Aikoinaan YLE esitti dokkarin telkkarista, joka aiheutti paljon keskustelua. Ei liene yllätys, jotta se kertoi vanhustenhuollosta ja oloistaan. Nyttemmin vanhustenhuoltoa tutkittiin oikein lääninhallitusten voimin. Ilmeni kaikenlaisia puutteita. Isoja otsikoitahan tuosta sai, mutta itse uutinen on jo yli 10 vuotta vanhaa tavaraa.
Edellisen laman aikana perusterveydenhuoltoa ajeltiin oikein huolella. Myös osa erikoissairaanhoidosta. Viimeisimmän nousukauden aikana keksittiin lopullisesti sana priorisointi ja se miten vähillä resursseilla voidaan vieläkin tehdä tulosta. Nyt on kuulemma uusi taantuma edessä. Siitä en tiedä, minä olen ainakin taantunut. Kyllästynyt olemaan asemassa, jossa kuulee oman alueen ja oman erikoisalansa ulkopuolisen ahdingon.
Olen itse menettänyt molemmat vanhempani kohtuullisen aikaisin. Toisen osalta surutyö on vielä kesken. Nykymaailmaa katsellessani pitää olla tyytyväinen siihen, että molemmat lähtivät nopealla aikataululla. Jälkimmäisen osalta uskoisin saaneen parasta mahdollista hoitoa ja huolenpitoa. Toisaaltaan minulla oli myös takataskussa tuttu lääkäri, joka huolehti aika pitkään äitini asioista, vaikka lopputulos oli keuhkosyövän kanssa selviö. Koulutuksen, työtoveruuden ja suhteiden tuomaa etua, joita toiset saavat rahalla. Meinasin laittaa esimiehelleen kiitospostia, mutta kyseinen ihminen katsoi vain tehneensä omaa työtään ja kielsi minua laittamasta kehuja.
Perusterveydenhuollon osalta olen vakavissani miettinyt pakollista harjoittelujaksoa kansanedustajille. Toiminnallisesti se ei sisältäisi muuta kuin kolmivuorotyön ja “Istu ja katso” - periaatteen. Oikeastaan oli “erikoisala sitten mikä tajansa”. Muutama viikko Maarian sairaushuoneen päivystyspolilla tai missä tahansa täysin autettavien vanhusten parissa tekisi ihmeitä.
Harmitti, kun telkkarissa oli skarppi 94-vuotias vanhus. Niitä “raakkuja” jotka makaavat sängyn vankina ei näytetty. Olisi pitänyt. Lopunviimeksi tässä käy, kuten ennekin. Asia hautautuu, jos ei muuta niin elämä lapselle konsertin myötä. Jonka tärkeyttä ei käy kiistäminen. Mutta entä jos omat omaiset (vanhemmat) ovat vuosikausia ala-arvoisessa hoidossa? Seuraava askel on hoitohenkilökunnan syyttely, vaikkei resurssien vajavuudelle mitään voi. Siitä seuraava on hoitavien lääkärien syyttely.
Sitten vielä ihmetellään, miksei hoitajia riitä geriatriaan. Kas kuinka kumma juttu. Pirusti raskasta työtä ja pääsee ihan itse näkemään sen, kun aika ei vain riitä. Siinä ei paljoa vanhuksista tykkääminen avittele, kun ei ole aikaa tykätä. Omaiset voisivat tehdä enemmän? Siispä viemme omaishoidon tukea joissain kunnissa hieman kauemmaksi.
Enää ei voi sanoa, että olisi viimeiset hetket hoitaa järjestelmä kuntoon. Se aika meni jo. Mutta nyt olis kyl aika katsella, mitä raunioista voi rakentaa. Oliskos samalla aika unohtaa turha knoppailu ja tilastodatan kerääminen. Ja keskittyä ihan perusasioihin.
Löyhänä aasinsiltana kamppailuun. Vähän samalla teemalla olen viimeaikoina miettinyt asioita. Perusjutut jäävät liian usein “hienojen” asioiden varjoon.
Ja vielä. Alunperin tämän kirjoitelman piti käsitellä yhtä yhteiskunnan idiotismia nimeltään “punaisten hintalappujen kieltäminen”. Asiaa on tullut jokunen vuosi seurattua, kun kauppojen jäteastiatkin on pitäneet lukita, jottei vaan köyhä rosvo kävisi hakemassa ruokaa. Ja suoraan jakaminen köyhille on kiellettyä. Vähän samaan linjaan menee nykyinen sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmä.
-Isopaha
