Kirjoittelin iltalehteen blogikirjoituksen, jolla pidin huolen siitä, ettei tarvitse hakeutua Turun terveystoimeen töihin. Ehkä. Tuntien kahvassa olevat naiset oletin puhelimeni soivan. Ei soinut. Joko siinä talossa ei seurata edes viestinnän osalta valtamediaa tai sitten ollaan vaiti.
Asioita, joita julkimediaan en kirjoittanut ovat ne, joissa edelleen rahaa takova SPR veloittaa terveydenhuoltoalaa vapaehtoistyöllä ja se, että nyt olisi peiliinkatsomisen paikka. Miksiköhän hoitajakato on niin suuri. Ylihoitaja parka, julisti blogikirjoitukseni jälkeen omaa osaamistaan vapaaehtoistyöllä. Josta kaupunki maksaa poljetun hinnan kipeiden ihmisten hoitamisesta.
Asia on myös arkaluonteinen. SPR hallitsee mediapelin ja tekee selväksi sen, että apuun on tultu. Suuri yleisö niiaa ja ihastelee vapaaehtoistyön voimaa. Hoitohenkilökunta taas kaivoi itselleen syvemmän kuopan, kuin voi odottaa, Mitä sitten voisi odottaa. Jotain ammattiylpeyttä. Näin ei hyvä heilu.
Kiukkarin osalta tuli vahvistuksia suorituksiin, jotka tiedettiin jo osuneen maaliinsa. Ossi ja Ville ottivat Daninsa. Kotimaisella asenteella, jossa vöitä ei kerjätä, Historiaa on luotu. Ensimmäinen kotimaisen valmennuksen 2. dan ja toinen 1. dan. Mullahan ei mitään paineita vielä ole, koska haluan gradutodistuksessani olevan 00007. Agenttijuttuja nääs.
Arman käy jotain kiukkarijuttuja läpi. Olisi suotavaa, että kova luu saa kunnon treeniä. Sitten vielä ihmettelevät termiä Kyokushin-perhe. Elokuussa palataan taas omaehtoisesta harjoittelusta yhteen. Perheenä. Sitoutuneena. Ei lajiin, mutta sen tuottamaan aivotatuointiin.
-Isopaha
