Kävelinpä tuossa eräänä lämpimänä päivänä Kalevankankaan hautausmaan läpi. Oli hiljaista, sillä hautausmaata ympäröivät muurit ovat sen verran korkeat, että jopa vieressä kulkevan ja vilkkaasti liikennöidyn Kalevantien liikenne ei äänillään häiritse merkittävästi iäti nukkuvien rauhaa. Sää oli kuluneen viikon tapaan hyvin lämmin, ja hautausmaan puiden läpi siivilöityvä valo pehmeän keltaista niin kuin sen kesäisin on tapana olla.
Siinä sitten ajatukset hakeutuivat luonnollisesti elämään ja siihen, mikä seuraa jokaista elämää. Jos elämää on, on aina myös kuolemaa. Hautausmaan rauhassa kuolema ei tunnu niin pelottavalta. Eikä se sitä oikeastaan ole hetkeen ollutkaan. Lukiossa kuolemanpelko taisi olla voimakkaimmillaan - erilaiset julmat sairaudet ja niistä seuraava hengenlähtö ahdistivat välillä niin, ettei öisin saanut nukuttua. Sen jälkeen kuoleman kanssa on joutunut tekemisiin sukulaisten ja ystävien poismenon kautta, ja kuolema on demystifioitunut. Sen on oppinut hyväksymään osana elinkaarta, vaikka aina se tuntuukin epäreilulta vieraalta.
Hautausmaalla sijaitsee kappeli, kirkon mailla kun ollaan. Tavallaan juuri uskonnot ylläpitävät kuoleman myyttistä voimaa. Usko kuoleman jälkeisestä elämästä pehmentää tietenkin menetyksen tuskaa, mutta estää ehkä ihmistä näkemästä kuolemaa osana luonnon kiertokulkua. Ennemmin kuoleman voima voitetaan elämän luomisella - sillä, että jälkeläiset kuljettavat meitä geeneissään ja antavat meille itsessään uuden elämän.
Toisaalta myös hautausmaat antavat meidät jättäneille kuoleman jälkeisen elämän. Hautakivi muistuttaa siitä, että tärkeä ihminen kulki joskus maan päällä ja jatkaa muistuttamistaan vielä senkin jälkeen, kun rakastaan kaivanneet ovat vuorostaan nimiä kivissä.
Ihmisestä jää elämään kiven ja geenien ohella myös jotain muuta, ehkä jotain jopa tärkeämpää. Jokainen ihminen vaikuttaa ympäröivään maailmaan, teoilla ja sanoilla. Meidän ei kuitenkaan tarvitse tehdä suuria asioita, sillä jokainen muuttaa maailmaa omalla tavallaan. Jätämme jälkemme vahvimmin muistoina, jotka luovat meidät taas eläviksi ja ehkä jopa auttavat ohjaamaan rakkaittemme tietä.
Hautausmaan poluilla askelten alla rahisevat pikkukivet ja puissa laulavat linnut kertovat elämästä kuolleiden kivitarhassa. Nainen silittää reunassa seisovaa hautakiveä. Kuin elävää.
