Maailmassa on helppo arvostella ja haukkua toisia ja toisten mielipiteitä, mutta vaikeampaa kunnioittaa ilman minkäänlaisia “taka-ajatuksia”. Miksi? Miksi me ihmiset olemme niin kamalan itserakkaita? Miksi emme halua kunnioittaa muita, miksi emme halua olla onnellisia toistemme puolesta? Miksi emme halua raottaa oman mielemme verhoa ja katsoa myös oman päämme ulkopuolelle? Emme ainakaan täällä Suomessa. Mutta toisaalta, onneksi niitäkin ihmisiä löytyy, täältäkin.
Kunnioittaminen on tärkeä osa japanilaista kulttuuria, missä erityisesti nuoremmat kohtelee vanhempia ja viisaampia erittäin korkealla kunnioituksella ja vielä jopa puhtain sydämin. Se ei ole kaksinaamaisuutta vaan vilpitöntä kunnioitusta, lähimmäisen rakkautta.
Ajattelepa itseäsi. Kuinka usein kiität opettajaasi tunnin jälkeen hyvästä oppitunnista? Kuinka usein kiität valmentajaasi hyvistä treeneistä? Kuinka usein kiität vanhempiasi, äitiäsi ja isääsi siitä, kuinka hyvää huolta he ovat pitäneet sinusta? Niin…. No ajattelepa sitten sitä, että kuinka usein puhut kavereidesi kanssa välitunnilla, että ohhoh, olipas tylsä matikantunti. Sekin tunti meni nukkuessa. Tai että, olipas tylsät treenit, miks se valmentaja ei keksi koskaan mitään hauskaa, aina pitää tehdä lihaskuntoa… Tai että miksi ne vanhemmat taas valittaa kaikesta eikä anna mun olla rauhassa. Aivan. Minä ainakin punaistun.
Kääntääkseni veistä haavassa (toivottavasti sellaista ei kuitenkaan syntynyt), haluan vielä kannustaa sinua ajattelemaan ja ehkä jopa kysymään ko. ihmisiltä seuraavaa asiaa:
a) Opettajat - Kuinka monta tuntia he tekevät yhden oppitunnin eteen?
b) Valmentajat - Kuinka kauan he suunnittelet treenejä, miettivät juuri sinun edistymistäsi, treenaamistasi?
c) Vanhemmat - Kuinka monta vuotta he ovat pitäneet sinusta huolta? Kuka on pitänyt sinusta huolta avuttomana pienenä kääryleenä? Kuka on maksanut sinulle ruokasi, vaatteesi, kattosi pääsi päälle, tietokoneesi, sänkysi, lelusi, kirjasi, koulusi, harrastuksesi?
Opettajat ovat ehkä maailman aliarvostetuimpia ihmisiä nuoren elämässä. Aina se opettaja tekee sitä ja aina se opettaja tekee tätä. Opettaja antaa jälki-istuntoa. Opettaja on outo. Opettaja selittää jotain omituista. Opettaja valittaa kun oppilaat pölisevät, kun opettaja yrittää epätoivoisesti selittää jotain omaa luokan edessä. Opettaja on siis tyhmä. Vai? Oletko koskaan ajatellut, mitä se opettaja oikeasti tekee siellä luokan edessä? Toimii vartijana 45minuuttia alaikäisille, jotka ovat hengaamassa koulussa? Tai olisikohan sittenkin, että tämä kyseinen opettaja on opiskellut monia vuosia yliopistossa saadakseen oikeuden opettaa ainetta, josta hän pitää, juuri Sinulle. Hän on suunnitellut tulevaa oppituntia ehkä jopa monta tuntia enemmän kuin siihen asiaan menee edes aikaa. Hän on ehkä jättänyt tekemättä jotain, mitä hän olisi halunnut, vain siksi että saisi valmiiksi tuntisuunnitelman, seuraavalle tunnillesi. Hän on nähnyt VAIVAA tuntinsa eteen. (Toki on myös opettajia, jotka kokevat voivansa pitää hyvänkin oppitunnin ilman minkäänlaista valmistautumista, ok.) Hän haluaa, että juuri Sinä opit jotain.
Entäpä, kun kysyt opettajaltasi apua, mitä sinä sanot hänelle? “ Opettaja, voisitteko tulla auttamaan?” vai “ Opeeeeeeee, tuuu tänne!” Ehkä me suomalaiset emme oppisi teitittelemään opettajiamme, mutta voisimme ehkä kuitenkin hieman miettiä kuinka me heitä puhuttelemme tai kuinka me heidän kanssaan keskustelemme.
No sitten ne valmentajat. Nuo lurjukset, jotka pistävät meidät punnertamaan jokaisissa alkulämmittelyissä, jokaisissa loppuverryttelyissä. Nuo jotka pakottavat meidät tekemään jotain tiettyä juttua treeneissä, vaikka meitä ei yhtään kiinnosta. Hmm. Olisiko asia kuitenkin niin, että olet treeneissä kohottamassa kuntoasi ja lajinomaisia taitojasi? Olisiko niin, että olet halunnut jonakin päiväni liittyä kyseisen lajin seuraan oppiaksesi jotain kokeneemman harjoittelin johdolla. Toivottavasti. Jos liityt urheiluseuraan, mielestäni jonkinmoiset eettiset säännöt, ei ehkä kirjoitetut, olisi tarpeen muistutella mieleen aika ajoin.
Jos otetaan esimerkiksi vaikka budolajit. Japanilaiset perinteiset taistelutaidot, joita alun perin japanilaiset sotilaat, samurait ovat harjoitelleet. Yleensä budolajeja harrastettavissa seuroissa ja harjoitussaleilla on omat käyttäytymis-etikettinsä eli ns. “Dojo-reihot”. Siinä määritellään eräänlaisia normaaleja käyttäytymisjuttuja, mitä kuuluu japanilaiseen kulttuurin, toisen ihmisen kunnioittamiseen ja ihan normaaliin elämään. Dojo-reihoon kuuluu esimerkiksi kumartaminen (länsimaissa puhutaan kättelemisestä), harjoituspaikan kunnioittaminen, lajin perustajan kunnioittaminen ja ystävien kunnioittaminen. Todella monilla saleilla näitä käyttäytymisnormistoja noudatetaankin ja niistä muodostuu ajan kuluessa jonkinlainen normi harrastajan elämään. Pitkään harrastanut budoka saattaa myös oppia ymmärtämään, että näitä normeja voidaan hyödyntää myös muuallakin kuin salilla: töissä, koulussa, kotona ja muualla harrastuksissa. Ihan missä vain. Aloittelijalta saattaa tuntua hölmöltä kumartaa ja lausua “loitsuilta kuulostavia sanoja”, mutta saatuaan selville mitä nämä tarkoittaa, hän tajuaakin että se on aivan yhtä normaalia kuin kätteleminen, “kiitos”-sanan sanominen ja lähimmäisen rakastaminen. Liittääkseni asian valmentajiin, monet budokat kuitenkin unohtavat kiittää opettajaansa, myös muuten kuin loppukumarruksissa kumartaessa ja lausuessaan “arigatou gosaimasta=kiitos paljon”. He ehkä tulevat ja menevät ja ottavat kiitollisina vastaan kaiken mitä heille tarjotaan, mutta ei kuitenkaan lausu kiitostaan ääneen tai ajattele pidemmälle sitä kuinka paljon valmentajamme, opettajamme oikeasti miettivät asioita, mitä he meille opettavat ja kuinka he ne meille opettavat. Miten he opettavat ne niin, että emme käyttäisi taitoja väärin ja mikä tärkeintä; kuinka he ohjaavat meitä harjoittelijoita oikealle tielle tässä rajussa maailmassa.
Monet eivät ehkä ajattele sitä, että kuinka pahalta opettajasta saattaa tuntua, mikäli kaikki harrastajat lopettavat (tietysti silloin opettaja saattaa joutua etsimään myös syytä itsestään) ko. lajin tai mikäli kaikki harrastajat tulevat harjoituksiin silloin kun jaksavat tai silloin kun heillä ei ole “parempaa tekemistä”. Täytyy kuitenkin muistaa, että vaikka harrastukset ovatkin useille vain harrastuksia, niin useat opettajat, valmentajat tekevät työtä vain ja ainoastaan sen takia että he haluavat siirtää tietoonsa meille, uusille sukupolville ja syventää myös samalla omia lajitietojaan ja taitojaan. Harvat opettajat hyötyvät siitä rahallisesti, sillä Suomessa on erittäin harvoja ammattiopettajia, päinvastoin: Valmentajasi saattaa jopa maksaa siitä, että saa tulla opettamaan Sinua. Paras palkka opettajallesi on kuitenkin se, kun kuulee joskus sinulta “arigatou gozaimasu” :n lisäksi kiitoksia, kehuja tai edes näkee aktiivisen hymyilevän treenaajan salillaan. Muutamat aktiiviset ja kunnioittavat treenaajat saattavat pitää opettajan mieltä kasassa ja auttaa häntä pääsemään yli siitä “masennuksen” tunteesta, minkä hän on kokenut opettaessaan muutamia satoja, jos ei tuhansia peruskurssilaisia, jotka ovat lopettaneet heti sen jälkeen: ns. “peruskurssisurffailijat”.
No, entäs sitten ne valittavat vanhemmat. Aina kieltämässä jokaista ihanaa asiaa, aina valittamassa rahankäytöstä, aina valittamassa siitä ja tuosta. Entäpä jos tämä valittaminen tarkoittaakin rakastamista, välittämistä? Unohdammeko sen joskus, sen että vanhemmat ovat pitäneet meistä huolta koko pienen ikämme, vaihtanut vaippamme ja ruokkineet meitä… Ja sitten he alkavatkin vaan valittamaan ja tekemään inhottavia päätöksiä, ihan vain kiusatakseen meitä. Ehkei kuitenkaan. Vanhempien valituksen syynä on usein joku asia, mikä huolestuttaa heitä. Jokin, joka heidän mielestään tuntuu huonolta tai vaaralliselta idealta. He haluavat suojella meitä, vaikka se tuntuukin joskus hyvin epätodennäköiseltä, varsinkin iässä jolloin suunnilleen koko maailma tuntuu olevan meitä nuoria vastaan, mikään ei mene hyvin ja kaikki on ihan hevonkuusta. Silloin täytyy vaan pysähtyä ja jäädä miettimään asioita. Etsiä valoisia puolia, ja miettiä kuinka hyvin asiat kuitenkin elämässä ovat. Olisi tärkeää jos ympärillä olisi joku, joka voisi ehkä hieman raottaa tätä pimeää ja synkkää verhoa joka peittää nämä hyvät asiat ja hyvät puolet meitä rakastavista ihmisistä. Silloin kun on saanut raotettua tätä verhoa ja löytänyt niitä valoisia puolia, voi myös raottaa verhoa muille: voi kertoa vanhemmilleen kuinka kiitollinen on heidän avustaan ja kertoa kuinka paljon rakastaa heitä. Milloin olet viimeeksi sanonut isällesi tai äidillesi kasvotusten, silmiin katsoen: “Minä rakastan sinua”? Silloin myös vanhemmat saattavat huomata, että heidän työnsään ei ole mennyt aivan hukkaan ja “valittaminenkin” saattaa vaihtua kunnioittamisen osoittamiseksi jollakin muualla tavalla..
Minä ainakin sain tästä kirjoituksestani sellaisen fiiliksen, että unohdan monestikin juuri nämä asiat joista itse puhuin. Se on hyvin surullista ja mitä useammin sitä miettii, sitä enemmän siitä haluaa päästä pois. Se on totta kai normaalia, että välillä sen valon näkeminen verhon takaa saattaa olla hyvinkin hankalaa ja omien murheiden lomassa saattaa olla myös erittäin ilkeä muitakin ihmisiä kohtaan. Se on normaalia. Mutta silloin kun asian tajuaa ja alkaa pohtimaan asiaa tarkemmin, saattaa ehkä kehittyä ja oppia raottamaan tätä verhoa yhä useammin ja useammin aina pimeyden tullessa ja sen vallitessa mielen jokaisen onkalon.
