Olen saanut aika paljon palautetta blogikirjoittelustani. Tänään sain henkilökohtaista palautetta ihmiseltä, jonka rankkaan pirun korkealle. Oli aikoinaan esimieheni. Harvapuheinen, ilmiömäisen älykäs ja kova ukko, joka antoi positiivista palautetta. Olin hyvin otettu. Tietenkään en sanonut sitä suoraan. Kun ei oikeasti tunnetakaan niin hyvin.
Kirjoittaminen on ollut minulle aina metodi käsitellä ja ymmärtää asioita. Pääasiassa bloggailuni on aiheuttanut paljon positiivisia kommentteja . On myös nippu ihmisiä jotka ovat loukkaantuneet. Suorapuheisuus on paheeni myös peruselämässä. Jaan ihmiset kahtia. On nippu jotka arvostavat sitä, että tuon asioita omalla tyylittömällä tavallani julki. Sittten on myös niitä, jotka eivät voi sietää sitä. Tähän ikään mennessä oman persoonan muokkaaminen on yhä vaikeampaa. Olen joutunut hyväksymään sen vanhan sanonnan. Kun toiselle kumartaa, niin toiselle pyllistää.
Vuosien varrella on tullut jokunen pyyntö kirjoitela lehtiartikkeleita tai pakinoita. Hoitajan Turva kirjan julkaisun jälkeen haluttiin erityisesti, että kirjoittaisin alan ammattilehteen jotain. Yleisin ohje raameja kysyttyäni on ollut “ole oma itsesi”. Niinpä kirjoitin artikkelin nimeltään liikunta ja hoitotyö. Aika pian tuli vastaus, jossa ilmoitettiin suoraan, jottei näin graavi teksti sovi lehden imagoon. Sen jälkeen minuun ei enää haluttu pitää yhteyksiä.
Koska olen paukutellut juttuun liittyviä osasia siellä sun täällä julkisesti ja siinä on myös linkitys kamppailumaailmaan ajattelin julkaista sen nyt. Alkuperäinen juttu on hukkunut hajonneen tietokoneen kovalevyn syövereihin, mutta pääpainopisteet muistan, koska olen edelleen samaa mieltä. Suoraa artikkelia en ajatellut seuraavaan laittaa, vaan ainoastaan blogipakinointia samoilla teemoilla.
Aikoinaan tuli tuumailluksi, jotta olen hyvin pettynyt terveydenhuoltoalan perus- ja AMK-opinnoissa annettavaan liikuntakasvatukseen. Sen tulisi olla monipuolista ja viimeistään tässä vaiheessa tulisi saada kaivettua esiin ne yksilöt, jotka ovat onnistuneet hukkaamaan muun koululiikkumisen merkityksen. Kantavana ajatuksenani on, että hoitohenkilökunnan työ on yleensä fyysisesti erittäin kuormittavaa. Pelkkä fyysisen työn kuormitus ei riitä, kuten ei riitä brankkareillakaan. Lisäksi tulee treenata vapaa-ajalla. Jos peruskoulutusvaiheessa tarjoillaan tähän viitekehykset, niin asia olisi hoidettavissa.
Pahimmillaan sairaanhoitajakoulussa minulle näytettiin kansainvälisiä sormimerkkejä, kun erehdyin mainitsemaan asiasta. Missähän menee se maalaisjärjen raja. Nykyinen oma olemukseni muistuttaa enemmän pulleasta perheenisästä kuin kreikkalaisesta patsaasta. Satunnaiset aamulenkitkin muistuttavat enemmän köpöttelyä kuin mitään juoksemiseen liittyvää, Kaikkien ei tarvitse olla viimeisen päälle trimmattuja ja tikissä. Kunhan vaan tekee edes jotain. Se jotain on asian tärkein kiinnityspiste, joka hukkuu aivan liian usein.
Lukiessani työn ohessa sairaanhoitajaksi pääsin todistamaan aika mielenkiintoista tapahtumaa. 160 cm ja railusti yli satakiloinen alle kolmekymppinen nainen antoi terveysvalistusta potilaalle, joka oli ammatiltaan metsuri. Miltei parimetrinen kaveri, jolla oli järjettömät raamit ja pieni pesupallon alku mahassa. Painoindeksin mukaan mies oli kuitenkin ylipainoinen, joten hänelle tuli pitää saarna. “Tuolla menolla olet kävelevä sydäninfarkti. Voisit miettiä elämäntapasi uudestaan”. Pari kertaa katsottuani uudestaan vaatimuksen esittäjää katsoin parhaaksi poistua paikalta. Milessä hiipi pienimuotoinen ajatus siitä, ettei informaatio tainnut mennä kovinkaan uskottavasti perille.
Jos on edes hieman jyvällä liikkumisesta, niin aika äkkiä löytää itselleen sopivan metodin. Kamppailulajeissa on sellainen hassu piirre, että ne tarjoavat mahdollisuuden aika monipuoliseen liikuntaan. Välillä treeninvetoon pakotettuna on aika komia fiilis kun kaverit toteaa treenien jälkeen, etteivät tienneet tuollaisia tapoja tehdä jotain asiaa olevan. Vaikkapa vatsalihasjumpan osalta. Aittoa jälleen siteeratakseni. Kunnon kappailutreeni tarjoaa myös terveen mahdollisuuden omiin rajoihin ja pelkoihin. Sekä niiden ylittelyyn. Osittain tämä ei pidä paikkaansa, koska väittäisin, että jokainen joka on joskus liikkumisella (lajista riippumatta) hakenut rajojaan tietää fiiliksen.
Kamppailutreeni sopisi hoitajakoulutuksen osaksi myös siksi, että sillä on silmiä avaava vaikutus. Parin tunnin teorian ja itsehyökkäyskurssin tarjoilu lienee suurinta petosta, jota ihmiselle voi tarjota. “Kato näin mä teen tän liikkeen”. Entä jos lähtötilanne on toisin? Kaikkein paras metodi mielestäni olisi tarjoilla asioita lyhyinä paketteina, jotka muodostavat jatkumon. Aihepiirin tulisi painottua ennakointiin ja tilanteiden tunnistamiseen. Kuten Totti on joskus todennut: “95% väkivaltatilanteista alkaa jonkunasteisella vuorovaikutustilanteella”. Ja siihen voi vaikuttaa.
Sen verran pitää lopuksi hoitotieteillä, jottei se kokonaiskuva ole ihan turhaa ajattelua. Kun fyysinen suorituskyky on edes jossain mallissa, jaksaa nuppipuolikin paremmin. Terve sielu terveessä ruumiissa.
-Lehe
Morso,
Blogisi on joka kerta mielekästä luettavaa, ja suorasanainen tyylisi on juuri sitä mitä hissutteleva ja hyssyttelevä, ongelmat maton alle lakaiseva alamme kaipaa.
Itse olen aika ajoin kuuluttanut pakollista liikuntaa ensihoitaja (AMK)-koulutukseen, mutta toistaiseksi ainakin Turussa se on jäänyt haaveeksi. Koulun puolustukseksi sanottakoon, että opettajat ovat suhtautuneet asiaan hyvin positiivisella mielellä ja ensihoitajille onkin tarjottu mahdollisuutta omaan liikuntasalivuoroon ja jopa vapaasti valittavia opintopisteitä vastaan. Kylmä tosiasia tässäkin asiassa on vaan se, että niin kauan kuin meidät rekisteröidään sairaanhoitajina niin tämäkään epäkohta ei muutu. Sama pätee myös pääsykokeiden fyysisiin testauksiin.
Paremmasta huomisesta lienee kuitenkin hyvä unelmoida. Ehkä vielä joskus hoitoalan henkilöitä koulutetaan äkillisiin vuorovaikutustilanteisiin, itsepuolustukseen ja liikuntaan, sekä niihin kymmeniin muihin asioihin jotka on vain opittava kantapään kautta työelämässä. Multa saa halutessa listaa asioista joista voisi karsia, mutta siinä on sitten perävalotakuu!