Taas aika rientää. Edelleen valkoisissa ja talvisissa merkeissä. Talvi on osoittanut jälleen olevansa olemassa. Pihatiemme on tuiskussa ja tuulessa kadonnut useampaan kertaan. Kun pätkää on kuitenkin viitisensataa metriä, niin kolaaminen ei ole ihan ensisijainen toiminto tien palauttamiseksi. Toki pahin osuus on vain parisataa metriä, sitten puut tarjoavat jo vähän suojaa.
Perjantaina treeneissä oli vieraileva kiukkari joka valmistautuu kisoihin. Kyseltyäni toivomuksia treenin sisällöstä, selvisi matsitreenin tarve. Tuumattiin porukalla, jotta jeesataan miestä mäessä ja tarjoiltiin tehtäväsparria, matsia ja staminaa. On muuten ensimmäinen kerta kun olen nähnyt tuon koneen piiputtavan ja oikeasti väsyvän. Treenikin vastasi tarkoitusperiä, kun sain kiitoksia vedosta ja koko porukka jeesailusta. Lisäksi oma väki sai kunnon jumpat.
Lauantaina olikin sitten itsehyökkäysleirin aika. Pelinavaus meni hienosti. Lähdin ajoissa pienoislinja-autolla keräämään porukkaa kokoontumispaikalta ja löysin itseni vaimon kanssa lapionvarressa. Pikkubussi ei selvinnyt puoliksi kadonneesta pihatiestä. Lopunviimeksi pihalta päästiin pois ja tulipahan ainakin alkulämmöt otettua lumitöillä. Leirittelyn alustakaan ei paljoa myöhästytty.
Mjöllis veti taas perussetin. Kun vetäjän alkusanat “Hei vaan kaikille, minä olen se ja se ja töissä suomen suurimmassa lastentarhassa” oli lausuttu, ei ollut epäselvää mistä on kyse. Tittelit sivuun ja asiaan. Laatusinetti. Karkkia ja hyvää treeniä tarjoiltiin huolella. Paikalla oli vetäjän lisäksi myös muita turvallisuusalan ammattilaisia ja käsitin, että viranomaiskontakteja syntyi. Sehän on yksi näiden juttujen suola, joka pitää vaan tajuta. Sain myös vetäjältä kiitosviestin porukan asenteesta ja fiiliksestä ja se oli mukava kuulla. Nyt vois vetää sen “munkin kasvatustyö näihin kamppailijoihin on ollut iso”-kortin mutta kyllä siellä jokainen edusti itseään. Tätä Lisää.
Kun en osaa puhua kuin Liedon kasvateista, niin kaverit pärjää omillaan jo pirun hyvin. Osaavat ottaa nöyränä oppia vastaan kun sitä on tarjolla ja tarjota vastineeksi kovan treenihalun oppia lisää. Se näkyy asennevammana ja myös osaamisena hiljaksiin. Samalla se on suoraa mainosta lajille. Kiukkarista ei tule koskaan massojen huvia, mutta siihen kovaan kouluun sitoutumeet nauttivat myös kunnioitusta muissa kamppailijoissa. Ainakin elän tässä harhaluulossa. Enkä puhu itsestäni vaan omin silmin nähdystä järjettömästä kehityskaaresta monen treenaajan osalta.
Tänään, eli seuraavana päivänää piti sitten lähteä töihin. Heräsin koiran yökkäilyääniin yöllä. Koira oli menossa ulos, muttei saanut lukittua ulko-ovea auki. En saanut minäkään, joten saksanpaimenkoira oksensi eteiseen. Väärästä suunnasta puhaltanut tuuli ja lumi oli jumittanut ulko-oven lukon. Asiasta selvittiin pienellä hiustenkuivaajan käytöllä. Silti tie oli taas mystisesti kadonnut. Päätin uhmakkaasti kokeilla sitä Fiatin kanssa, joka oli noin 50:n metrin jälkeen pohjastaan kiinni. Asia selvisi minulle lopullisesti, kun rusikoin autosta noustessani oven auki. Lunta oli noin kolmasosaan ovea. Mieleen hiipi ajatus maalle muuttamisen järkevyydestä ja siitä, että nyt kun olis vielä mennyt samaan putket ja sähköt. Ei pääse ulos talosta, ei ole tietä, ei sähköä, eikä vettä. Olis aikamoinen setti. Pikkupoikamaiseen mieleeni herännyt ajatus mönkijän ostamisen hyvistä perusteista vaimolle laittoi kuitenkin hymyilyttämään. “Kato ku siihen sais lumilingon ja varmaan sitä vois käyttää ruohonleikkuuseenkin kesällä ja kato, ja kato..”
Pienellä puolentunnin lapiolämmittelyllä Fiude lähti irti ja sain peruuteltua sen pihalle. Onneksi olin ajoissa liikkeellä ja sain kyydin pihatien päästä. Palokuntien ensiapukurssin tämä päivä alkoi aavistuksen myöhässä, mutta sekin pidettiin. Taas on loppusodan läpäisseitä sopimuspalokuntalaisia 13:sta enemmän.
Kelit ja jokunen muu asia ovat tarjoilleet välillä vähän piiskaa kannikoille. Pääosin kulunut aika on ollut hyvää. Saimme parityönä tehdystä kasvattelutieteen tentistä erinomaisen arvosanan ja pitkästä aikaa positiivista palautetta perustyöstäni. Kuulemma koulutuksistani on pidetty paljon ja asioiden yksinkertaistaminen on avannut silmiä aina ensiapukoulutuksista kovan luokan ammattilaisten ensihoitokoulutuksiin asti. Olen myös päässyt vaihtamaan kuulumisia ja muistelemaan menneitä tärkeiden ihmisten kanssa. Töiden osalta olen kuulemma tehnyt alanvalintani oikein. Olen tyytyväinen palautteeseen, mutta olen eri mieltä alasta. Haluaisin mennä eteenpäin ja koeponnistaa osaamiseni kunnolla.
Kun aika kultaa muistot, niin kahdenkymmenen vuoden päästä tästä talvesta puhutaan “silloin kun kaikkina talvina oli pakkasta ja kunnolla lunta, sai hiihtää ja luistella. Silloin kun minä.. ..ja kato, ja kato tiätsä..”
-Isopaha
