Lattein fiiliksin on tämäkin viikko puskettu läpi. Osa siitä sairastellessa. Duunipuolella kalenteriini on ammuttu päiviä, nopeammin kuin runkonaulaimella saa aikaiseksi. Lisäksi alkaa olla nippu asioita, joita ei voi laittaa julkiseksi, mutta periaatteessa kun ihmiset tietäis. Kiteytettäköön se niin, että nykynäkemykseni mukaan ei tule kovinkaan vahvalle pohjalle tulevaisuudessa ensihoitojärjestelmä rakentumaan. Pahimman skenaarion mukaan ongelmat uusintavat itsensä ja joissain asioissa tullaan menemään parisenkymmentä vuotta takapakkia.
Minua inhottaa tilanne, jossa ihmiset eivät myönnä olevansa tietämättömiä. Tarjoillaan kysymyksiin vastauksia, joissa perusvastaukset menevät linjassa “en voi nyt luvata mitään”, “pitää kysyä esimieheltä, ministeriöltä, äidiltä, vaarilta tms.”. Kuinka vaikeaa on vastata “En tiedä (vielä, mutta otetaan selvää)”. Loppuviikon palavereihin mahtui ainoastaan yksi sellainen paikka, jossa ei koetettu hätäistä paikkoa ja virka-aseman taakse piiloutumista.
Asioiden, varsinkin julkisten sellaisten selvittäminen on helppoa. Ei se oikeastaan vaadi edes kontakteja. Ainoastaan pokkaa kaivaa käsiin jonkun vaihteen tai henkilön numero, joka on asiasta jotenkin fillarilla tai osaa sanoa, kenen kanssa aiheesta pitäisi keskustella. Tämä liittyy eritoten eriasteisten viranomaisten väliseen kyräilyyn.
Salamyhkäistä? Voipi olla. Oikeastaan tämä kaikki pätee myös lajipuolelle. Siinä vaiheessa kun oman porukan sisällä pyörivien hiljaisten asioiden määrä alkaa ylittämään jatkuvasti korpeamiskynnyksen, tietää olevansa liian syvällä. Siinä vaiheessa, kun keskustelut perustuvat eriasteisen tiedon suodattamiseen (voinko kertoa tälle tätä), niin ollaan tilanteessa jossa oma riittämättömyydentunne saa vallan.
Näähän on asioita, jotka opitaan jo pentuna. Tai ainakin pitäisi oppia. Tieto on valtaa ja jo kuusivuotiaasta tyttärestä näkee, kenen kanssa kannattaa neuvotella mistäkin asiasta. Ja miten tulee neuvotella. Lupa-asiat äidiltä, hankinta-asiat riittävän tunteikkain perustein isiltä. Jos tekee toisinpäin, niin negatiivisen vastauksen todennäköisyys nousee. Sama pätee poikiin, mutta eri kaavalla. Isi antaa enemmän hölmöilyjä anteeksi, kuin äiti, paitsi jos se on oikein äijämäinen. Silloin äiti nauraa ja toteaa isin pojaksi. Sitten sanovat vielä, ettei muka tytöillä ja pojilla ole eroja.
Eräs kovan linjan kamppailija lanseerasi lauseen “Lehe tietää kaiken”. Taustalla tässä oli myös kaverin kova paikka ja uravalinta-asioita, joihin otin ajoittain omalla näkemykselläni kantaa. Leikissä on aina puolitotuus. En tiedä kaikkea, mutta mitä enemmän vuosia tulee, sitä enemmän minulle on kasvanut inhottava kyky olla oikeassa. Isävainaa sanoi aikoinaan “mene ja tee sitten, mutta älä tule sanomaan, että olin oikeassa”. Valitettavan usein jouduin sanomaan hänen olleen oikeassa. Termiä nimitettänee myös elämänkokemukseksi, mutta toiset eivät taida oppia siitäkään. Ainakaan allekirjoittanut.
Potkussa käydään hyvää keskustelua, joka alkoi lasten ja nuorten liikuntapaikoista. Keskustelu on edennyt sille asteelle, jossa hämmästellään nykyihmisten kasvatustapoja ja nuorison tapaa rikkoa paikat. Ja hämmästellään rehellisesti. Aina välillä törmää tuolla foorumilla sellaiseen fiilikseen, ettei olekaan ajatuksiensa kanssa ihan yksin. Kirjoitin keskustelun alkumetreillä ketjuun muuten omankin kommenttini. Painaessani työkoneelta “lähetä” taisin sitten koomata jotain. Selitykseni on se, että taustalla pyöri avoinna moni muukin avoin ikkuna työasioihin liittyen, puhelimet soivat ja koetin seurata ambulanssien radioliikennettä. Onneksi en syönyt purkkaa samalla. Sitten muuttujien määrä olisi ylittänyt suuronnettomuuden kriteerit.
Viikon päästä ollaankin sitten leiritunnelmissa. Koska moni asia on peruuntunut, niin en tuuleta vielä. Mutta toivon olevani riittävän hapoilla ja tunnelinäkö päällä keskittyväni seuraavaan treeniin.
Osu!
-Lehe
