Perheen pienimmäistä kuivettaessani heräsi ajatus jatkaa edellistä blogia. Siellä se lepäsi. Kainalopaska. Termi, joka on jokaisen pienen lapsen isälle tuttu. Se tarkoittaa sitä, että toukan tuottokyky ylittää vaipan. Tavara nousee yläselkään asti ja laskee lineaarisesti kainaloiden kautta edestä alas. Modernit ns. “pyllypyyhkeet” eivät auta vaan kyllä se on mentävä koko rulianssi pesun ja vaatteiden vaihdon kautta. Harmittaahan tuollainen, mutta koeta sitten kumiankan vinkunaa muistuttavien pikkutytön riemunkiljahdusten myötä olla hymyilemättä. “Tänne ei sitten tulevaisuudessa rastatukkaisia poikaystäviä tuoda”-lausunto tuntuu vaipanvaihdon päätteeksi jotenkin ohuelta.
Kainalopaska on naisille ja miehille ihan yhtä tuttu termi. Naiset eivät vaan puhu asiasta sen oikealla nimellä. Homma oli jotenkin sottaista ja vaatteetkin vaihtuivat, samalla kun perusturhapuro miettii “kaikki tuo tuli yhdestä mukulasta”-asioita. Moderni pehmo-isi osallistuu toki perheen rutiineihin, minkä ehtii. Sitä asioiden ja käsitteiden tavoittelun äijäistämistä ei saa pois.
Kun katson omaavani jonkunasteisen “Sempai”-statuksen isinä olosta, on tullut paljon juteltua tuoreiden isien kanssa vuosien varrella. Eräs tällainen neuvo on “Se sä et välitä meistä”-ilmiön tuleminen. Kun isyysvapaat on vietetty, duunit painaa päälle ja muksu on noin kolmen kuukauden ikäinen se alkaa hormonisekamelskaisen naisen kanssa. Tulet töistä kotiin ja haluat noin vartin verran omaa aikaa ja puhaltaa työkiukun pois. Sitten se alkaa. “Sä et välitä meistä, tästä lapsesta, tästä perheestä, etkä sä rakasta meitä. Sä olet itsekäs”. Niinpä niin. Ja todettu useammassa perheessä. Siinä ei paljoa selittelyt ylimääräisistä työtunneista tai perheen pärjäämisen eteen tehdystä rahasta auta. Onneksi naisen mielenhäiriö menee keskustelemalla ja myötäilemällä ohi. Riitelemällä pakka on sitten valmis. Esimerkkejä riittänee kaikilla aina “sä pilasit mun suklaahetken” raskausjutuista alkaen.
Vauvapalstat ja ämmitten lehdet luovat paineita. Ihana odotusaika ja ihana uusi vaavi. Odotusaika vaan meni sitten voidessa pahoin ja kakaranpiru parkuu yötäpäivää. Nykyvanhempien maalaisjärki hukkuu tässä kohdin. Oletusarvot ovat ihanuudessa, eivät kainalopaskassa. Jos oletusarvot ovat pielessä, tulee pienen muksun kanssa elämisestä paineistettua tuskaa. Parhaaksi ilmiön tekee, jos on kilpaileva tuttavaäiti. Mitäs sitten jos mentäiskin muksun ehtojen mukaan ja se kainalopaskakin aina vähän naurattais? Se paljon kuulutettu maalaisjärki?
Raskaus on naisten viimeinen keino hoopottaa miehiä. Paitsi meillä, jossa olen todennut, ettei raskaus ole sairaus. Pakko myöntää, että rouva on välillä oikeasti kipeä ja hellyn aika usein herkkuja sille ostelemaan. Kukkiakin joskus. Mutta perusarkeen asia ei hormonivaihtelupsykoosin lisäksi saa vaikuttaa. Jos selkä on kipeä, se voi olla kipeä myös muutenkin kuin raskaana ja toimitaan asian mukaan. Raskaus ei ole syy kuitenkaan asioihin. Siihen ei voi vedota.
Yhdessä asiassa raskauteen voi vedota. Asia, jonka puhumisesta olen blogeissani vältellyt. Vaakamambo. Kokemukseni mukaan raskausaijan kolmannekset pätevät myös tähän. Ensimmäinen kolmannes on pahoinvoinnin aikaa. Toisen kolmanneksen aikana on parasta huolehtia omasta viriileydestä tai naista saa juosta karkuun. Kolmas kolmannes menee jo perusarjen mukaan.
Raskausaikana naisilla on ihmeellisiä taipumuksia tuijotella omaa kroppaansa. Tai no. Ei ne ihmeellisiä ole. Se on aivan fakta, että painoa on tullut ja ei se näytä enää Megan Foxilta. Tätä sitten ihmetellään kollektiivisesti vauvafoorumeilla. “Kelpaanko mä”. Karkeasti sanottuna raskaana oleva nainen edustaa miehelle geeniperimän jatketta. Oma suku jatkuu muksun sukupuolesta riippumatta. Tämän arvokkaammaksi ei naista saa ja miehen käsitystä naisesta. Koskaan. Oikeastaan sen arvokkaampaa asiaa ei olekaan. Valasseksiä tai ei, niin ei ne punkkatouhut sen huonommaksi mene. Päin vastoin. Omasta kropastaan ja haluttavuudestaan epävarma nainen antaa aika kovat kyydit 
Jouduin eilen osalliseksi yhden lapsen hyväksikäyttöasian selvittelyyn. Kaivelin jo kaverin nimen ja osoitteen selville, vaikkei olisi saanut. Nyt palikointi on valmis. En mene kylään, vaikka mieli tekis. Viranomaiset hoitaa. Oman hitaan kaavansa mukaan, mutta hoitaa. Tässä on mun mielestä se isänä olemisen perusfunktio. Suojella haavoittuvia. Paimenkoira. Asia ei ollut mulle merkityksellinen ammattilaisena, mutta isänä se sai aika kovia tunnekuohuja.
Ämmitten työnä on hoitaa lapset ja perhe, jäävät kuulemma useinmiten kotiinkin. Aika moni isikin haluaisi sen ajan lasten kanssa. Ämmitten homma on huolehtia perheestä ja miehestään. Mikä se huru-ukkojen homma sitten on? Huolehtia siitä, että se perhe todella pyörii ja nainen voi keskittyä vain perheeseen. Laskut tulee maksettua ja sellaisia. Minä olen aina tarjonnut vaihtoehdon, kun olen onellisessa asemassa töiden riittävyyden suhteen. Voin aina tehdä lisää töitä ja kouluttaa ihmisiä ensiavun ja ensihoidon maailmaan. Sekään ei ole naiselle hyvä, jos isiä ei näy kotosalla.
Meille urospuolisille ne muksut ovat niitä, jotka tuottavat kainalopaskaa. Niitä jotka kietovat isin pikkusormen ympärille ja on aivan rikki, jos päivä venyy siihen, ettei edes iltaisella näe. Meille äidit ovat niitä hassuja ihmisiä, joiden suklaahetki onnistuttiin pilaamaan, jotka kävelevät hajanaisena ja valvoneena pitkin torppaa maidon tursutessa rinnoista. Juu se ei ole seksikästä, eikä siitä kirjoiteta naisten palstoille julkisesti. Me olemme huolissamme teistä ja jälkikasvustamme. Ja jonain päivänä mekin kirjoitamme jollekin foorumille. Sen kaunistelemattoman ja turhapuromaisen totuuden, joka ei liity ihanaan odotukseen tai pieneen muksuun. Siksi, koska tässä maailmassa isien tehtävä on sama kuten vuosisatoja sitten. Paimentaa perhettään.
Ei treenijuttuja tähän blogiin.
-Paimenkoira
