Poltin tänään päreeni. Perustellusti.

Asia sai minut myös miettimään erinäisiä sananparsia. Kunnioitus, kuri, pelko ja suosiminen.

Suosiminen on metodi. Oman suppean opetuskokemukseni mukaan voit suosia useita oppilaita (vaikkei näin koskaan saisi tapahtua), mutta suositella vain yhtä määrättyyn rooliin. Ihmisen suositteleminen tarkoittaa sitä, että hän on asiayhteydessä yli kaikkien muiden. Vaikka valintapinta-alaa olisikin. Aikoinaan se on tarkoittanut sitä, että oppilas on riittävän hyvä menemään eteenpäin. Jottei opettajansa tarvitsisi hävetä. Sama pätee mielestäni myös työelämään.

Pelaaminen, pelleily ja kikkailu ei kuulu kyokushiniin. Kelkassa joko ollaan tai ei. Ei ole vaihtoehtoa ehkä ja joko-joko. Loukkaantumisten, perhe- tai työasioiden takia voidaan olla poissa, mutta hengitetään kuitenkin lajia. Kuten Sensei Wiklund sanoo, silmät auki, turpa kiinni ja vähän nöyryyttä. Tänään pusken itseäni vielä kovemmin kuin eilen. Sama pätee myös työelämään.

Kiukkarissa on edelleen tapana, että mustan vyön kokelaalta edellytetään shihanin suositus. Siis 5. Danista ylöspäin. Kun meillä sellaista ei ole, niin Sempai Kai on suositellut. Koska uskaltaa laittaa päänsä pantiksi siitä, että kokelasta ei tarvitse hävetä. Välillä voi olla parikin suositeltavaa. Mutta jokainen niistä hakee omaa virkaansa. Vyöt otetaan, eti kerjätä. Ja sama on pätenyt myös värivöihin.

Pelko on joko häviämistä tai rehellisyytä itselle. Jokainen pelkää jotain. Jos itsetunnon rippeissä on hetkeksikään varaa katsoa pelkoa silmiin ja todeta kasvun paikka, mennään jumalattomin harppauksin eteenpäin. Näin myös tehdään kunnon kontaktiottelijoita. Kasvattamalla se arkaluonteisimpikin kaveri mukaan. Josta voi tulla aivan hirvittävä sirkkeli.

Kurilla lopetetaan turha vikurointi. Koirien kanssa se menee aika hienosti. Kuten peruskiukkarinkin, kuten allekirjoittanut, jos välillä muistaa huolella palkita.

Kunnioitus on asia, joka tuntuu olevan nykyisin unholassa.

-L

Kirjoittelin iltalehteen blogikirjoituksen, jolla pidin huolen siitä, ettei tarvitse hakeutua Turun terveystoimeen töihin. Ehkä. Tuntien kahvassa olevat naiset oletin puhelimeni soivan. Ei soinut. Joko siinä talossa ei seurata edes viestinnän osalta valtamediaa tai sitten ollaan vaiti.

Asioita, joita julkimediaan en kirjoittanut ovat ne, joissa edelleen rahaa takova SPR veloittaa terveydenhuoltoalaa vapaehtoistyöllä ja se, että nyt olisi peiliinkatsomisen paikka. Miksiköhän hoitajakato on niin suuri. Ylihoitaja parka, julisti blogikirjoitukseni jälkeen omaa osaamistaan vapaaehtoistyöllä. Josta kaupunki maksaa poljetun hinnan kipeiden ihmisten hoitamisesta.

Asia on myös arkaluonteinen. SPR hallitsee mediapelin ja tekee selväksi sen, että apuun on tultu. Suuri yleisö niiaa ja ihastelee vapaaehtoistyön voimaa. Hoitohenkilökunta taas kaivoi itselleen syvemmän kuopan, kuin voi odottaa, Mitä sitten voisi odottaa. Jotain ammattiylpeyttä. Näin ei hyvä heilu.

Kiukkarin osalta tuli vahvistuksia suorituksiin, jotka tiedettiin jo osuneen maaliinsa. Ossi ja Ville ottivat Daninsa. Kotimaisella asenteella, jossa vöitä ei kerjätä, Historiaa on luotu. Ensimmäinen kotimaisen valmennuksen 2. dan ja toinen 1. dan. Mullahan ei mitään paineita vielä ole, koska haluan gradutodistuksessani olevan 00007. Agenttijuttuja nääs.

Arman käy jotain kiukkarijuttuja läpi. Olisi suotavaa, että kova luu saa kunnon treeniä. Sitten vielä ihmettelevät termiä Kyokushin-perhe. Elokuussa palataan taas omaehtoisesta harjoittelusta yhteen. Perheenä. Sitoutuneena. Ei lajiin, mutta sen tuottamaan aivotatuointiin.

-Isopaha

Kesälomaviikot ovat tuottaneet tullessaan erinäköisiä ilmiöitä. Mm. pettymyksiä jälleen kerran liian kovan pelipaikan tavoittelussa sekä positiivisia uutisia koulutusrintamalta. Minut on valittu oppimaan, miten terveydenhuoltoa johdetaan. Mielenkiintoista.

Lomilla on aikaa märehtiä asioita, vaikka miltei päivittäin olenkin vähintään yhteen työpuheluun tai -sähköpostiin vastaillut. Ajattelin näet kevittää taakkaani lomilta tullessa sillä, että olen välillisesti tavoitettavissa, kun en oikeastaan mihinkään ole lomilla keskiolut- ja lihakauppaa sekä satunnaisia ystävien tapaamisia lukuunottamatta menossa. Olen miettinyt eriasteisen rimpuilun päämääriä ja perusarvoja. Toki puhtaasti itsekeskeisistäkin syistä.

Eräs asia, joka on pyörinyt mielessä on johtajuuden käsite. Miten se nähdään eri organisaatiomalleissa, mitä se onkaan. Erinäköisen kirjallisuuden lukemisen jälkeen viimeisin pohdinnan aiheuttaja oli lehtiartikkeli, jossa arvostettiin perheellisiä johtajia. Nopeasti pääteltynä samaa tavaraahan se lastenkasvatus on. Palkkio ja sanktiometodien käyttöä, tukemista, oikeudenmukaisuutta ja rajapintojen asettelua.

Se että perhettä on vähän enemmänkin, ei tee vielä “hyvää johtajaa”. Monien mielestä lasten tekemiseen tarvittaisiin jonkunasteinen ajokortti, kuten autollakin ajamiseen. Sinänsä ihan hyvä vertaus, kunhan muistaa sen, ettei kaikilla ole kuitenkaan mahdollisuutta omistaa autoa, vaikka haluaisivatkin. Monella on ideaalikuva hyvästä johtajasta, mutta edelleen pyörittelen mistä se tulee. Vahvasti taustalla heijastelee terveydenhuollon johtamisen näkemykseni.

Johtajuus on käsitykseni mukaan myös arvo- ja moraalikeskustelua. Kun puhutaan terveydenhuoltoalasta, niin asiaan liittyy myös näkemys tasa-arvosta. Olihan pääsykoekirjassanikin käsite voimaantuminen. Empowerment. Joka muuten siskot juontaa vahvasti juurensa feminismistä. Veikkaan törmääväni naisen eurosta lähtien peruskysymyksiin koulutuksen ajan. Mutta katsotaan nyt ensin.

Tasa-arvoon liittyy blogin otsakekin. Se on sellainen kansan keskuudessa liikkuva sanonta. Asiaa on myös käsitelty suppeassa työryhmässä myös hyvinkin kevytmielisellä analysillä. Ja se lähtee siitä, että miehet ovat heikompia. Siittiöiden Y-kromosomit kestävät huonommin happamuutta. Ihmisen ainoat fysiologiset keinot taas vähentää asidoosia (happamuus) ovat virtsaaminen ja hengittäminen.

Nopea johtopäättely osoitti, että mies joka saa naisen huohottamaan tai huutamaan tarpeeksi kauan, aiheuttaa naiselle myös happamuuden laskua, eli tekee poikia. Myönnän, että päätelmä ei perustu tutkimukseen ja oli aika nopeasti sivakoitu.

Faktaa tuohon sanontaan ei liene tutkinut kukaan, mutta kirjoittelin tuon auki ihan herättääkseni ajatuksia. Vähemmän vakavissa merkeissä. Kiukkaririntamalla ei tälläkertaa ole tasapaksun lajipolitiikan lisäksi juurikaan raportoitavaa.

-Kesä, kuplavolkkari ja lisääntyminen

Ensimmäinen lomaviikko on tuntunut juuri siltä, miltä sen pitää. Viimevuonna se meni suremiseen.Välillä on nikkaroitu kaikennäköistä, välillä vaan olla-rölletelty. Kersoille ja ehkä hieman isille ostettu nelimetrinen trampoliini on osoittautunut hyväksi kenttä-anesteetiksi. Nukutuslääke vailla vertaa. Vanhinta poikaa olen opettanut myös ampumaan ilmakiväärillä. Vaikka osumatarkkuus vähän kiinnostaakin, niin mielekkäintä on huomata vakava suhtautuminen aseen kanssa pelaamiseen. Liipasimeen ei kosketella ennen kun ollaan valmiita ja siihenkin pitää kysyä lupa. Viisivuotiaalta riittävä suoritus.

Ampumisen opettamisessa on ollut aika mielenkiintoista huomata myös selkeä valmentajan roolitus. Asiaan liittyy myös pari päivää kylässä ollut vaimon siskonpoika. Kun ammuntojen vetäjä havaitsee herpaantumisen ja keskittymisen katoamisen tovin jälkeen, on muksut komennettu tauolle ja muihin leikkeihin. Ei siksi, ettei enää osuta maaliin, vaan siksi ettei jäisi muistijälkeä häviämisestä. “Emmä osu kuitenkaan”. Joku Kantolan Petteri varmasti tietäisi, miten tämä toteutettaisiin ammattilaisten oikeasti ja ehdollistamalla, mutta tämä lienee tässä asiayhteydessä riittävää. Riittävän lähelle kamppailuvalmennusta asia kuitenkin liipaisee.

Hokkisen porukan kisaraporttia kuulin ensin suoraan opettajaltani, sitten luin potkusta. Kyllä asia nyt vaan mielestäni menee niin, että Hokkinen ja kisakoneensa oman kiukkarinsa kanssa saavat katsoa aika terävästi peiliin. Isolla ylpeydellä. Jätkät ovat olleet osallisina sellaisia karkeloita, jotta oksat pois. Pidän asiaa aivan pirunmoisena osoituksena jätkien kovuudelle ja kotimaisen kiukkarin tapetoinnille maailmankartalle. Muistutan myös siitä, että Hokkinen on sama jätkä, jonka kanssa ollaan aikaisemmin oltu nokikkain ja nyt kaverilla on ollut jokunen tovi sitten pokkaa jakaa oppejaan. Minä en asiaa unohda, ja kunnioitan kaveria.

Oman kiukkarini osalta sain tänään Jurripuhelun Stöfföltä ja Rölleltä. Toivottelivat hyvät Jussit ja kivaa kuulosti olevan. Minulle asialla oli isompi merkitys. Oli mukavaa kuulla sälleistä, vaikken ole toviin ollut mukana lajissa. Palaan mahdollisesti ensiviikolla kuvioihin takaisin. Useamman viikon irtiotto selvittää asioita joskus enemmän kuin paljon. Toisaaltaan taas, jos siihen ei palaa, ei asiatkaan selviä.

Olen jälleen hävinnyt yhden työpaikan hakemisprosessin. Mieli on kohtuullisen tummana. Kun ajattelen samasta tai alemmasta tasosta lähteneitä kollegoitani, herää ajatus omista valinnoista. Mitähän helvettiä tulee tehtyä väärin? Peiliin tulee taas katsoman.

-Lehe

Niinsanottuun keltaiseen lehdistöön kirjoittamani pelinavaus on tuonut paljon palautetta. Onnitteluja, kehuja ja ihan oikeaa rakentavaa kritiseerausta siitä, miten tulisi kirjoittaa ja asiakokonaisuuksia käsitellä. Oppimistahan se valtamedian mukana hiihtely tulee olemaan jatkuvasti.

Tuon blogin kirjoittaminen tarkoittaa tämän siirtymistä yhä päiväkirjamaisemmaksi. Alkuviikon positiivisiin uutisiin kuulunevat ne, että poijaat tulevat Norjan kiukkarileiriltä hyvin mielin kohti kotia. Salaviestittely Björnin kanssa kertoo, jotta hienosti meni. Ja on kuulemma ollut sellainen leiri, jotta oksat pois. Huonot uutiset kertovat sen, etten itse päässyt paikalle ja asia vaivaa kovasti.

Treenaaminen on edelleen parkissa, erinäköinen taustasäätäminen ja suhdetoiminta voimissaan. Lisäksi olen saanut jälleen jonkunasteisen herätyksen. Olen lueskellut kirjaa, joka käsittelee terveydenhuollon johtamista ja ote siinä on aika suoraan rinnastettavissa valmennuspsykologiaan. Olen herännyt ajatukseen, etteivät käsitykseni ensihoidosta, kamppailusta ja niihin liittyvistä persoonista olekaan vääriä. Miehestä tulee tosimies mustan remmin, valmistumisen, uuden työpaikan, tyylisuunnan- tai liitonvaihdon jälkeen. Olivat keinot sitten mitä tahansa tai nykyisen miehisyyden toteutus mitä tahansa. Kovuuskertoimia haetaan varsinkin silloin jos homma perustuu ihmisten ärsyttämiseen, riidanhaastamiseen tai uhoon.

Ihmisen ei koskaan tulisi unohtaa historiaansa. Ei hyvää, eikä pahaa. Eikä polttaa siltoja takanaan.

Menipäs vakavaksi. Kymppiuutisten loppukevennyksenä voidaan kysyä, mitä se valkoinen linnunjätöksessä on? - Ihan sitä samaa kakkaa.

-Jälleen lyhyemmän virren mukaan.

Bloggaamiseeni on tullut luvattoman pitkä viive. Vetoan työkiireisiin ja muihin tapahtumaketjuihin. Moni muukin asia on mennyt poskelleen, moni on taas onnistunut. Loput asiat ovat tapansa mukaan sieltä välimaastosta. Positiivisia asioita lienevät erinäisistä töistäni saatu positiivinen palaute sekä se viimeinen niitti toiselle blogille. Olen ymmärrykseni mukaan potkulaisille jonkinsorttisessa kiitollisuudenvelassa sen mahdollistumisesta ja ainakaan nyt siinä ei käsitellä kamppailua. Mutta lähipäivinä asioita ruoditaan myös Iltalehden sivuilla. Ja aika komeassa porukassa.

Töissä on ollut kaikenlaisia kuvioita. Asiantuntijana olemista uusia järjestelmiä kehitettäessä, toisen järjestelmän pilotoinnin kissatappelua seuratessa ja julmettu määrä kouluttamista sekä eriasteista viranomaisten kanssa pelaamista. Lisäksi eriasteisia valitus ja mökötysprosesseja, joiden laukaisimet ovat vaan alalla liian herkässä. Soittelin tänään kommenttipuhelun ylimielisestä lanssarista lääkintäesimiehelle rauhoittaakseni muuta henkilökuntaa. Joka oli oikeassa. Silloin ei ole paikka päteä, jos ei tiedä mistä puhutaan ja minunkin teki hetken kuunneltuani mieleni heläyttää nokka tai ainakin aurinkolasit poskelle. Joka tapauksessa joku muu (omainen tai potilas) hoitaa asian jatkossa, jos sama meininki jatkuu. Vähän lisää ylimielisyyttä ja takkia auki. Sillä ne elämääpelastavat lanssarit kaiketi nykyään tehdään..

Viimeviikon Torstai oli päivä ylitse muiden. Duunien lisäksi päivään mahtui pääsykoetta, autotallin tarkastusta vastaavan mestarin toimesta ja paloautosängyn kasaamista. Jonka keskeytti vaimon huuto pihalta. “Tuu kattomaan”. Henkilökohtaisesti maanviljelystaitoni riittävät juuri ja juuri eri viljojen tunnistamiseen ja niiden viljelystä en ymmärrä mitään. Varsinkin kun pelto-ojasta kasvaa Saab-merkkinen ajoneuvo perä ylöspäin. Hetken päästä kuskikin löytyi. Aavistuksen dementti vanha pappa ilmoitti muistaneensa, jotta “siinä piti olla tie”. Kun sain miehen taksilla kotiin ja naurun lakkaamaan, heräsi ajatus siitä, että onkohan ajo-oikeus arvioitava uudestaan. Vielä tänään elän siinä uskossa, ettei viranomaisten mielestä tarvitse. Ihan siinä veivatessa ikkunoita kiinni ja tehtyä autoa virrattomaksi.

“Saappi” on nyt jo pois pellolta. Naapurin maajussi kyllästyi ja nosti keksinnön ojasta. Pappa kävi mamman kanssa hakemassa auton. Rahaakin tarjottiin, joskin suosittelin säästämään jatkossa taksia varten.

Kiukkarikuvioiden osalta on kohdallani ollut vain taustatyötä. Koetan vääntää yhdelle kisakoneelle ohjelmia joka ei ole ihan helpoin setti. Lisäksi porukkaa pitäisi saada Norjan leirille ja oma-aloitteisuus on taas tasoa miinus yksi. Vaikka olis ihan Danikokeitakin edessä. Omalta osaltani leiri menee ohisektoriin erinäisten asioiden, kuten talouden osalta. Sääli sinänsä, koska sain henkilökohtaisen vaateen olla paikalla. Oma treenaaminen on nyt ollut pari viikkoa parkissa. Jos ensiviikko olisi jo vähemmän hektinen, niin mahtaiskohan olla jo aikaa itselle.

Kesälomaa odotellessa

-Isopaha

Väännettiin muuten juuri autotallin ramppi loppuun. Viimeinen betonitonni. Palaan tähän jäljempänä..

Olen saanut korviini useammasta perheestä ja parisuhteesta huolestuttavia uutisia. Naiset hoitavat grillauksen. Mitä ja niinkuin ihmettä? En epäile hetkeäkään, etteikö se ruoka olisi hyvää, mutta missä vaiheessa tämäkin perusmiehisyyden linnake on luovutettu - missä vaiheessa luovuttiin siitä “Meidän isi grillaa makkaraa/pihviä/kanaa/mitä-ikinä”-funktiosta suurine toteutuksineen? Mihin ollaan menossa? Eikö perusturhapuro osaa enää edes grillata makkaraa?

On olemassa sellainen sanonta, että tie miehen sydämeen menee vatsan kautta. Totta ja varsinkin erittäin pätevöityneet anopit tietävät tämän todeksi. Mutta itseasiassa tie naisen monimutkaiseen aivotteluun, johon se sydänkin liittyy, menee vatsan kautta. Meillä asia menee siten, että vaimo tekee monimutkaisemmat- ja perusruuat. Jos kyseessä on isin päteminen ja perusherkut kuten, uunimakkara, lihamakaroonilaatikko tai muut erikoisherkut, niin keittiöön ei ole eukolla asiaa. Ja jos aikuisten oikeasti aletaan tekemään jotain kunnon kalaa tai pihviä, niin ne ovat isin hommia. Maksimissaan saa autella salaatissa tai tuoda isille sihijuomaa.

Grillissä lämpiää myös luontevasti ämmitten herkut. Maissit, lantut, herkkusienet, kesäkurpitsat ja sitten ne vaikeammin ilmaistavat jutut, joita en tunne nimeltä ja ovat kuulemma myös värisävyjä. Mutta minun grilliini eivät naiset koske. Jotain rotia. Nyt äijät palikat kohdilleen. Hyvä ruoka, parempi mieli. Sitten vielä ihmettelevät lapsilukuamme.

Naisista puheenollen ilmoitin yhden miehen kolonnan viimeistelevän autotallin rampin. Tonni betonia. Eli sama kuivana ja märkänä. Rouvassa on se hyvä puoli, että se osaa pelata lasten kanssa ja on tarkempisilmäinen. Ensimmäinen tarkoittaa sitä, että se keksii tyttöpuolisille juttuja (pojat kun auttavat isiä) ja toinen tarkoittaa sitä, että se on tarkka. Jos minä olisin siloitellut rampin viimeistelyn, ajettaisiin “Kyl se hyvä o” - mukulakivikadulla. Nyt tanssitaan parketilla. Vaimon velikin on tarkka. Joskin se on aika kova rakennusmies. Joten hoitelin ne fyysisemmät ja vähemmän tarkemmat työt. Muutaman tunnin työ olisi venynyt varmaan tällä kolonnalla kahdeksantuntiseksi.

Aloittelen tässä ensikuun aikana toistakin blogia ja samalla jaksan hämmästellä nettifoorumeita. Mutta ne lienevät aikanaan tulevaisuuden oma tarinansa. Fakta on se, ettei tuokaan blogi ilmestyisi ilman hyvää persiillePOTKIMISTA.

-Lehe

Kävin tänään hyvän naamakirjakeskustelun Sensei Björnin kanssa. Aikani valiteltuani treeniajan hukkumista lähinnä vetohommiin ja oman kehityskäyrän laskemiseen minulle ilmoitettiin ihan suoraan, että aikasi koettaa vielä. Nyt sulla on poika tärkeämpääkin tekemistä lajin eteen. Ensimmäisenä tuli mieleen, että kiukkarin mustaa remmiä saa siirtää kymmenellä vuodella eteenpäin. Saapi nähdä. Ainakin lajin eteen tehty työ on tunnustettu ja pitäisi kuulemma puskea eteenpäin. Jotta saisi lajia ja porukkaa eteenpäin. Pitää kuulemma puskea.

Liedossa on osittain käynyt kato. Stöffö haastoi pumppukärrin kamppailuun ja röllellä on nikamavaivaa. Molemmat treenaavat vaparia kiukkarin kakkoslajina. Veikkaisin kiukkarin asennevamman pitävän miehet lajissa. Ja ristiinharjoittelu ei koskaan ole pahasta. Kunhan on joku päälaji, oli se mikä tahansa. Aika usein taustalla on kiukkari.

Treenimetodiikkana laji on pettämätön. Ei se tarjoa ihan kaikkia avaimia. Tai oikeastansa tarjoaa, jos olet avoimin mielin ja ymmärrät karaten perusfunktiot. Ja ymmärrät sen, että kyseessä on hybridilaji. Kyokushin karate on se perinteisempi koulu siihen kaavaan, jota nykyisin markkinoidaan “Old school training”. Ja lopunviimeksi molemmat markkinoi samaa asiaa. Älä koskaan luovuta.

Henkilökohtaisesti olen ylpeä Stöfföstä ja Röllestä. Kaverit ovat löytäneet kamppailun ja useita treenimetodeja. Huomioiden vielä sen, että alunperin kyseltiin, onko tää sitä karatea missä heitellään kärrynpyöriä. Ei se ollut. Se olikin sitä paljasnyrkkitappelua. Treenimetodeineen.

Stöffö ja Rölle ovat oma lukunsa ja haluan muistuttaa, että olen pirun ylpeä kaikista seuran treenaajista. Yksi pääsi juuri johonkin puolisotilaalliseen valmiusporukkaan suorittamaan varusmiesaikaansa ja ainakin haluaisin uskoa, että valmennuksellani on ollut myös jokunen sana sanottavana kaverin kuntopohjaan. Stöffö ja Rölle myös kovasti vaativat oikaisua, Eli pojat saattelivat hyvin juopuneen sempain kotiin varpajaisistaan. Tai pikemminkin kantoivat. Mutta sen rähinän alun estin.

Työrintamalla puhaltaa tuulet. Maanantaina minua haastatellaan. Koska en ole tyhmä ja osaan kaivella asioita, tiedän että seura on aika kovaa. Lisäksi on eriasteisia projekteja, joista saa lisätäppiä CV:hen. Sen pitäisi olla nytkin jo aika vakuuttava. Missä vaiheessa se riittää?

Jottei tekeminen loppuisi, menee tämä yö osittain pääsykokeisiin lukemiseen..

-Lehe

Perheen pienimmäistä kuivettaessani heräsi ajatus jatkaa edellistä blogia. Siellä se lepäsi. Kainalopaska. Termi, joka on jokaisen pienen lapsen isälle tuttu. Se tarkoittaa sitä, että toukan tuottokyky ylittää vaipan. Tavara nousee yläselkään asti ja laskee lineaarisesti kainaloiden kautta edestä alas. Modernit ns. “pyllypyyhkeet” eivät auta vaan kyllä se on mentävä koko rulianssi pesun ja vaatteiden vaihdon kautta. Harmittaahan tuollainen, mutta koeta sitten kumiankan vinkunaa muistuttavien pikkutytön riemunkiljahdusten myötä olla hymyilemättä. “Tänne ei sitten tulevaisuudessa rastatukkaisia poikaystäviä tuoda”-lausunto tuntuu vaipanvaihdon päätteeksi jotenkin ohuelta.

Kainalopaska on naisille ja miehille ihan yhtä tuttu termi. Naiset eivät vaan puhu asiasta sen oikealla nimellä. Homma oli jotenkin sottaista ja vaatteetkin vaihtuivat, samalla kun perusturhapuro miettii “kaikki tuo tuli yhdestä mukulasta”-asioita. Moderni pehmo-isi osallistuu toki perheen rutiineihin, minkä ehtii. Sitä asioiden ja käsitteiden tavoittelun äijäistämistä ei saa pois.

Kun katson omaavani jonkunasteisen “Sempai”-statuksen isinä olosta, on tullut paljon juteltua tuoreiden isien kanssa vuosien varrella. Eräs tällainen neuvo on “Se sä et välitä meistä”-ilmiön tuleminen. Kun isyysvapaat on vietetty, duunit painaa päälle ja muksu on noin kolmen kuukauden ikäinen se alkaa hormonisekamelskaisen naisen kanssa. Tulet töistä kotiin ja haluat noin vartin verran omaa aikaa ja puhaltaa työkiukun pois. Sitten se alkaa. “Sä et välitä meistä, tästä lapsesta, tästä perheestä, etkä sä rakasta meitä. Sä olet itsekäs”. Niinpä niin. Ja todettu useammassa perheessä. Siinä ei paljoa selittelyt ylimääräisistä työtunneista tai perheen pärjäämisen eteen tehdystä rahasta auta. Onneksi naisen mielenhäiriö menee keskustelemalla ja myötäilemällä ohi. Riitelemällä pakka on sitten valmis. Esimerkkejä riittänee kaikilla aina “sä pilasit mun suklaahetken” raskausjutuista alkaen.

Vauvapalstat ja ämmitten lehdet luovat paineita. Ihana odotusaika ja ihana uusi vaavi. Odotusaika vaan meni sitten voidessa pahoin ja kakaranpiru parkuu yötäpäivää. Nykyvanhempien maalaisjärki hukkuu tässä kohdin. Oletusarvot ovat ihanuudessa, eivät kainalopaskassa. Jos oletusarvot ovat pielessä, tulee pienen muksun kanssa elämisestä paineistettua tuskaa. Parhaaksi ilmiön tekee, jos on kilpaileva tuttavaäiti. Mitäs sitten jos mentäiskin muksun ehtojen mukaan ja se kainalopaskakin aina vähän naurattais? Se paljon kuulutettu maalaisjärki?

Raskaus on naisten viimeinen keino hoopottaa miehiä. Paitsi meillä, jossa olen todennut, ettei raskaus ole sairaus. Pakko myöntää, että rouva on välillä oikeasti kipeä ja hellyn aika usein herkkuja sille ostelemaan. Kukkiakin joskus. Mutta perusarkeen asia ei hormonivaihtelupsykoosin lisäksi saa vaikuttaa. Jos selkä on kipeä, se voi olla kipeä myös muutenkin kuin raskaana ja toimitaan asian mukaan. Raskaus ei ole syy kuitenkaan asioihin. Siihen ei voi vedota.

Yhdessä asiassa raskauteen voi vedota. Asia, jonka puhumisesta olen blogeissani vältellyt. Vaakamambo. Kokemukseni mukaan raskausaijan kolmannekset pätevät myös tähän. Ensimmäinen kolmannes on pahoinvoinnin aikaa. Toisen kolmanneksen aikana on parasta huolehtia omasta viriileydestä tai naista saa juosta karkuun. Kolmas kolmannes menee jo perusarjen mukaan.

Raskausaikana naisilla on ihmeellisiä taipumuksia tuijotella omaa kroppaansa. Tai no. Ei ne ihmeellisiä ole. Se on aivan fakta, että painoa on tullut ja ei se näytä enää Megan Foxilta. Tätä sitten ihmetellään kollektiivisesti vauvafoorumeilla. “Kelpaanko mä”. Karkeasti sanottuna raskaana oleva nainen edustaa miehelle geeniperimän jatketta. Oma suku jatkuu muksun sukupuolesta riippumatta. Tämän arvokkaammaksi ei naista saa ja miehen käsitystä naisesta. Koskaan. Oikeastaan sen arvokkaampaa asiaa ei olekaan. Valasseksiä tai ei, niin ei ne punkkatouhut sen huonommaksi mene. Päin vastoin. Omasta kropastaan ja haluttavuudestaan epävarma nainen antaa aika kovat kyydit

Jouduin eilen osalliseksi yhden lapsen hyväksikäyttöasian selvittelyyn. Kaivelin jo kaverin nimen ja osoitteen selville, vaikkei olisi saanut. Nyt palikointi on valmis. En mene kylään, vaikka mieli tekis. Viranomaiset hoitaa. Oman hitaan kaavansa mukaan, mutta hoitaa. Tässä on mun mielestä se isänä olemisen perusfunktio. Suojella haavoittuvia. Paimenkoira. Asia ei ollut mulle merkityksellinen ammattilaisena, mutta isänä se sai aika kovia tunnekuohuja.

Ämmitten työnä on hoitaa lapset ja perhe, jäävät kuulemma useinmiten kotiinkin. Aika moni isikin haluaisi sen ajan lasten kanssa. Ämmitten homma on huolehtia perheestä ja miehestään. Mikä se huru-ukkojen homma sitten on? Huolehtia siitä, että se perhe todella pyörii ja nainen voi keskittyä vain perheeseen. Laskut tulee maksettua ja sellaisia. Minä olen aina tarjonnut vaihtoehdon, kun olen onellisessa asemassa töiden riittävyyden suhteen. Voin aina tehdä lisää töitä ja kouluttaa ihmisiä ensiavun ja ensihoidon maailmaan. Sekään ei ole naiselle hyvä, jos isiä ei näy kotosalla.

Meille urospuolisille ne muksut ovat niitä, jotka tuottavat kainalopaskaa. Niitä jotka kietovat isin pikkusormen ympärille ja on aivan rikki, jos päivä venyy siihen, ettei edes iltaisella näe. Meille äidit ovat niitä hassuja ihmisiä, joiden suklaahetki onnistuttiin pilaamaan, jotka kävelevät hajanaisena ja valvoneena pitkin torppaa maidon tursutessa rinnoista. Juu se ei ole seksikästä, eikä siitä kirjoiteta naisten palstoille julkisesti. Me olemme huolissamme teistä ja jälkikasvustamme. Ja jonain päivänä mekin kirjoitamme jollekin foorumille. Sen kaunistelemattoman ja turhapuromaisen totuuden, joka ei liity ihanaan odotukseen tai pieneen muksuun. Siksi, koska tässä maailmassa isien tehtävä on sama kuten vuosisatoja sitten. Paimentaa perhettään.

Ei treenijuttuja tähän blogiin.

-Paimenkoira

Otsikko Potkun mainoksen mukaan.

Ihminen huomaa tulleensa oikeasti vanhaksi siinä vaiheessa kun löytää itsensä kummastelemassa nykynuorison ja maailman menoa. Jos ajattelee asioita vaikkapa tietoteknisen kehityksen kautta, niin silloin aikoinaan teinikosseina odoteltiin Rambo-pelin latautumista Commodore 64:n kasettiasemalta noin tunnin verran. Pakko myöntää, että meillä kovemmilla hakkereilla oli levyasema, jossa aika lyheni alle kymmeneen minuuttiin. Jos työaseman käynnistys kestää nykyisin yli pari minuuttia palavat hermoni samoin tein. Jos jonkun nettisivuston aukeaminen kestää tavallista pidempään, on ilmiö samankaltainen. Vaikka aikaisemmin on katsottu 300 baudisen modeemin kanssa kun näyttöön ilmestyy tekstiä ihan rivi kerrallaan.

Niin ne vuodet menee. Kun olen ollut vielä kersa oli paljon ihmisiä, jotka pelkäsivät tietokoneita. Nyt kysytään lapseni 7-vuotissynttäreillä mitä pelejä sulla on tässä. “Ei oo muuta ku shakki ja siviseizön”. Jota jälkimmäistä en taida koskaan ehtiä pelaamaan. Ainakin se on varma, etten vaimoani saa opetettua oman sivilisaation perustamiseen. Ne jälkeläiset kun voitais tehdä virtuaalisestikin ja valloittaa koko planeetta. Eiku..

Kyllä se homma menee siten, että me aikuiset tarjoillaan eväät nyky-yhteiskuntaan muksuille. Jos oma tuskastuminen ei riitä siihen koneen aukeamiseen, niin mitä se on ihmiselle joka kasvaa nopeaan maailmaan. Joka tulee olemaan tulevaisuudessa vielä nopeampi. Ja jossa kaikki informaatio on tarjolla. Ainoa suodatin olet sinä itse.  Aikoinaan kun piti tehdä kouluun esitelmä se vaati kävelyä kirjastoon ja oli huonompaa mäihää, jos kirjat eivät olleet saatavilla. Nykyään lienee huonompi mäihä jos valitset väärän linkin hakurobotin työn jälkeen.

Määrätyt elämän perusviitteet löytyvät edelleen yhteiskunnasta. Yksi niistä on fyysinen suoritus- ja toimintakyky. Ylipainoiset ällöttävät keski-ikäiset miehet (hei mähän kuulun melkein tähän kategoriaan) tykkäävät katsoa tikissä kunnossa olevia naisia. Ihan samalla lailla naiset, jotka ovat reheviä kuin ranskalaisen ilotalon emännät, lepuuttavat silmiään treenatuissa lihakasoissa. Niille naisille, jotka kirjoituksestani ärähtävät, niin tämän viikon mediaseksikkäimmän artikkelin mukaan naisen euro onkin noin 102 senttiä. Mittauskohta ei kyllä selvinnyt minulle.

Naiset ovat muutenkin sellainen hassu osoite elämän perusasioista. Naisilla on vaatimuksia mieskokelaan suhteen. Miehen pitää olla palomies, poliisi, muuten kompetentti tai sitä-suntätä. Jos ei muuta, niin ainakin arvostettu. Tiedän monta lääkäri-sairaanhoitaja liittoa, mutta en tiedä yhtään sellaista, jossa nainen olisi se lääkäri miehen ollessa hoitaja. Tähän on varmasti feministillä vastaus silloin, kun se ei kerro “minun mieheni on”…  ..jos lääkäris- tai muu mies jäi saavuttamati, niin nykymaailman arvonsa tunteva nainen voi vaikka kouluttautua ja jos sopivaa miesehdokasta ei löydy, niin haukutaan vaikkapa vainajat. “Alempiarvoista” miestä ei voi ottaa. Kersantti Karoliina tuskin menee Corporal Punishmentin kanssa naimisiin. Mitähän tämä kertoo koiraista ja nartuista?

Oli miten oli, niin minulle on herännyt ajatus siitä, että uusi sukupolvi on kytemässä. Meidän 70-luvun pullamössönuorten lapset. Tässä kun ollaan nykymenoa ja 14-24 vuotiaiden nykynuorten menoa katseltu ja ihmetelty, ettei tilastojen mukaan ihmisten enää töitäkään tarvitse tehdä. Kunhan vaan ostelee akvaariokaupat tyhjäksi ja viljelee kannabistuotteita. Veikkaisimpa, että paluu ohjattuun liikuntakasvatukseen on alkanut jo aikaa sitten. Oli laji mikä tahansa.

Minua muuten hämmästyttää eräs parikymppinen kollipoika treeneissä. Olemus viestii miltei kolmekymppisestä kaverista, jolla on perusasiat kohdilaan. Siitä tulee vielä kova ukko. Jos mä saisin päättää, niin laittaisin sen johonkin sähkäri, puuseppä tai putkimieskouluun. Ihan peruskäsityöammattiin, kun lyöminenkin sujuu. Siitä voi sitten tarvittaessa lukea eteenpäin. Ei tässä hienohelmayhteiskunnassa loppuis duunit ikinä ja varmasti sais kaveri tehtyä isoa tiliä.

Viikko huipentui muutenkin kahteen asiaan. Toinen oli Perjantain treenit, jossa meillä oli tummempaa vyötä toisesta tyylistä vierailijana. Kova ukko. Meni pokkana rivin jatkeeksi ja treenasi kuten muutkin. Ja taisi jopa tykätä treenistä ja porukasta. Henkilökohtaisesti mulle oli iso juttu se, että kaveri jolla olis enemmän annettavaa mulle kuin mulla sille istui riviin ja veti isolla sykkeellä porukan mukana. Tämä ilmiö on toistunut jonkun kerran aiemminkin. Ja tottakai porukka tykkäsi. Kovan luokan kaveri mukana treenaamassa. Huomioiden vielä sen, ettei tekninen tasoni ja ulosantini ole kovinkaan kaksinen.

Töiden puolesta pääsin käymään tällä viikolla isossa kylässä ja törmäsin samalla reissulla varusmiesaikaiseen kapiukkooni. Sen lisäksi, että katsoin taas työrintamalla sanoillani olleen painoarvoa, osoittautui maailma taas pieneksi.

-Sama kollipoika