Kunnioittaminen on tärkeä osa japanilaista kulttuuria, missä erityisesti nuoremmat kohtelee vanhempia ja viisaampia erittäin korkealla kunnioituksella ja vielä jopa puhtain sydämin. Se ei ole kaksinaamaisuutta vaan vilpitöntä kunnioitusta, lähimmäisen rakkautta.

Ajattelepa itseäsi. Kuinka usein kiität opettajaasi tunnin jälkeen hyvästä oppitunnista? Kuinka usein kiität valmentajaasi hyvistä treeneistä? Kuinka usein kiität vanhempiasi, äitiäsi ja isääsi siitä, kuinka hyvää huolta he ovat pitäneet sinusta? Niin…. No ajattelepa sitten sitä, että kuinka usein puhut kavereidesi kanssa välitunnilla, että ohhoh, olipas tylsä matikantunti. Sekin tunti meni nukkuessa. Tai että, olipas tylsät treenit, miks se valmentaja ei keksi koskaan mitään hauskaa, aina pitää tehdä lihaskuntoa… Tai että miksi ne vanhemmat taas valittaa kaikesta eikä anna mun olla rauhassa. Aivan. Minä ainakin punaistun.

Kääntääkseni veistä haavassa (toivottavasti sellaista ei kuitenkaan syntynyt), haluan vielä kannustaa sinua ajattelemaan ja ehkä jopa kysymään ko. ihmisiltä seuraavaa asiaa:
a) Opettajat - Kuinka monta tuntia he tekevät yhden oppitunnin eteen?
b) Valmentajat - Kuinka kauan he suunnittelet treenejä, miettivät juuri sinun edistymistäsi, treenaamistasi?
c) Vanhemmat - Kuinka monta vuotta he ovat pitäneet sinusta huolta? Kuka on pitänyt sinusta huolta avuttomana pienenä kääryleenä? Kuka on maksanut sinulle ruokasi, vaatteesi, kattosi pääsi päälle, tietokoneesi, sänkysi, lelusi, kirjasi, koulusi, harrastuksesi?

Opettajat ovat ehkä maailman aliarvostetuimpia ihmisiä nuoren elämässä. Aina se opettaja tekee sitä ja aina se opettaja tekee tätä. Opettaja antaa jälki-istuntoa. Opettaja on outo. Opettaja selittää jotain omituista. Opettaja valittaa kun oppilaat pölisevät, kun opettaja yrittää epätoivoisesti selittää jotain omaa luokan edessä. Opettaja on siis tyhmä. Vai? Oletko koskaan ajatellut, mitä se opettaja oikeasti tekee siellä luokan edessä? Toimii vartijana 45minuuttia alaikäisille, jotka ovat hengaamassa koulussa? Tai olisikohan sittenkin, että tämä kyseinen opettaja on opiskellut monia vuosia yliopistossa saadakseen oikeuden opettaa ainetta, josta hän pitää, juuri Sinulle. Hän on suunnitellut tulevaa oppituntia ehkä jopa monta tuntia enemmän kuin siihen asiaan menee edes aikaa. Hän on ehkä jättänyt tekemättä jotain, mitä hän olisi halunnut, vain siksi että saisi valmiiksi tuntisuunnitelman, seuraavalle tunnillesi. Hän on nähnyt VAIVAA tuntinsa eteen. (Toki on myös opettajia, jotka kokevat voivansa pitää hyvänkin oppitunnin ilman minkäänlaista valmistautumista, ok.) Hän haluaa, että juuri Sinä opit jotain.

Entäpä, kun kysyt opettajaltasi apua, mitä sinä sanot hänelle? “ Opettaja, voisitteko tulla auttamaan?” vai “ Opeeeeeeee, tuuu tänne!” Ehkä me suomalaiset emme oppisi teitittelemään opettajiamme, mutta voisimme ehkä kuitenkin hieman miettiä kuinka me heitä puhuttelemme tai kuinka me heidän kanssaan keskustelemme.

No sitten ne valmentajat. Nuo lurjukset, jotka pistävät meidät punnertamaan jokaisissa alkulämmittelyissä, jokaisissa loppuverryttelyissä. Nuo jotka pakottavat meidät tekemään jotain tiettyä juttua treeneissä, vaikka meitä ei yhtään kiinnosta. Hmm. Olisiko asia kuitenkin niin, että olet treeneissä kohottamassa kuntoasi ja lajinomaisia taitojasi? Olisiko niin, että olet halunnut jonakin päiväni liittyä kyseisen lajin seuraan oppiaksesi jotain kokeneemman harjoittelin johdolla. Toivottavasti. Jos liityt urheiluseuraan, mielestäni jonkinmoiset eettiset säännöt, ei ehkä kirjoitetut, olisi tarpeen muistutella mieleen aika ajoin.

Jos otetaan esimerkiksi vaikka budolajit. Japanilaiset perinteiset taistelutaidot, joita alun perin japanilaiset sotilaat, samurait ovat harjoitelleet. Yleensä budolajeja harrastettavissa seuroissa ja harjoitussaleilla on omat käyttäytymis-etikettinsä eli ns. “Dojo-reihot”. Siinä määritellään eräänlaisia normaaleja käyttäytymisjuttuja, mitä kuuluu japanilaiseen kulttuurin, toisen ihmisen kunnioittamiseen ja ihan normaaliin elämään. Dojo-reihoon kuuluu esimerkiksi kumartaminen (länsimaissa puhutaan kättelemisestä), harjoituspaikan kunnioittaminen, lajin perustajan kunnioittaminen ja ystävien kunnioittaminen. Todella monilla saleilla näitä käyttäytymisnormistoja noudatetaankin ja niistä muodostuu ajan kuluessa jonkinlainen normi harrastajan elämään. Pitkään harrastanut budoka saattaa myös oppia ymmärtämään, että näitä normeja voidaan hyödyntää myös muuallakin kuin salilla: töissä, koulussa, kotona ja muualla harrastuksissa. Ihan missä vain. Aloittelijalta saattaa tuntua hölmöltä kumartaa ja lausua “loitsuilta kuulostavia sanoja”, mutta saatuaan selville mitä nämä tarkoittaa, hän tajuaakin että se on aivan yhtä normaalia kuin kätteleminen, “kiitos”-sanan sanominen ja lähimmäisen rakastaminen. Liittääkseni asian valmentajiin, monet budokat kuitenkin unohtavat kiittää opettajaansa, myös muuten kuin loppukumarruksissa kumartaessa ja lausuessaan “arigatou gosaimasta=kiitos paljon”. He ehkä tulevat ja menevät ja ottavat kiitollisina vastaan kaiken mitä heille tarjotaan, mutta ei kuitenkaan lausu kiitostaan ääneen tai ajattele pidemmälle sitä kuinka paljon valmentajamme, opettajamme oikeasti miettivät asioita, mitä he meille opettavat ja kuinka he ne meille opettavat. Miten he opettavat ne niin, että emme käyttäisi taitoja väärin ja mikä tärkeintä; kuinka he ohjaavat meitä harjoittelijoita oikealle tielle tässä rajussa maailmassa.

Monet eivät ehkä ajattele sitä, että kuinka pahalta opettajasta saattaa tuntua, mikäli kaikki harrastajat lopettavat (tietysti silloin opettaja saattaa joutua etsimään myös syytä itsestään) ko. lajin tai mikäli kaikki harrastajat tulevat harjoituksiin silloin kun jaksavat tai silloin kun heillä ei ole “parempaa tekemistä”. Täytyy kuitenkin muistaa, että vaikka harrastukset ovatkin useille vain harrastuksia, niin useat opettajat, valmentajat tekevät työtä vain ja ainoastaan sen takia että he haluavat siirtää tietoonsa meille, uusille sukupolville ja syventää myös samalla omia lajitietojaan ja taitojaan. Harvat opettajat hyötyvät siitä rahallisesti, sillä Suomessa on erittäin harvoja ammattiopettajia, päinvastoin: Valmentajasi saattaa jopa maksaa siitä, että saa tulla opettamaan Sinua. Paras palkka opettajallesi on kuitenkin se, kun kuulee joskus sinulta “arigatou gozaimasu” :n lisäksi kiitoksia, kehuja tai edes näkee aktiivisen hymyilevän treenaajan salillaan. Muutamat aktiiviset ja kunnioittavat treenaajat saattavat pitää opettajan mieltä kasassa ja auttaa häntä pääsemään yli siitä “masennuksen” tunteesta, minkä hän on kokenut opettaessaan muutamia satoja, jos ei tuhansia peruskurssilaisia, jotka ovat lopettaneet heti sen jälkeen: ns. “peruskurssisurffailijat”.

No, entäs sitten ne valittavat vanhemmat. Aina kieltämässä jokaista ihanaa asiaa, aina valittamassa rahankäytöstä, aina valittamassa siitä ja tuosta. Entäpä jos tämä valittaminen tarkoittaakin rakastamista, välittämistä? Unohdammeko sen joskus, sen että vanhemmat ovat pitäneet meistä huolta koko pienen ikämme, vaihtanut vaippamme ja ruokkineet meitä… Ja sitten he alkavatkin vaan valittamaan ja tekemään inhottavia päätöksiä, ihan vain kiusatakseen meitä. Ehkei kuitenkaan. Vanhempien valituksen syynä on usein joku asia, mikä huolestuttaa heitä. Jokin, joka heidän mielestään tuntuu huonolta tai vaaralliselta idealta. He haluavat suojella meitä, vaikka se tuntuukin joskus hyvin epätodennäköiseltä, varsinkin iässä jolloin suunnilleen koko maailma tuntuu olevan meitä nuoria vastaan, mikään ei mene hyvin ja kaikki on ihan hevonkuusta. Silloin täytyy vaan pysähtyä ja jäädä miettimään asioita. Etsiä valoisia puolia, ja miettiä kuinka hyvin asiat kuitenkin elämässä ovat. Olisi tärkeää jos ympärillä olisi joku, joka voisi ehkä hieman raottaa tätä pimeää ja synkkää verhoa joka peittää nämä hyvät asiat ja hyvät puolet meitä rakastavista ihmisistä. Silloin kun on saanut raotettua tätä verhoa ja löytänyt niitä valoisia puolia, voi myös raottaa verhoa muille: voi kertoa vanhemmilleen kuinka kiitollinen on heidän avustaan ja kertoa kuinka paljon rakastaa heitä. Milloin olet viimeeksi sanonut isällesi tai äidillesi kasvotusten, silmiin katsoen: “Minä rakastan sinua”? Silloin myös vanhemmat saattavat huomata, että heidän työnsään ei ole mennyt aivan hukkaan ja “valittaminenkin” saattaa vaihtua kunnioittamisen osoittamiseksi jollakin muualla tavalla..

Minä ainakin sain tästä kirjoituksestani sellaisen fiiliksen, että unohdan monestikin juuri nämä asiat joista itse puhuin. Se on hyvin surullista ja mitä useammin sitä miettii, sitä enemmän siitä haluaa päästä pois. Se on totta kai normaalia, että välillä sen valon näkeminen verhon takaa saattaa olla hyvinkin hankalaa ja omien murheiden lomassa saattaa olla myös erittäin ilkeä muitakin ihmisiä kohtaan. Se on normaalia. Mutta silloin kun asian tajuaa ja alkaa pohtimaan asiaa tarkemmin, saattaa ehkä kehittyä ja oppia raottamaan tätä verhoa yhä useammin ja useammin aina pimeyden tullessa ja sen vallitessa mielen jokaisen onkalon.

Ihanaa. Koeviikko on ohi. Tällä hetkellä olo on huikea. Olen selvinnyt ensimmäisestä koeviikosta. Ihanaa!!
Tänään oli biologian koe joka tuskin meni niin hyvin että olisi syytä juhlaan : D mutta läpi luulisin.

Syysloma myöskin häämöttää edessäpäin, ja suunnitelmissa olisi leireillä koko loma. Yksi rajoittava tekijä kuitenkin on taas semmonen pieni lämmönnousu (n. 37,00-37,50) ja luulisin että poskiontelotulehdus. No jos sen saisi huomenna lääkärin kanssa ratkottua ja pääsis eroon tästä niin saisi treenata koko syysloman niin paljon kun sielu sietää hyvien opettajien leireillä!

Muuten en sitten tiedäkkään mitä sitä syyslomalla tekisi. :/

Äh.

-Cyt

Maanantaina on vielä biologian koe. Ja se tuntuukin kaikkein kammottavimmalta. Mutta ehkäpä jos tänään ja huomenna ja sunnuntaina sais luettua siihen pikkuisen, niin menis edes jotenkin. Aijon siis lukea kohta puoliin tunnin suunnilleen. Sitten mennä treeneihin ja relata loppu illan. Ehkä lukea vielä illalla ennen nukkumaan menoa pikkuisen…

Huomenna olisi pikkuset suunnitelmat lähteä tallille ratsastelemaan, onneksi hevosellekin on nyt laitettu talvikengät että täällä jäässä ja lumessa pystyy ratsastelemaan turvallisin mielin.
NIIN JOOO, EILEN SATOI ENSILUMET JA ON HIEMAN LUNTA MAASSA EDELLEENKIN!!!!

Onneksi sentään pääsin treeneihin. se pelasti päiväni… Ihanaa.
Huomenna olisi sitten toka vika koe. Pitkä matikka. Eksponenttifunktiot ei oikein iske… En ole siis jaksanut lukea… toivottavasti nyt ei sentään kahta koetta joudu uusimaan…

Päivän aforismi:

Jos minua pyydettäisiin antamaan yksi ainut, ihmiskuntaa eniten hyödyttävä neuvo, se kuuluisi näin: Ajatelkaa vastoinkäymisten kuuluvan väistämättömänä osana elämään ja niiden tullessa kohdalle pitäkää päänne pystyssä, katsokaa niitä tiukasti silmiin ja sanokaa:”Minä olen teitä voimakkampi. Ette te minua lannista.”

Ann Landers (1918-2002)

Aivan järkyttävää. Taas saa miettiä kuinka hyvin asiat suomalaisessa koulujärjestelmässä kuitenkin on ja kuinka turhista asiosta suomalaiset koululaiset valittavat, mukaanlaskien myös minä.
Yritän ainakin omaa suhtautumista koulun käyntiin parantaa koko ajan. Vaikka vaikeaa se onkin.

On kamalaa kuinka epätasa-arvoista touhua tuolla Afganistanissa. Ennemmin tapetaan ja tuhotaan nuoria naisia, kun annetaan niiden oppia asioita. Ehkä naiset ovat liian vaarallisia jos he ovat käyneet koulua? Ehkä he osaisivat tehdä kurjille asioilleen jotain… Kamalaa, eikö?

Niinkuin lintujen silmät sokaistuvat kirkkaassa päivänvalossa,
niin myös meidän tietokykymme asioihin nähden,
jotka ovat luonnostaan kaikkein selvimmät. -Aristoteles

Nyt luin tunnin historiaa. Puolet kokeista vielä jäljellä. Huomenna historia. Mulla on ihan hyvät fiilikset vielä… En tiedä sitten tiistaina, kun saadaan ne kokeet takaisin.

Olo on taas ehkä pikkuriikkisen parempi. Hiljaa näköjään tää flunssa meinaa häipyä… Ketuttaa… : /
Nyt hieman ulkoilemaan. Ei jaksa sisälläkään olla.
Täällä on muuten melkeen pakkasta! Hyrr.