Luin tuossa joku aika sitten lehdestä kun joku laulajamisukka totesi että hänellä ei oikein ole aikaa silleen kavereille ja että hyvät kaverit on sellasia että niitten kanssa voi jatkaa vuosien päästä siitä mihin jäätiin. Oli mielenkiintoista havaita että joku kohtelee ystäviään samallalailla kuin minä kohtelin Dostojevskin Riivaajia (armeijan vuoksi jäi kesken ja jatkoin vasta pari vuotta sen jälkeen). Olin myös sitä mieltä että ko. kirja olisi ansainnut enemmän huomiota taholtani.

Jokatapauksessa ihmettelin tuota kovasti ja en kyllä suoraansanoen vieläkään ymmärrä. Kyseessä on kuitenkin ihmisiä ja vielä läheisiä sellaisia ja kyllä niihin mielestäni pitäisi niin suhtautuakkin. Itse henkilökohtaisesti en välittäisi olla jonkun kaveri joka aina kaveria tarvitessaan soittaa ja heti kohta taas unohtaa.

En nyt tarkoita että kavereita pitäisi päivittäin pitää kädestä mutta ihmiset harvoin haluavat tuntea olevansa itsestäänselvyyksiä tai yhdentekeviä. Ei ystävyys ole mikään kuntosalijäsenyys joka seuraa mukana loppuelämän kun kerran on erehtynyt siihen sitoutumaan.

Toinen asia mikä itseäni on ihmetyttänyt ja välillä ärsyttänytkin tässä on sellainen miesten ja naisten keskinäisen ystävyyden kummeksunta. Nykyään on toki aika normaalia että miehillä on naisia kavereina ja päinvastoin mutta jos mies ja nainen ovat hyviä ystäviä ja vaikka viettävät aikaa ihan vaan kahdestaan niin silloin niillä on PAKKO olla jotain säpinää.

Ei kai tässä voi muuta jälleen kerran todeta kuin että ihmiset ovat kummallisia.