Edellinen liittyy kamppailufoorumien kuuluisiin onlainereihin samalla tavalla kuten ”Toiset on netissä ja mä treenaan”.

Olen ajautunut välimaastoon, jossa toisessa päässä on päättynyt työsuhde ja toisessa päässä on odotus uuden alkupäivämäärästä. Olen siis ollut jonkun päivän työttömänä. Positiivista asiassa on se, että vaimoni palasi työelämään ja lapset ovat joko koulussa tai päivähoidossa. Kaikki ne kuusi.

Olin Tiistain ja Keskiviikon oloneuvoksena kotona, tämän päivän suunnitelmat muuttuivatkin sitten kuumeisen pikkupojan kanssa talon pitämiseksi. Palatakseni näihin kamppailumaailman pullisteluihin. Ehdin tekemään 2-3 treeniä päivässä, jotka toki eivät olleet intensiteetiltään samaa tasoa kuin nuorena tai kilpaurheilijalla. Eli punttia, hölköttelyä ja lajitreeniä. Ehdin samassa laittamaan ruokaa, huushollerskaamaan sekä nukkumaan päiväunia. Jos joku muksu huutaa yöllä, niin päivällä on aikaa palautua siitäkin pikkuherätyksestä. Jos saisi vielä olla vuorokauden kaikki tunnit kuten haluaa, niin mikäpä siinä.

Katselin tämän parin vuorokauden jälkeen peiliin ja mietin, miksen saa itsestäni irti samaa efforttia duunien, opiskelujen ja suurperheen keskellä. Johtuu varmasti siitä, etten ole supermies. Oikeastaan suurin oivallus oli se, ettei minun tarvitsekaan olla. Olen liikkunut heti kun siihen on vapaata saumaa ajankäytöllisesti ja asia on tuntunut mukavalta. Ymmärsin myös, miksi kesä meni lähinnä töissä ja oleillessa (en ollut kesälomilla missään vaiheessa), joitain opetusjuttuja lukuunottamatta. Siksi, koska kiukkari on muodostunut minulle osittain työksi, josta palkanmaksu menee taloudellisesti negaatiopuolelle. Laji, seuranpyörittäminen ja sen lieveilmiöt vaan yksinkertaisesti syövät energiaa. Kyllä silloin voidaan puhua sitoumuksesta, jos soittaa aamulla ensimmäisten puheluiden joukossa tuuraavaa vetäjää treeneihin, kun sairaala palaa ja ennakoi, ettei pääse.

Kaikki edellä mainitut ovat asioita, jotka ovat myös omasta treenistä pois. Yleensä nämä vaatimusten esittäjät eivät ole perheellisiä. Joskus jopa työttömiä., jolloin aikaa on mahdollista uhrata jumppahommiin. Ammattiopettajat ja –ottelijat ovat oma lukunsa, koska laji tuo leivän pöytään. Sitä osastoa ei kuitenkaan kamalan paljoa Suomessa ole.

Minua kiinnostaisi suunnattomasti tietää myös otsikon väitteeseen liittyen pari faktaa. Kun kisakoneen levon ja treenin määrä epäonnistuu ja vetää itsensä ylikuntoon, niin onko tuo lepokausi tekosyy olla treenaamatta. Entäs sitten vammautumiset, sairastelut ja loukkaantumiset. Jos asiaa esitetään fanatismilla, niin sitten varmaan oletusarvo on toimia sen mukaisesti?

Rankkaan perheelliset urheilijat ja kamppailijat todella korkealle. Kamppailumaailmassa ja usein ilman isoja sponssisopimuksia he tekevät isoja ratkaisuja ja valintoja päivittäin. Töitäkin pitää tehdä.

Marko Suomi on Thainyrkkeilyn SM hopeamitalisti ja kahvakuulailun lajipioneeri. Meriittejä löytyy. Olemme hänen kanssaan välillä pohtineet sosiaalisessa mediassa pintaraapaisulla perheen ja isyyden olemusta. Marko on kirjoittanut myös aika osuvan bloggauksen aiheesta:

http://marksgs.wordpress.com/2011/09/05/treenin-sovittaminen-muuhun-elamaan-rasitus/

Perheellisen elämä on kertoimiltaan omaa luokkaansa. Mutta sen arvoista. Joskus saattaa käydä niin, että asiat löytävät mittasuhteensa.

-Lehe

Potkussa käydään tiukkaa keskustelua parisuhdeasioista. Jopa tieteellisyys on jälleen kerran vedelty asiaan mukaan. Näkemykseni mukaan asia menee siten, että on olemassa se kukka ja mehiläinen - faktori. Jos tyttö ja poika sattuvat hetkellisesti tykkäämään toisistaan, se voi johtaa lisääntymisharjoitteluun ja sen jälkeiseen tupakointiin. Joskus jopa lapsiin asti. Yhteisasumisesta ja avioliitosta puhumatikaan. Asiat voivat päätyä samaan kaavaan, vaikka tykkääjät olisivatkin samaa sukupuolta keskenään.

Selityksiä löytyy taas nippukaupalla. “Kaikki syyt olla treenaamatta ovat tekosyitä”. Veikkaisin jopa osan näiden kommenttien esittäjien olevan kaikkea muuta kuin kiristellyn ottelijan perikuva. Ne jotka taas ovat sellaisia (sinkkumies ja ylpeä siitä) perikuvia yli kolmekymppisinä ja julkaisevat sosiaalisessa mediassa mielestään hyviä läppiä, joissa vaikkapa tokaistaan jotain vanhoista karatemiehistä, ovat mielestäni samanlaisia ressukoita. “Kato ku mä oon kova”. Justihinsa. Olikos sulla elämää?

Elämä on julma peli, jonka löysin vuonna 2006. Se teki minusta paksumahaisen perheenisän. Toimintakykyäni tai kompetenssiani reagoida asioihin se ei vienyt, vaikka joku ensimmäisen työpainin jälkeen sairauseläkettä hakenut niin väittäisi. Pidin itseäni tuohon vuosilukuun asti tikissä. Miksi? Perusvietin takia. Ihmisen tulee koettaa lisääntymisprosessia. Etsiessään sopivaa partneria. Toki pudotus on kova. Ihmiselle, joka on 33-vuotiaaksi asti ollut kondiksessa ja kivaa katseltavaa 20:n kilon lisämassan kuuleminen on aina mukavaa. “Olet lihonnut”, “polta vähän rasvaa”, “Kun tonkin läskin saa liikkeelle niin rasva palaa”. - Rikottaiskos pari tiiltä?

Miehisyyden perikuva näyttää olevan rakennustarvikkeiden pilkkominen paljain käsin tai jaloin. Tai ainakin niiden julkaisu sosiaalisessa mediassa. Sen jälkeen alkaa puhelin ja sähköposti täyttymään pullistelusta. “Se jätkä oli sellainen ja pelastelin tuossa pari neitoa samalla”, “Mä haastan sut Lehe ja vedän sua päihin. mutta ollaanhan sillai kuitenki sen jälkeen kavereita, kato ku sä oot kiukkari, pelimies ja kaikkee”. Ei olla. Minua ei uhkailla. Mä saan noita jo tarpeeksi töissä. Joskus jopa rikotaan itsemääräämisoikeutta. Eristetään ja pakkolääkitään ihmisä. Jeesaan kyllä, mutta raja se on minunkin säkissä.

Kiukkarin lieveilmiöt ovat verrattavissa bodareihin. Ne on niitä möykkyjä, jotka vetää vaan nappia, piikkiä ja on idiootteja. Bodarin ja brankkarin tulisi olla synomuumi. Eli samaa muumia tarkoittava sana. “Täh?”. Jostain syystä, jota en tiedä, tuttavapiiriini on aina kuulunut isojen poikien osasto. Ressupettereitähän tuossa joukossa on, kuten kamppailu- tai missä tahansa skenessä. Tunnen ison nipun elämäntapakamppailioita. Joille treenaaminen on se tie elämää, jota en osannut valita. Tunnen myös nipun bodareita. Joille treenaamisen lisäksi se kaikki safkan kanssa pelleily ja veivaaminen on pikkuisen korkeammalle vietyä kuin jonkun wannabe-kamppailijan kisakiristely. Siis oikea elämäntapa.

Puntti- ja kamppailumaailma kyräilee keskenään. Monella möykyllä on kamppistausta ja moni kamppailija käy puntilla. Jos bodarien tuntemus liittyy ennakkoasenteisiin ja ovimikkoiluun on jäänyt moni elämäntapaurheilija tuntemati.

Turhapuron sanoin “Jak har talat”.

Terveisin tiiliskiviä pilkkova paksupoika.

-Lehe

P.S. Ja rakas päiväkirja. Sähkopostini täyttyy kommenteista tämän blogin kommenttien myötä, joissa välillä myydään kompuramersua, välillä taas viagraa ja pumppusivuja. Tarvitsen toki noita kaikkia, mutta en enää ole nuori kollipoika. Jos tämä ei lopu, tulee tämä blogi kuolemaan.

.

Kirsin Pihan viimeisin blogi Iltalehdessä oli loistava. Ja hienosti aseteltu. Siinä kerrottiin, jotta nyt kansa on ihmeissään, kun väärinkin voi äänestää ja ne kahvilakulttuurin ihmiset, jotka kertovat meille maalaisille, miten tulisi pukeutua paremmin, ovat nyt raivon partaalla. Paikallislehdessä kysellään toimittajan kirjoituksessa, miten normaalin kansalaisen nyt käy, kun Keskustapuolue jääkin paitsioon. Sen puolueen sävel, johon lehden omistajakaarti kuuluu, ei jää epäselväksi.

Mitenhän sen kansalaisen mahtaa käydä? Maa ajautuu väärään diktatuuriin, kun osan äänestäjien mielipiteet ovat snadisti ”tyhmiä?”. Suomenruotsalaiset ovat varpasillaan, kun joku on kehdannut sanoa pahasti. Mitä sitten? Ei tästä Saamenkielisissä uutisissa puhuttu. On muuten se kolmas kotimainen äidinkieli. Jos nyt joku pakkoruotsin kannattaja näivettyy tuosta, niin edelleenkään yksi ihminen ei voi tehdä sitä muutosta. Valtakunnankansleri Soinista, Halla-ahosta ja 37:stä Tonyhalmeesta huolimati asioiden päättäminen menee tässä yhteiskunnassa, kuten ennenkin.

Kike Elomaa on myös toinen varma kortti, johon voi vedota. Aika hölmöjäkin lausuntoja ydinvoimaloista ja mannerlaatoista jaellut ihminen postaa nyt ministerin salkkua. Unohdettuina ovat eräs ympäristöministeri, jonka nimeä en viitsi sanoa, joka toivoi järvien pH 6:n ja rehevöitymisen korjaantuvan sillä, että pH olisi nolla. Tanja Karpela, joka meni puhtaasti poliittisen osaamisensa, eikä ulkonäkonsä tai julkisuutensa takia eduskuntaan. Muisti vielä mainita Tony Halmeen kohdalla, jotta Tony sai vain puhtaasti julkisuusääniä. Jani ”Tee”, joka ei ollut varma läpimenijä siksi, että edustaa kaikkia mahdollisia vähemmistöjä? Ehdoton suosikkini on myös kotimaiseen työmotivaatioon antamansa kommentoinnin osalta työministeri Sinnenmäki, jonka osuudesta oikeaan työntekoon ei liene selviä näyttöjä.

Putoajista olen pahoillani ainoastaan Marko Asellin ja Jyrki Kasvin puolesta. En pitänyt jälkimmäisen osalta vaalikampanjastaan, joka perustui lähinnä persujen dissaamiselle. Mutta kaveria, joka oikeasti hallitsee tietoyhteiskunnan muuttujineen tarvitaan aina. Vaikka viherpiipero olisikin. Nyt tietotaito tulee ohjautumaan toivottavasti yhteiskunnan palvelukseen. Mies, jonka haluaisin neljän vuoden päästä nähdä takaisin rivissä. Asell harmittaa siksi, kun se on kamppailija. Ja nekku sälli.

Ensihoidon alueellisena ja osin valtakunnallisenakin kehittäjäpersoonana herää mieleen yksi hieno kokemus. Nykäisin verkkarit ja kumisaappaat jalkaan kun menin lääkäriin. Paikallinen ambulanssikin oli paikalla. Jonka hytistä minulle naurettiin. Jotain voisin nyt kommentoida, kuten vaalien häviäjiinkin, mutten viitsi. Nuoren ensihoitajan lasinen ego rapistuu nopeasti. Harmittaa tietty se, että olen koettanut hieman olla alueellisen ensihoidon ja työpaikkojensa puolestakin.

Lopun viimeksi mikään asia ei muutu. Pyörittelen edelleen hiinä ja hiinä toimivaa kamppailulajiseuraa ja korjailin juuri vanhimman pojan kanssa pari ruohonleikkuria käyttökuntoiseksi. Vedettiin kolme pelittämätöntä keksintöä palasiksi ja koottiin niistä kaksi toimivaa. Samalla kun pienimmät mukulat jemmailivat työkaluja ja koneiden osia. Homma kuitenkin hoitui ja kokoomuslaisen Vaimoni (yrittäjän tytär) mielestä olen taas näppärä perheen päällikkö. Vaikka Persuja kannatankin.

-Lehe

P.S. Minulla on muuten lapsuudenystävissä ja muissakin kavereissa paljon suomenruotsalaisia tuttuja. Joka tarkoittaa sitä, että pidän esimerkiksi ruotsin kielen opetusta aika tärkeänä peruskouluissa. Nyt pää pois pyrstöstä. Ja onnea Fredalle uudesta mukulasta.

Toinen Unionin kotimaisin voimin järjestetty leiri pidettiin Tampereella 1. – 3. 4. 2011. Puuhamiehenä tällä kertaa oli Salmentaustan Jari, joka pyörittelee Tampesterin seuraa. Itse toimin tuossa Jarin ”vasempana kätenä” ja mm.. yhteyshenkilönä leirin päävetäjään.

Koetin vähän treenaillakin. Kompensoin yritystä loppuviimeistelystä kunnollisella influenssalla ja parin yövuoron jälkeen Noro-viruksella. Jäi vajaa viikko aikaa tankata. Pakko kun on leirikin.

Pari tuntia ennen leiriä oli sellainen olo, jotta nyt täytyy olla Perjantainen aprillipäivä. Peruutuksia oli tullut paljon, leirille osallistuvien treenaavien venäläisten määrästä ei ollut tarkkaa selvyyttä ja oikeastaan meitä hävetti ja suututti Jarin kanssa koko touhu. Pahimmat veikkailumme tarkoittivat sitä, että leirin avaustreeneissä olisi noin kymmenkunta harjoittelijaa. Myös Sensei Bjørnin lento Tukholmasta Pirkkalaan peruuntui lentomiehistön sairastuttua. Tilalle järjestyi lento Helsinkiin ja bussikyyti Tampereelle, jonka osalta selvisi aika nopeasti jottei Sensei yksinkertaisesti ehdi avaustreeniin. Karppisen Ossille sälytettiin varaventtiilivastuu avaustreenistä. Suoraan suomeksi sanottuna vitutti. Näinkö leiri ja graduni alkaa.

Nippu kotimaisia treenaajia odotti salissa ja kahdeksaa vaille kuusi alkoi tapahtua. Saliin marssi toistakymmentä aikuis- ja junioriharrastajaa. Petroskoin kyokushin-osasto saapui. Pikaisen kummastelun jälkeen Sempai Anatoly otti avaustreenin vetovastuun itselleen. Tästähän saadaan vielä leiri.

Sempai Anatoly veti kovasykkeiset harjoitukset perustekniikkaa, kataa ja pariharjoituksia. Välillä oli hyvin lyhyitä huilitaukoja, kun esiteltiin yksityiskohtia ”I’ll show how we do in Russia”. Avaustreeni sisälsi järjettömän määrän hyviä ja perusteltuja pointerseja, joissa riittää pureksittavaa. Treenin lopuksi Sensei Bjørn saapui Jarin hakemana paikalle ja fiilikset olivat aika hyvät.

Myös Nääshallin (ilmeisesti muuttuneet) aukioloajat olivat oma muuttujansa, joka meinasi lipsua ohi leiriohjelman tekijältä eli minulta. Olen tehnyt ”Aiheaihiot” kotimaisiin leireihin, joihin Sensei on sitten suunnitellut sisällön. Nopealla tuumailulla päätettiin Lauantain osalta, jottei yhtään treeniä karsita pois. Tämä tarkoitti sitä, että Lauantaina 10 – 17 välisenä aikana vedettiin kaksi 15:sta minuutin ja yksi puolen tunnin mittaista taukoa. Ja kaikki treenit olivat riittävän kovia. Päivän ohjelmaan sisältyi myös ohjaajien oma opetustreeni ja vyökokeiden tekninen osio. Jos sattuu kuulumaan molempiin ryhmiin, kuten allekirjoittanut sekä osa leiriläisistä, niin tauotus ja kyyti oli neste-, elektrolyytti- ja tankkausvajeen osalta aika kovaa. Lauantain aamutreeni meni osaltani aivan persiilleen, jännitin vaan gradua niin paljon, että pieninkin ylimääräinen muuttuja sotki pakkani. Päivän edistyessä ja väsyessä jännitys hävisi.

Teknisessä osiossa se katan tekeminen oli jotain aivan jäätävää. Kiukkarissa kun tehdään kaikki aina alusta alkaen. Asentoja korjailtiiin, matalampaa ja pidempää. Karppisen Ossi laski lukuja ja käski uusimaan koko porukan katojaan Sensein valvoessa. Kolmospinanin kohdalla alkoi supina ja kuulin nimeni mainittavan. Tuumailin tekeväni loput katat itse muiden katsellessa. Arvasin pieleen.

Sensei Bjørn totesi, jotta sinähän olet myös kiukkarivetäjä, joten otat seuraavat kaksi Pinan kataa ohjataksesi. Ossi siirtyi taka-alalle ja minun piti huomioida virheet ja luetella numerot. Väsytti pirusti. Koetin puolisekavassa mielentilassa ohjata porukkaa oikeaan suuntaan. Jälkeenpäin pidän tätä isona kädenojennuksena. En juuri koskaan muista kuulleeni kiukkarihistoriassa, että värivyö ja sellaisen kokelas olisi tässä tilanteessa.

Lopuksi oli sitten se omien gradukatojen esitys. Jouduin uusimaan aika monta kertaa ja tekemään hienosäätöä. Oksetti. Gradujen lopuksi tehtiin taas vähän lihaskuntostaminaa. Oksetti ja oli pakko nielaista suullinen takaisin.

Sunnuntaina oli sitten vuorossa matsitreenit ja vyökoematsit. Eniten huolestutti se, että sama kaveri, joka oli harjannut minua Norjan kesäleirillä pari vuotta sitten oli mukana kuvioissa. Ja ottanut lisää lihasmassaa ihan huolella. Jumalauta se oli iso. Oltiin paljon pareina leirin aikana ja kaveri välillä veti vissiin vaistolla vähän kovemmin. Annoin aina omalla vuorollani huolella takaisin. Varsinkin stamina / pads-treenissä piiputettiin molemmat Lauantain aikana kunnolla ja jouduttiin molemmat tsemppaamaan toisiamme. Tämä pariharjoituskaveri väsyi lihasmassansa takia ja minä siksi kun olen paksupoika.

Sunnuntain kunnon matsitekniikkatreenirääkin jälkeen oli puoli tuntia taukoa. Jännitti ja pelotti. Selkä ja lonkat olivat täysin tukossa eilisestä. Nykäisin hupparin puvun päälle tankattuani banaanin ja vähän nestettä ja kävelin salia ristiin rastiin. Kuulemma muristen.

Matsisarjat eivät alkaneetkaan matseilla. Lisää matsitekniikkaa kovalla sykkeellä ja staminaa. Eli tunnin matsitreeni pohjille. Sitten alettiin lyömähommiin. Ensin kymmenen erää ”kaikille”, sitten meidät jaettiin kahteen ryhmään, jossa kisakoneet ja harrastajat laitettiin erikseen. Kisakoneet vetivät keskenään viisi erää ja minä viisi erää tuoretta kaveria vastaan. Voin suoraan sanoa, jotta jos minut olisi laitettu kisaporukkaan, olisi matto kutsunut aika monta kertaa. Onneksi noita terminaattoreita ei sattunut kohdille kuin jokunen noissa kymmenen erissä. Erien määrästä en itse pitänyt lukua, Sensei kertoi sen paluumatkalla majoituspaikalle.

Ja se kaveri, jota pelkäsin, matsasi viimeisen gradumatsini kanssani. Kun olet niin poikki, ettei kovalevy ota ohjeita vastaan ja ei edes jaksa puolustaa itseään. Sensei Bjørn kävi huutamassa jotain liikkumisesta, jota ei enää tajunnut. Hakkaamisesta tajusin. Viimeiset 30 sekuntia käytiin vuoropuhelua jossa lyötiin kaveria täysillä kroppaan vuorotellen, isku kerrallaan. Yuri pelasti graduni. Ja venäläiset pelastivat leirimme.

En enää koskaan tule menemään graduihin näin huonossa kunnossa.

Osu.

Lienee aika päivittää tätä blogiakin. Selityksiä ja kiireitä löytyy.

Olimme vaimoni kanssa Länsi-Suomen urheilugaalassa, jossa minutkin palkittiin vuoden seuratyöntekijänä. Tämä on toisarvoinen asia. Risto Niemisen pitämää tunnin mittaista seminaarialustusta en tule koskaan unohtamaan.

Tuohon laivareissuun lähtiessä ja tullessa kuskinamme oli perhetuttu. Kovaakin elämää nähnyt varastomies, joka oikeasti tekee kitaralla mitä tahansa. Puhuttiin menomatkalla aiheesta “lapsen soitto-opetus”. Liian usein se lapsen impulsiivisuus ja avoimuus haudataan aikuisten pakonomaisiin kaavoihin. Liian usein soittamisesta tulee pakkopullaa. Miksei lapsi saa opetella soittamaan sitä musiikkia josta pitää? Aikuiset pakottavat määrättyyn kaavaan. Kuski itse totesi, ettei hän oikein noiden nuottien päälle oikeasti ymmärrä. Osaa ne mutta fiilispohjalta.

Sitten oli urheilugaala ja seminaari ja herra Nieminen puhui. Entinen kovan tason kilpaurheilija. Pyyhki koko kotimaisen huippu-urheiluskenen vessapaperilla. Koko homma alkoi lasten liikkumisesta. Lasten tulee pelata pihapelejä. Kilpailu on hyvästä. Leikki on lapsen työtä. Ja lapset leikkivät tosissaan.

Kun lapset pelaavat pihalla, heidän pitää itse luoda säännöt peliin. “Ei saa kohottaa” tai “ei saa tehdä maalia yli puolenkentän”. Oletteko muuten huomanneet, että kun lapset saavat keskenään tehdä joukkuejaot, niin niissä haetaan tasaisia pelejä. Ei sitä, että joku olisi ylivoimainen, koska se ei ole hyvä peli tai leikki. Leikki ja kilpailu on totista ja sitä pitää käydä tasaväkisin panoksin, jotta se voittaminenkin maistuu. Häviökään ei silloin tunnu rökäletappiolta.

8 vuotias ei osaa seurassa taistella Suomenmestaruudesta. Se menee kentälle pelaamaan pihapeliä. Suomenmestaruus on aikuisten luoma malli, jossa tapetaan lapsen intohimo lajiin. Tehdään pihapelistä aikuisten mallin suorittamista.

Kehittyäkseen huippu-urheilijaksi lapsen tulee liikkua vähintään 18 tuntia viikossa. Tämä ei tarkoita ohjattua treeniä vaan sitä “poliisi ja rosvo”-leikkiä ja muuta vapaata temmellystä pihalla. Jos ohjatusta treenistä puhutaan, niin tutkimuksen mukaan nuon 10 vuotiaat jääkiekkoilijat vetävät 4 treeniä viikossa. Tunnin treenistä 22 minuuttia on aktiivista liikuntaa. 88 minuttia viikossa ei riitä huipulle.

Eräs jääkiekkolegenda ja liikunnanopettaja oli esittänyt Risto Niemiselle kuvion Sakkepietilämäisesti taululta koskien junioritoimintaa. “Tässä on hyökkääjät ja pakki menee tuosta. Varma maali. Mikä tässä on vikana?”.  - “En tiedä?” - “Parikymmentä ukkoa seisoo tekemättä mitään”.

Huippu-urheilussa meillä ollaan metsässä. Kun Valentin Kononen käveli aikoinaan voittoon huudettiin alkumetreillä “Hyvä Vallu”. Kun mies oli johdossa huudettiin “Hyvä Suomi”. Kun urheilija onnistuu se on komiaa. Kun se epäonnistuu jaetaan lampaidenkuvia Iltalehdessä. Kukaan ei kysynyt koettiko urheilija parhaansa. Kun ulkomailla joku lajilegenda saapuu paikalle, ihmiset nousevat seisomaan ja taputtavat. Näin ei yleensä käy Suomessa. Viimeisintä Rauman tapahtumaa lukuunottamatta.

Olen poiminut tähän muutamia nyansseja Risto Niemisen puheesta. Paljon jäi sanomatta. Mies sanoi, jottei ole herkkä. Mutta liikuttuu helposti. Monta kertaa on jäänyt sanomatta kiitos ihmiselle, joka onkin jo kuollut. Minua ja vaimoani Riston puhe liikutti. Kyyneliin asti. Laitoin sähköpostilla veikkauksen toimitusjohtaja Niemiselle kiitokset. Ei vastannut, muttei tarvitsekaan. Minulle kokemus oli huima.

Olen oppinut paljon ja oman seurani junioritoimintaa katson myös uusin silmin.

-Lehe

Rakas päiväkirjablogini. Kirjoitan sinulle nyt pitkän viiveen jälkeen. Katoku ja ku.

Kill Armanin toisen tuotantokauden jaksoja on nyt tuijoteltu silmien solmukynnysten yli. Ensimäinen tuotantokausi oli hyvä. Siinä paljastui rehellisesti kamppailumaailma sekä Armanin asenne. Toinen oli parempi. Siinä näkyy Armanin kehityskaari kamppailijana. Tekniikka uppoaa vanhalle “skedegurulle” omaan motoriikkaansa todella nopeassa tahdissa. Armanin motoriikka ja tekninen osaaminen menee harppauksittain eteenpäin. Mutta eniten menee nuppiosasto. Toisessa tuotantokaudessa on haettu myös kovuutta. Siinä määrin, jotta iso räätälismies on välillä ihan oikeasti peloissaan. Ja nöyrä. Ensimmäisen ja toisen tuotantokuden ero on juuri nöyryydessä. Vaikka mies olisi mennyt ensimmäisen tuotantokauden paikkoihin uudestaan, olisi asenteensa ja saamansa kyyti ollut erilaista. Siitä kovana pitämäni miehestä, joka minua korpesi ensimmäisen tuotantokauden Kendotreenien huutamisnauruilla on kasvanut ehta kamppailija. Joka on nöyrä, muttei turhia nöyristele.

Lajivalinnat olivat kohdillaan, toki judoa ei lajilistalla vieläkään ollut. Kiukkarijakso oli toki mielestäni virallisesti paras, mutta eniten pidin toisella kaudella savatesta. Siinä murrettiin monen ihmisen käsitys siitä painitrikoopelleilystä, jossa aikuisten oikeasti vedellään kaveria ympäri korvia.

Armanin henkilökohtaisten ominaisuuksien lisäksi hänen kehitykseensä vaikuttaa se, että hän on saanut oppia parhaimmilta. Sillä on myös hintansa. Mies on löytänyt itsensä sellaisista paikoista, joihin voin suoraan sanoa, ettei minulla olisi tietoisesti pokkaa hakeutua. Vaikka mielestäni kovinkin kovanaama-paljasnyrkki-karateka olenkin. Tästä kotisohvalta on helppoa rääpiä, mutta kukaan muu Suomessa ei ole tuota uskaltanut tehdä.

En tiedä tuleeko kolmoskautta. Kakkonen on niin kova, jotta toivoisin hieman jäähyä, ettei konsepti kuluisi BB-tasolle. Nyt se on kaukana siitä ja ehtaa tavaraa. Jokainen molempien tuotantokausien aikana esitetty laji on selkeä mainos kotimaiselle kamppailuyhteisölle. Toivoisin myös, että Arman pysyy aktiivitreenaajana kamppailussa. Siitä voi joillekin tulla myös eräs tapa hengittää ja elää. Jos minä saisin päättää, niin kolmoskausi olisikin koostettu kymmenen vuoden päästä kotimaisista kamppailulegendoista. Auvo Niinikedosta voisi olla hyvä aloittaa.

Muutoin kuuluu mukavaa. Sain kontolleni salikisojen järjestämisen ja homma pelasi hyvin. Yksi mies ei tee kaikkea, joten kiitokset “orjille” yhteistyökumppaneille ja hyvällä asenteella olleille ottelijoille. Liedon osalta kisakoneet on nyt aivopesty ja paria ponnistusta vajaita kansainvälisiin kehiin.

Osu.

-Isopaha

Valvominen on kiinteästi taitolaji. Jokaisen lapsen syntymän jälkeen löydän itseni samasta käännepisteestä. Väsyttää, suuttuttaa, harmittaa. Syö miestä. Tätä isoa eheää kokonaisuutta.Vuosien varrella olen oppinut olemaan hieman vähemmän kiukuttelematta. Mutta joka kerta se yllättää. Kun väsymys on sitä luokkaa, että oma vaippa menee vinoon pienistäkin elämän ristiriidoista.

Vedin tänään työhöni kuuluvan ensihoitokoulutuksen, jossa oli osallisena myös nuori nainen joka opiskelee urallaan eteenpäin. Pieniä törmäyspisteitäkin löytyi, kun koulussa on tehohoidon tunneilla sanottu sitä-sun-tätä. Pienen keskustelun jälkeen selvisi, että opettajanaan on entinen työparini ja pitkän linjan kollega, jonka kanssa samaa työmaata on kynnetty. Olin hyvin yllättynyt minulle esitetyistä “ensihoidon ehdottomuuksista” entisen työkaverini tuntien. Huomioiden sen, että ollaan viikoittain edelleen tekemisissä. Lopunviimeksi tuo koulutuksen kohteena ollut ei ollutkaan enää varma mitä missäkin oli puhuttu. Kilauta kaverille optio toimi jälleen. Asiayhteys aukeni ja opin itse taas lisää. Lisäksi se ehdottomuus osoittautui jälleen täysin maalaisjärkisesti perusteltavaksi toiminnaksi, joka tuki omaa opetustani. Eli ehdottomudet olivatkin tulkintoja asiasta, jossa on monta toimintamallia.

Ensihoidossa on paljon erilaisia samaan tilanteeseen sopivia hyviä toimintamalleja. Siinä on myös nippu ehdottomuuksia, joita kutsutaan termillä perusasiat. Ehdottomuuksien ja sopivien toimintamallien eroa ei voi tajuta ennen kuin perusasiat ovat takaraivossa. Kamppailumaailmassa näitä kutsuttaisiin sovelluksiksi. Olen jälleen hukannut pari päivää ensihoidon sekä kamppailumaailman rinnastamiseen pohdinnoissani ja molemmissa perusasioiden ja määrätyn etiketin tuntemus nousee arvoon arvaamattomaan.

Kiukkarin osalta olen tilanteessa, jota olen aina pelännyt. Minulla on pari junioriharrastajaa, joiden pöhköilykiintiö on täynnä vuoden katselun ja vähäisten toimenpiteiden jälkeen. Olen keskustellut aiheesta sekä oman seuran, että kotimaisen Unionin vetäjäkaartin kanssa ja jokaisen mielestä on aika tarttua jämäkällä otteella asioihin. Sanktioittajan rooli on jälleen kuitenkin yksin minulla. Asia ei juurikaan tuota mielihyvää. Mutta siihen on pakko puuttua ja pohtia kannattaako poikien enää jatkaa lajin parissa. Eniten hukassa olevat asiat ovat jälleen kunnioitus lajia, vanhempia ja auktoriteettejä kohtaan (olen antanut myös itselleni kertoa poikain koulunkäynnistä) sekä motivaatio. Turpaanruttauskarate ei perustu siihen, että saa sanoa harrastavansa marginaalilajia, antamatta lajille mitään.

-Isopaha

Jälleen kamppailufoorumilla velloo keskustelu. Mitä on oikea karate? Mikä on oikea kamppailulaji?

Perinneosasto jauhaa oikeaoppisuudesta jokaiseen mahdolliseen väliin. Itseasiassa asiayhteys hukkuu siinä vaiheessa kun samaiset kaverit huutavat ääneen sitä, ettei saa korjata sellaista, mikä ei ole rikki. Työelämässä sanottaisiin, jotta meillä on tehty näin jo 20 vuotta. “Älä korjaa sitä mikä ei ole rikki” on myös kehityksen este. Tietellinen tutkimus perustuu sekä perus- että soveltaman tutkimuksen osalta usein siihen, että pyritään korjaamaan asioita, jotka eivät ole rikki. Niistä halutaan parempia. Käsitykseni mukaan ne eivät myöskään sivuuta kehityshistoriaa. Se kun on oleellinen osa asiaa. Ihmisen ei tule koskaan unohtaa historiaa.

Kun puhutaan ns. käsityöammateista, on kisälli-mestari periaate edelleen arvossa arvaamattomassa. Näin myös kamppailun osalta. Sosai Oyama loi kovanaamakaraten omaksi kuvakeen ja siihen kuuluu vaalia lajin perinnettä. Tyhmyyttä ja yliolkaista olisi olla ymmärtämättä, että maailmassa on muutakin. Ihan kokeilemisen arvoista. Traditiofriikit tuntuvat hukkuvan perinnekiihkoon. Mieleeni herää ajatus siitä, miten perinteisen karaten keinoilla pärjätään maassa, kun se kiukkarillekin hieman vieras osa-alue? Täydellistä kamppailuformaattia ei olekaan. Aina voi hakea itselleen lisää jostain muualta. Edes MMA:sta ei saa kiukkarin asennevammaa. Toki kisakoneilla ja fanaatikoilla se omaksuminen tulee asiaan tyylisuuntaa tuntematta. Periksiantamattomuutta paineen alla.

Olen monasti todennut kyokushinin olevan hybridilaji. Sen historia on iso mielenkiintoinen ja opiskelun arvoinen lukunsa. “Perinteisen” karaten nimiä löytyy tyylisuunnan perustajan takaa. Ehkä siksi kiukkusika ei ole niin parjattu aina perinnepiireissä kuin osa sen spin-off tyyleistä.

Vetäjänä ja omaa opettajalinjaani seuraten lupaan tarjota jokaiselle halukkaalle lyhyen oppimäärän kiukkusikaa harjoituksissa. Jopa ilman fyysistä kontaktia. Osallistujan ei tarvitse muuta kuin olla antamatta periksi. Sitä on karate. Ja sitä on kamppailu.

-Isopaha

Jouduin poistamaan edellisen blogikirjoituksen ihan puhtaasti siitä syystä, että se oli ala-arvoinen ja tahditon. Lisäksi se sisälsi tarpeetonta rääpimistä.

Median rooli sikainfluenssa-asiassa kyllä vaivaa minua edelleen. Otsikoita kirjoitellaan kauhuskenaarioita maalaten ja joskus annettu informaatio on hyvinkin ristiriitaista. Toisaaltaan näillähän niitä lehtiä myös myydään. Välillä herää ajatus myös siitä, mikä on median vastuu? Esimerkiksi Estonian onnettomuuden aikaan innokkaimpia toimittajia kaiveltiin yliopistosairaalan ilmastointikavavista.

Normaaliolojen häiriötilanteissa sekä poikkeusoloissa oikean informaation saaminen on keskeisessä asemassa. Se ei saisi hukkua epämääräisiin olettamiin ja median tekemien johtopäätösten alle.

Koskahan terveydenhuoltoon saataisin asiallinen tiedotuslinjaus ihan valtakunnallisesti?

Viettelin tämän kesän ihan puhtaasti kesänä. Lomat tuli lusittua pääsääntöisesti tekemättä mitään. En edes halunnut kuulua siihen kaartiin, joka kirjoittelee erilaisiin päivityksiin tehneensä laji- tai tukitreeniä. Keväällä kävin jopa itseni kanssa keskustelua kiukkarin osalta. Se jatkui koko kesän. Seuraa on huonoa laittaa parkkiin, kun siinä tulisi petettyä monta innokasta ihmistä. Asioidenhoidosta ja lajipolitiikasta on huonoa siirtyä sivuun. Laji on kuitenkin niellyt nipun rahaa ja vastamäissä paljon motivaatiota. Uusi kausi avattiin ja mietin, mikä roolini on.

Jo pelkkä fiilis salille astellessa oli sellainen, jotta olen tullut kotiin. Koko treeniporukan näkeminen aiheutti tunnekuohon ja muistutuksen perusasioista. Seura on perustettu siksi, että minä saisin kiukkariin treenikavereita.

Tiistaina alkoi sitten uusi peruskurssi. Keskiviikkoon mennessä oli jo kolme uutta aikuista treenaajaa. Lisäksi ilmiö joka säväytti ja osoitti paikkani on nimeltään Ville Karppinen.Olen saanut seurata miehen elämää aika läheltä kaikkine kommervenkkeineen. Myöskin kotimaisen Unionin ydinporukkaan kuuluvina on välillä kummasteltu asioita. Rehellisesti sanottuna yhteisien vuosien aikana ristiriitatilanteita on ollut paljon ja muutaman kerran välitkin ovat olleet aavistuksen katkolla. Norjassa mustan suorittanut Ville tulikin sitten koko viikoksi Liedon seuran kaudenavajaisiin mukaan. Nöyränä ja helvetin kovana kiukkarina, jonka ei tarvitse nöyristellä turhia. Kova luu, jonka kanssa ollaan näiden parin treenin aikana keskusteltu mitä vedetään ja mitä apuja minä tarvitsisin mennäkseni eteenpäin.

Kun Ville oli menossa Shodanin kokeeseen, kävi mielessäni onko mies henkisesti valmis. Nyt kun musta keikkuu lanteilla, voin julkisesti myöntää olleeni väärässä. Se kamppailija jonka olen omien seuralaisteni kanssa parin päivän aikana nähnyt on ystävällinen, kohtelias ja pirun osaava opettaja. Ei pätemistä, ei ehdottomuuksia. Suurisydäminen mies, jonka ei tarvitse kompromensaarailla missään, koska omalla käytöksellään ja olemuksellaan oppilaat tekevät, mitä sanotaan.

Voisin nyt heittää jonkun kommentin siitä, että olen minäkin Villeä valmentanut. Totuus näyttää kuitenkin siltä, että Ville on itse tehnyt itsestään sellaisen kamppailijan, jolle vain taivas on rajana oppimisen suhteen. En myöskään kirjoita Sempai Villestä positiivisesti remmin takia. Kirjoituksen syynä on kasvu.

Asennevammaisena kysyisin vielä, että onko sitä lääkettä jäljellä, jota syöttivät Villelle danikokeessa

-Sama isopaha