On vanha sanonta, että tyhjät tynnyrit kolisee eniten. Meneekö asiat kutenkaan niin? Sekä työelämässä, että harrastepuolella olen havainnut niiden, jotka ovat eniten tuomassa itseään esille myös pärjäävän.
Valtaosa massavirrasta ymmärtää käsitteen nöyryys, kuten se tulisikin mielestäni tulkita. Tulee olla nöyrä, muttei nöyristellä tai antaa kaikkea anteeksi. No toki terveydenhuollossa on usein se toisen posken kääntäminen viety liian äärimmäisyyksiin asti.
Lisäksi on nippu ihmisiä jotka pitävät pirunmoista meteliä itsestään. Vaikka joskus kannukset ovatkin jääneet saamati. Mutta tämä on asia jolla nyky-yhteiskunnassa edetään ja on edetty. Se ei vaadi paljoa muuta kuin yhden itsevarman osa-alueen, jonka päälle voi rakentaa lopun. Vaikkei kaikki vaiheet kestäisikään päivänvaloa.
Lopun voi rakentaa suorittamiseen. Esimerkiksi tipanlaitto ja intubaatio ovat esimerkkejä ensihoidon kovista näytöistä. “Kato ku mä heitin sille putken kurkkuun”. Sedis (hänet tunteville lukijoille) taisi joskus todeta, että simpanssinkin voi opettaa intuboimaan ja ongelman olevan siinä, ettei se tiedä milloin se tulisi tehdä ja milloin sitä ei saa tehdä. Parhaimmillaan tämä saadaan siinä käyttöön kun päätetään jo aamulla, että “jokainen poka saa tänään harmaan/oranssin kanyylin”. Ja onko ihan pakko näytösluonteisesti laittaa isoa reikää potilaaseen, kun olisi selvinnyt vähemmällä. Edelliseen kirjoitukseeni viitaten, moni kommentoi “sankaritippa”, kun tökittiin Pelastajat3:ssa vaaleanpunaista ja pientä neulaa kätöseen. Mutta tarvitsiko potilas enemmän? Lisäksi kommentoitiin “eivätkö ne jaksa kantaa?” kun otettiin palopuoli kaivamaan kaveria joka oli rimpulan kokoinen ja puolen vuoden ajalla liimaantunut nahkasoffaan kiinni. Ja oikeasti se iho jää siihen sohvaan, kun kaikki on alla ja ollaan maattu riittävästi. Aikuisten oikeasti, mihin se inhimmillisyys hävisi kovanaamailusta? Potilaan etu, vaikkei suuri yhteiskuntavaikuttaja ollutkaan ryyppyporukoineen?
Jokainen kommentoija huusi jälleen “minä osaan ja lisäksi tiedän seuraavaa kaksoispiste”. Olematta itse keikkapaikalla ja tämä on oikeasti iso miinus. Jopa minä olen oppinut, että jos en ole itse paikan päällä, niin eriasteinen arvostelu ei sovi lokeroonsa. Varsinkin kun kohteessa oli mm. taktisen ensihoidon kehittäjiä. Mutta. Toisia on helppoa tallata ja sillä saa omia heikkouksia ohi silmien. Pitämällä sitä pirunmoista meteliä itsestään.
Sama pätee kamppailuun ja arvostamiini kamppailun tekijämiehiin ja -naisiin. Jokainen on tehnyt oman tiensä ja välillä ei ole mennyt ihan vitosella. Kukaan ei voi jatkuvasti olla kaikilla osa-alueilla pettämätön. Silti tämä on kamppailun ja työmaani osalta sitä osastoa jota arvostan eniten. Ei ole paljoa melua tyhjästä, ainoastaan kokemuksen tuomaa ääntä.
Näillä mennään, vaikkei pitäis.
-Lehe
