parisataa metriä, sitten puut tarjoavat jo vähän suojaa.

Perjantaina treeneissä oli vieraileva kiukkari joka valmistautuu kisoihin. Kyseltyäni toivomuksia treenin sisällöstä, selvisi matsitreenin tarve. Tuumattiin porukalla, jotta jeesataan miestä mäessä ja tarjoiltiin tehtäväsparria, matsia ja staminaa. On muuten ensimmäinen kerta kun olen nähnyt tuon koneen piiputtavan ja oikeasti väsyvän. Treenikin vastasi tarkoitusperiä, kun sain kiitoksia vedosta ja koko porukka jeesailusta. Lisäksi oma väki sai kunnon jumpat.

Lauantaina olikin sitten itsehyökkäysleirin aika. Pelinavaus meni hienosti. Lähdin ajoissa pienoislinja-autolla keräämään porukkaa kokoontumispaikalta ja löysin itseni vaimon kanssa lapionvarressa. Pikkubussi ei selvinnyt puoliksi kadonneesta pihatiestä. Lopunviimeksi pihalta päästiin pois ja tulipahan ainakin alkulämmöt otettua lumitöillä. Leirittelyn alustakaan ei paljoa myöhästytty.

Mjöllis veti taas perussetin. Kun vetäjän alkusanat “Hei vaan kaikille, minä olen se ja se ja töissä suomen suurimmassa lastentarhassa” oli lausuttu, ei ollut epäselvää mistä on kyse. Tittelit sivuun ja asiaan. Laatusinetti. Karkkia ja hyvää treeniä tarjoiltiin huolella. Paikalla oli vetäjän lisäksi myös muita turvallisuusalan ammattilaisia ja käsitin, että viranomaiskontakteja syntyi. Sehän on yksi näiden juttujen suola, joka pitää vaan tajuta. Sain myös vetäjältä kiitosviestin porukan asenteesta ja fiiliksestä ja se oli mukava kuulla. Nyt vois vetää sen “munkin kasvatustyö  näihin kamppailijoihin on ollut iso”-kortin mutta kyllä siellä jokainen edusti itseään. Tätä Lisää.

Kun en osaa puhua kuin Liedon kasvateista, niin kaverit pärjää omillaan jo pirun hyvin. Osaavat ottaa nöyränä oppia vastaan kun sitä on tarjolla ja tarjota vastineeksi kovan treenihalun oppia lisää. Se näkyy asennevammana ja myös osaamisena hiljaksiin. Samalla se on suoraa mainosta lajille. Kiukkarista ei tule koskaan massojen huvia, mutta siihen kovaan kouluun sitoutumeet nauttivat myös kunnioitusta muissa kamppailijoissa. Ainakin elän tässä harhaluulossa. Enkä puhu itsestäni vaan omin silmin nähdystä järjettömästä kehityskaaresta monen treenaajan osalta.

Tänään, eli seuraavana päivänää piti sitten lähteä töihin. Heräsin koiran yökkäilyääniin yöllä. Koira oli menossa ulos, muttei saanut lukittua ulko-ovea auki. En saanut minäkään, joten saksanpaimenkoira oksensi eteiseen. Väärästä suunnasta puhaltanut tuuli ja lumi oli jumittanut ulko-oven lukon. Asiasta selvittiin pienellä hiustenkuivaajan käytöllä. Silti tie oli taas mystisesti kadonnut. Päätin uhmakkaasti kokeilla sitä Fiatin kanssa, joka oli noin 50:n metrin jälkeen pohjastaan kiinni. Asia selvisi minulle lopullisesti, kun rusikoin autosta noustessani oven auki. Lunta oli noin kolmasosaan ovea. Mieleen hiipi ajatus maalle muuttamisen järkevyydestä ja siitä, että nyt kun olis vielä mennyt samaan putket ja sähköt. Ei pääse ulos talosta, ei ole tietä, ei sähköä, eikä vettä. Olis aikamoinen setti. Pikkupoikamaiseen mieleeni herännyt ajatus mönkijän ostamisen hyvistä perusteista vaimolle laittoi kuitenkin hymyilyttämään. “Kato ku siihen sais lumilingon ja varmaan sitä vois käyttää ruohonleikkuuseenkin kesällä ja kato, ja kato..”

Pienellä puolentunnin lapiolämmittelyllä Fiude lähti irti ja sain peruuteltua sen pihalle. Onneksi olin ajoissa liikkeellä ja sain kyydin pihatien päästä. Palokuntien ensiapukurssin tämä päivä alkoi aavistuksen myöhässä, mutta sekin pidettiin. Taas on loppusodan läpäisseitä sopimuspalokuntalaisia 13:sta enemmän.

Kelit ja jokunen muu asia ovat tarjoilleet välillä vähän piiskaa kannikoille. Pääosin kulunut aika on ollut hyvää. Saimme parityönä tehdystä kasvattelutieteen tentistä erinomaisen arvosanan ja pitkästä aikaa positiivista palautetta perustyöstäni. Kuulemma koulutuksistani on pidetty paljon ja asioiden yksinkertaistaminen on avannut silmiä aina ensiapukoulutuksista kovan luokan ammattilaisten ensihoitokoulutuksiin asti. Olen myös päässyt vaihtamaan kuulumisia ja muistelemaan menneitä tärkeiden ihmisten kanssa. Töiden osalta olen kuulemma tehnyt alanvalintani oikein. Olen tyytyväinen palautteeseen, mutta olen eri mieltä alasta. Haluaisin mennä eteenpäin ja koeponnistaa osaamiseni kunnolla.

Kun aika kultaa muistot, niin kahdenkymmenen vuoden päästä tästä talvesta puhutaan “silloin kun kaikkina talvina oli pakkasta ja kunnolla lunta, sai hiihtää ja luistella. Silloin kun minä.. ..ja kato, ja kato tiätsä..”

-Isopaha

Pari viikkoa on mennyt hujakalla. Sekaan on mahtunut ihan puhdasta päähänottamista ja hienoja hetkiä. Sairastelua, ja sensellaista.

Putkiremontista alkanut keittiöremppa jatkuu. Koska oma keskittymiseni on enemmän talousvajeen korjaamisessa lisätöineen, niin vaimo on laittanut tuulemaan. On muuten tehnyt aika hyvää jälkeä. Vaimon keittiöstä tulee vaimon näköinen, koska hän on hoitanut kaapinovirumbaa itse. Ja komia tuleekin. Kuuntelin pitkämatkalaisena kotiin ajellessani radio Novaa. Kun ei korvessa juuri muukaan asema pysy kanavillaan, Nauroin itseni tärviölle ajaessani ja kuunnellessani sommittelua. Parhaan soittajan vaimo kun oli siirtänyt makuuhuoneen neljään kertaan ja koskaan ei tiennyt millä seinustalla sänky on tänään. Osataan näköjään muuallakin..

Työmaalla tyytymättömyyteni asioihin ja itseeni on ilmennyt eriasteisin ilmiöin. Eräs niistä on itsensä laittaminen likoon oikein huolella. Eli katsotaan, mihin mies kelpaa ja mitä haluaisin oikeasti tehdä tulevaisuudessa. Se on tuottanut kovia pettymyksiä sellaisilla muuttujilla, jotka osasin jo ennalta arvata omalla alueellani. Kutsun itse ilmiötä “sakumestari”-ilmiöksi. Selvittänen sen myöhemmissä bloggailuissani, jos katson asian tarpeelliseksi. Olennaisinta asiassa on se, että toisaalla löysin itseni kuulusteluista. Tai oikeammin haastattelusta, jossa minut otettiin vakavasti ja tehtiin harvinaisen selväksi, että kovassa seurassa liikutaan. Katsotaan miten käy, olen kerrankin pirun ylpeä siitä, että läpäisin todella kovan karsintarajan näin pitkälle. Työasioita olen joutunut pureksimaan oikein huolella. Ja sitä, mitä haluaisin tehdä. Pitkästä aikaa on ainakin selkeä sapluuna siihen, mitä tehdään jatkossa. Kaikkine vaihtoehtoineen.

Samana päivänä kun sain mahdollisuuden, palkittiin paikallisen kunnan liikunnan ja kulttuurin parhaat. Meiltä pyydettiin Kyokushin-näytös ja huutoon oli pakko vastata. Mustavöisillä oli mm. Tampereen peruskurssin avaus, joten hommaa hoideltiin omalla porukalla ja sooloiluna. Eräs junioriharrastajan isä ja kiukkariaktiivi videokuvasi koko demon. Ja se toimi kuten junan vessa. Hiottavaa on aina ja eihän se mitään Eurosport-tasoa ollut, mutta hienosti homma meni. Haluan myös muistuttaa siitä, että tuollaista ei tehdä itsekseen. Eli paikalla olleet aikuiset ja junnut vetivät homman hienosti kotiin.

Kyokushin-karaten osalta katsoisin edessä olevan vedenjakajavuoden jälkeinen vuosi. Aika, jolloin on annettu mahdollisuuksia ponnistaa ja ne tulee käyttää. Muu elämä iskee aika mukavasti myös päällensä. Kun joskus itse muistaisi Handen sanat siitä, että kunnon treenisessio on sitä parasta työnohjausta. Kunnon kiukkaritreenissä on pakko keskittyä itse harjoitukseen. Kaikki muu sulkeutuu ulos.

Lopunviimeksi perusasiat ja niiden yksinkertaisuus asettuu kohdilleen.

-Lehe

Kulunut viikko on ollut taas niitä erinomaisen erikoisia. Tällainen hieman vilpoisempi ja pyryttävämpi pakkassää on tuottanut joitain lisämuuttujua. Keskiviikkona ajelin kohti harjoituksia kunnon talvimyräkässä. Ainoa vaan, että keskellä peltoa ollut pikkutie ei enää ollut siinä. Aurausvallien, pyryttämisen ja tuulen toimesta aurausmerkitkin olivat kadonneet. Joten fiksuna kaverina päätin vastaantulevaa autoa väistäessäni sijoittaa autoni noin 10 - 15:sta kilometrin aggressiivisella ajonopeudella ojaan. Onneksi apu on lähellä. Eiku.

Tavallisesti maseudulla naapurustolla on traktoreita pilvin pimein, mutta nyt kaikki olivatkin lumitöissä. Ihme juttu tuollaisella kelillä. Joten soittelin taas hinausauton paikalle, kanta-asiakas kun alan olemaan. Lopunviimeksi hangesta päästiin ja jumpille ehdittiin pienten hinausliikkeen jääskraba ja muiden lahjusten kera.

Perjantaina ajattelin ottaa pisteitä kotiin ja pyysin Matua vetämään treenit. Saadaan laatuaikaa perheen kanssa kotona. Mutta. Talven keliolosuhteet olivat aiheuttaneet hämmennystä myös kotitorpan putkissa. Pari päivää ne olivat jäässä, kunnes saatiin pätkä runkolinjaa sulatettua. Keittiön kylmävesiputki oli kuitenkin todennut parhaaksi siirtyä eläkkeelle. Ensin ei ollut vettä ja sitten sitä olikin pirusti pitkin lattiaa. Putki näytti olevan kohtuullisen hyvässä paikassa, joten pienellä keittiökaapiston purulla ja rautakauppareissulla pitäisi selvitä. Eipä ollut epäselvyyttä, mihin laatuaikaa käytetään.

Koska kaiken takana on lopunviimeksi nainen, sai putkiremontti täysin uusia ilmiöitä. Nyt kun kerran jo valmiiksi reerataan, niin uusi tiskiallas ja hana eri paikkaan sekä erinäköisiä muutoksia keittiön kaapistoihin. Suunnitelmaa katsoessa ainakin hyllykiskoja menee kaapiston runkoon sen verran, että epäilen VR:n perustaneen uuden aseman keittiön kaappeihin. Lisäksi olen saanut vahvoja ehdotuksia eteisen lattian, seinien ja kaappien uudesta ilmeestä. Aikani nyökyteltyä ilmoitin sisustusohjelmien olevan tässä talossa pannassa.

Positiivistakin löytyy. Vaimon veli on ollut työmiehenä, koska esimerkiksi putkivirityksiä en uskalla itsenäisesti tehdä. Eli hommaa on saanut tehdä kimpassa. Lisäksi löysin lopunviimeksi itselleni sopivan oheistreenipaikan. Aikataulutusongelma punttisalin ja muun oheiskivan osalta ratkesi sillä, että salile pääsee jo aamuviideltä. Koska ilmeisesti olen erilaisten ensihoidon toimijoiden osalta haluttu ja hyvännäköinen, niin kalenterini tuppaa täyttymään varsinkin työkuvioiden osalta nopeammin, kuin itse pystyn käsittämään. Lisäksi ajankohta sopii hyvin perheen unirytmiin talossa, jossa mennään viimeistään iltayhdeksän jälkeen maate. Useinmiten jo aavistuksen ennen kahdeksaa.

Päästin vaimon itsenäisesti rautakauppaan. Pelottaa ajatuskin, mitä kaikkea muuta “kivaa” talomme kaipaa ostoslistalla olleiden asioiden lisäksi…

-Lehe

Alkuvuosi on osoittautunut tavanomaiseksi ja samalla erilaiseksi. Tavanomaisia asioita ovat mm. keskustelufoorumit, joissa edelleen samat kaverit osaavat hienosti sivaltaa sanan säilällä ja toisaaltaan taas samat besserwisserit jatkavat edelleen knoppailulinjaa, eivätkä kykene muokkaamaan näkemyksiään. No aika vaikeaa se on täälläkin. Hyvin tavanomainen oli myös kiukkarin peruskurssin aloitus, jota tuli yksi katsoja seuraamaan. Ilmoitti myöhemmin, ettei koe perustekniikkaa ja kataa sisältävää lajia omakseen. Positiiviseksi asian tekee juuri tuo rehellisesti laitettu maili. Marginaalilajin perussettiä, jossa yleensä kadotaan ilmoittamatta mitään.

Tavanomaisia ovat olleet työmaankin kuviot, joissa samoista asioista jänkätään edelleen samojen toimijoiden kanssa. Lisäksi on miljoona asiaa kesken, joiden pitäisi olla aikaan X valmiina. Tai olla ollut jo. Tai sitten pitää olla saman työpäivän aikana useammalla paikkakunnalla. Sain myös palautetta ensivasteiden koulutuksesta, jottei sitä pidetä erään terveyskeskuksen osalta minään. Ilta- ja viikonlopputöitä ilman haittoja ja tunti-tunnista periaatteellahan nuo ovat olleet, joten minulle passaa olla kouluttamattakin. Samoihin aikoihin kun pystyy tekemään samaa asiaa ihan firabelina ja palkalla. Itseasiassa koko touhu on antanut hiljaksiin jo monet hyvät naurut. Varsinkin silloin kun väännetään pässinpäisesti mitättömistä asioista, peruselementtien ollessa hukkateillä.

Kiukkari ei kuitenkaan ole ollut ihan tavanomaista. Keväälle on ohjelmassa kaikenlaista, jonka takia nytkin vedetään ylimääräisiä treenisettejä. Viimeisen viikon aikana on käyty päivittäistä aktiivista tekstiviestinvaihtoa Sensei Björnin kanssa. Erinäköisiä kotimaisen kyokushin-leirittelyn hienosäätöjä treeniaikatauluineen, majoituksineen, lentoineen, kuljetuksineen ja muine säätlöineen. Aika paljon säätämistä ja taustatyötä näemmä vaatii viikonloppuleirin järjestely. Lisäplussaa viestittelystä on tuonut myös kysely siitä, miten oma treenaamiseni on lähtenyt kulkeman vuoden alusta ja aika selkeät ohjeet painopistealuesta, joihin tulee kiinnittää huomiota. Ja näkeehän sen tämän viikonlopun kuvistakin, että asennot vuotaa ja tekniikka on retuperällä.

Muuten treenaaminen vuoden alusta on tavanomaista. Hieman kiristetty jumppatahti tarkoittaa selän ja muiden vanhojen “sotavaivojen” eriävää mielipidettä asioista. Sitten tarkoittaa. Pientä jumitusta lukuunottamatta asiat näyttävät etenevän, kun koneen saa vaan lämpimäksi. Katsotaan millaiseksi ukkelin ilme menee, kun ensi viikolla alkaa se ruuan kanssa pelaaminen.

Opiskelun mahduttaminen tähän soppaan on omiaan tuomaan lisämaustetta. Viimeviikolla oli taas tentti, josta ei ainakaan tilannekomiikkaa puuttunut. Vastauksien “oikoluenta” kun on joskus sangen hysteeristä. Pienryhmäpäivistä puhumattakaan. Senkin ajan vois käyttää tehokkaammin..

-Lehe

Aikoinaan on laadittu opus nimeltään käytöksen kultainen käsikirja. Aika vähän tuosta on tullut itse sisäistettyä. Mutta siinä vaiheessa kun perusturhapuro alkaa ihmettelemään, missä asialliset toimintatavat ovat, on jokin pielessä. Ilmeisesti ilmiö johtuu siitä, että meillä on ilmaisuvapaus ja tasa-arvoon tähtäävä yhteiskunta. Miesten ja naisten väliseen tasa-arvoon kun on lainsäätäjäkin oikein ottanut kantaa.

Tasa-arvo tarkoittaa naisille kiintiöitä erilaisille aloille. Kun opettajakoulutuksen osalta puhutaan mieskiintiöistä, niin naisasiaosasto älähtää. Jos raskaan psykiatrian yksikköön valitaan mieshoitaja alkavat helposti puheet “munalisästä”. Sukupuolten välinen tasa-arvo toteutuu myös siten, että mieheltä edellytetään edelleen herrasmiesmäistä käytöstä ja hyviä tapoja. Joten kun oman arvonsa tunteva itsenäinen nainen kirjoittaa iltapäivälehteen ilkkumiskolumnin ihmisestä jota ei ole edes vielä haudattu ja toivoo samalla toisen ihmisen kuolemaa, se tarkoittaa jälleen siis sitä, että olipas rohkea ja voimakastahtoinen nainen?

Terveydenhuoltoalalla valtaosa ihmisistä tekee töitä akkojen palkoilla (ihan totta, ne miehetkin). Jopa siellä on tajuttu jo aikaa sitten, että vainajaa tulee kunnioittaa. Ne, joille asia ei ole auennut ihan normaalin kasvatuksen myötä, niin sitten alkaa elämännäkemys olemaan aika suppea ja tervemenoa voimaantumaan johonkin feministiryhmään. Sukupuolesta riippumatta.

Muutama kansanedustaja kirjoitteli aikaa sitten naisten väkivaltaisuudesta. Eräästä näistä virisi vilkas keskustelu, jossa aktiivinen aatteen kannattaja aloitti heti sotaraiskauksilla ja jäätyään hieman heikoimmille perusteille, hän teki nopean tulkinnan siitä, että kannatan parisuhdeväkivaltaa. Toimittajanainen hänkin. Teki mieli vielä jatkaa keskustelua sillä, että suurperheen isänä ja kiukkariaktiivina minulla ei riitä aikaa hakata vaimoani kotona. Toitäkin pitäisi välillä tehdä, joten soitan ja käsken sen laittamaan veden kiehumaan valmiiksi. Voin sitten ältsin kätsästi heittää sen rouvan naamalle kun tulen kotiin. Jokin pieni ääni takaraivossa vaan vihjasi, ettei näin graavia huumoria ymmärrettäisi.

Väkivallalla hekumointi ja varsinkin sillä kamalointi on kumma juttu. Se on kauheaa, ei suvaittavaa ja siitä ei saa puhua. Nyt kun viimeisin tutkimus julkistettiin, jossa osoitetaan miesten ja lastenkin saavan huolella turpaansa kotona, oli naisten osalta kommentointi jostain syystä kumman hiljaisessa. Yhteiskunta vaan menee koko ajan hullummaksi ja voimakeinojen käyttö kovemmaksi. Ei ne asiat ainakaan kamaloinnilla ja “poissa silmistä, poissa mielestä” - periaatteella parane.

Aiheeseen liittyen oli mukava yllätys kun yhden seuran harjoitusvuoron molemmin puolin ovat alkaneet Zumba-tunnit ja kommentointi kiukkareille sekä tirskuminen alkoivat heti. Aikuiset ihmiset. Mieleni teki välittömästi soittaa tasa-arvovaltuutetulle, mutten hymyilyltäni ehtinyt ja asia unohtui myöhemmin.

Suomessakin vieraillut pensselisetä taisi olla ennustaja, eikä muusikko kun lauleskeli “No mikäs hazardi..”. Joka tapauksessa. Kohta se taas tulee. Kevät. Ja kohonnut riski peltikolareihin kaupungilla, kun naiset ovat pukeutuneet vain itseään varten. Sitä ennen: “Empowerment - siskot!”

-Chauvinisti