Ensimmäinen lomaviikko on tuntunut juuri siltä, miltä sen pitää. Viimevuonna se meni suremiseen.Välillä on nikkaroitu kaikennäköistä, välillä vaan olla-rölletelty. Kersoille ja ehkä hieman isille ostettu nelimetrinen trampoliini on osoittautunut hyväksi kenttä-anesteetiksi. Nukutuslääke vailla vertaa. Vanhinta poikaa olen opettanut myös ampumaan ilmakiväärillä. Vaikka osumatarkkuus vähän kiinnostaakin, niin mielekkäintä on huomata vakava suhtautuminen aseen kanssa pelaamiseen. Liipasimeen ei kosketella ennen kun ollaan valmiita ja siihenkin pitää kysyä lupa. Viisivuotiaalta riittävä suoritus.
Ampumisen opettamisessa on ollut aika mielenkiintoista huomata myös selkeä valmentajan roolitus. Asiaan liittyy myös pari päivää kylässä ollut vaimon siskonpoika. Kun ammuntojen vetäjä havaitsee herpaantumisen ja keskittymisen katoamisen tovin jälkeen, on muksut komennettu tauolle ja muihin leikkeihin. Ei siksi, ettei enää osuta maaliin, vaan siksi ettei jäisi muistijälkeä häviämisestä. “Emmä osu kuitenkaan”. Joku Kantolan Petteri varmasti tietäisi, miten tämä toteutettaisiin ammattilaisten oikeasti ja ehdollistamalla, mutta tämä lienee tässä asiayhteydessä riittävää. Riittävän lähelle kamppailuvalmennusta asia kuitenkin liipaisee.
Hokkisen porukan kisaraporttia kuulin ensin suoraan opettajaltani, sitten luin potkusta. Kyllä asia nyt vaan mielestäni menee niin, että Hokkinen ja kisakoneensa oman kiukkarinsa kanssa saavat katsoa aika terävästi peiliin. Isolla ylpeydellä. Jätkät ovat olleet osallisina sellaisia karkeloita, jotta oksat pois. Pidän asiaa aivan pirunmoisena osoituksena jätkien kovuudelle ja kotimaisen kiukkarin tapetoinnille maailmankartalle. Muistutan myös siitä, että Hokkinen on sama jätkä, jonka kanssa ollaan aikaisemmin oltu nokikkain ja nyt kaverilla on ollut jokunen tovi sitten pokkaa jakaa oppejaan. Minä en asiaa unohda, ja kunnioitan kaveria.
Oman kiukkarini osalta sain tänään Jurripuhelun Stöfföltä ja Rölleltä. Toivottelivat hyvät Jussit ja kivaa kuulosti olevan. Minulle asialla oli isompi merkitys. Oli mukavaa kuulla sälleistä, vaikken ole toviin ollut mukana lajissa. Palaan mahdollisesti ensiviikolla kuvioihin takaisin. Useamman viikon irtiotto selvittää asioita joskus enemmän kuin paljon. Toisaaltaan taas, jos siihen ei palaa, ei asiatkaan selviä.
Olen jälleen hävinnyt yhden työpaikan hakemisprosessin. Mieli on kohtuullisen tummana. Kun ajattelen samasta tai alemmasta tasosta lähteneitä kollegoitani, herää ajatus omista valinnoista. Mitähän helvettiä tulee tehtyä väärin? Peiliin tulee taas katsoman.
-Lehe
